Perjantain pysähtyminen 59: Keho pääosassa

Mistä tulen?

Tämä pysähtyminen tulee lauantain puolella (syvä huokaus sille, että elämä on joskus epätäydellistä). Eilistä päivää väritti päänsärky, joten kirjoittamisen sijaan vietin aika monta aikaa vaakatasossa.

Itse asiassa poikkeuksellisen iso prosentti viime viikostakin meni vaakatasossa. Viikonloppu tosin oli mukava, lauantai yksin lasten kanssa oli yllättävän sutjakka, ja sunnuntaina ja maanantaina olin jopa niin inspiroitunut että laitoin heti herättyäni musiikkia ja tanssin lasten kanssa kehon hereille. (Sivuhuomio: kehon hereille tanssiminen kestää neljä minuuttia. Siihen on aina aikaa.) Hyvä alku viikolle.

No, tiistaina heräsin aamuviideltä siihen, että vatsassa kiertää. Jess, loistavaa.

Lapset olivat sentään terveinä, joten puoliso vei heidät hoitoon, ja mä jäin kotiin potemaan vatsatautia. Illalla nosti vielä kuumeenkin, mutta keskiviikkoaamuna oli sitten kuitenkin ihan kelpo fiilis, mitä nyt aikamoisen kova nälkä. Torstaikin meni ihan mukavasti, mutta perjantaina puolestaan päänsärky makuutti useampaan kertaan.

Vähän sellainen viikko, että keho oli pääosassa.

Ensin hyvällä tavalla ja hyvässä fiiliksessä, ja sitten sellaisessa ”muistathan, että jos mä en tee yhteistyötä niin mikään ei onnistu” -hengessä. Aika paljon sai myös työstää ajatusta, että saanko mä olla heikko ja kipeä ja vaivainen. Tai siis, kun mä tajuan, ettei se ole mun käsissäni, niin kuinka isot angstit mä itselleni kasaan siitä, että välillä olen heikko ja kipeä ja vaivainen.

Sattumalta tuli tällä viikolla myös uutinen, että italialainen kirurgi suunnittelee operaatiota, jossa ihmisen pään voisi siirtää toiseen kehoon. Lääketieteellisiin näkökulmiin puuttumatta mulle tuli jo otsikosta (ja puolison siihen liittyvästä keskustelunavauksesta) mieleen, miten vahvasti meillä länsimaisessa kulttuurissa ajatellaan ihmisen persoonan sijoittuvan päähän, ikäänkuin keho olisi vain ketterä päänkuljetusteline – ja nyt sen voisi korvata uudella kun edellinen hajoaa. (Tämän näkee jo tosta ylläolevasta otsikostakin – pää-osassa eli keskeisempänä tai tärkeämpänä.)

Ja toisaalta nyt kun on viimeiset vuodet työstänyt aika vahvasti kaikenlaisia omia tunne- ja ajatusmallien jumeja ja tietoisesti yrittänyt kehittää ajattelua (kirjoitin vahingossa että kehottaa, eikä sekään kauas osu), niin mun oma kokemus ja ymmärrys on se, että kehossa tapahtuu ja sijaitsee paljon enemmän kuin mitä olen aiemmin ajatellut. (Siis kaulan alapuolisessa kehossa.) Aina kun alan purkaa jotain ajatusjumeja tai tunnelukkoja, niin huomaan sen edistymisen kehossa, selkärangan napsumisena ja jännitteiden purkautumisena.

Jossain tietoisuutta käsittelevässä tiedeartikkelissa (täydellinen lähdeviite, eikö totta) pohdittiin mahdollisuutta, että tietoisuus olisi jollain tavalla sidoksissa kehon prosessien yhteisbalanssiin. Vaikka ihmiskehossa onkin jatkuva virtaus ja muutos, niin keho voi elää ja toimia vain esimerkiksi tiettyjen lämpötilavaihteluiden tai ph-tasapainon haarukassa, ja näiden yhteistila jollain tavalla näyttäytyisi myös sisäisessä tietoisuuden, ja ehkä persoonankin, kokemuksessa. Tästä tulikin sitten mieleeni, että jos päänsiirto joskus onnistuisikin, niin missä määrin kenenkin siirroksen osapuolen persoonaa siirtyisi siihen lopputuloksena olevaan henkilöön? Scifi-romaanin ainekset kasassa, ja muutenkin kiinnostava eettinen pohdinta kaikkien muiden pohdintojen lisäksi.

Tälle viikolle toivoin inspiraatiota, ja ainakin silloin sunnuntain ja maanantain tanssiaamuherätyksessä se selkeästi osui kohdalle. Lauantaina olin lasten kanssa koko päivän yksin, ja keskityin puuhaamaan asioita inspiraation perässä. Se toimikin, ja yllättävän vähän oli sellainen ”äää miksi en saa mitään tehtyä” -angsti, kun inspiraatio vinkkasi aina tasaisesti yhteen asiaan kerrallaan. 🙂 Myös siinä vatsataudista ja migreenistä toipuessa inspiraatio oli aika selkeä: mene pimeään huoneeseen, pysy peiton alla. Vinkkinä vastaisuuden varalle – puolikuntoinen aikuinen voi hyvin leikkiä sohvalla Punahilkan vanhaa ja raihnaista isoäitiä, jolle lapset tuovat piknik-eväitä.

Missä olen?

Moi keho, mä huomaan sinut. Oliko sulla tällä viikolla aika vahva huomatkaa-olo? Ainakin tuli viesti selväksi. Yritän venytellä enemmän, juoda vettä ja popsia maitohappobakteereja, jos vaikka sun olisi sitten helpompi olla. Unta tuli tällä viikolla aika reilusti, kahvin juominen väheni luonnostaan ja sokerikin pysyi kurissa, eli siinä mielessä myös ihan hyviä juttuja tuli tästä vaakatasoviikosta. Olihan se tietysti myös kurjaa, mutta sellainen mindfulness auttoi, ettei edes yrittänyt tehdä kuin yhtä juttua kerrallaan.

Moi tunteet, mä huomaan teidät. Teillä oli selvästi helpompaa sietää turhautumatta se vatsatauti, koska se oli ikäänkuin kehossa. Migreenin ja päänsäryn kanssa tuli helpommin turhautuminen, että miksi mun pää nyt pistää hanttiin ja vieläpä ihan typerällä tavalla, vaikka oikeasti pääkin on osa kehoa.

Lisäksi tämän viikon myötä löytyi taas ihan uusi kerros pelkoa. Tai siis mua on joskus kuvailtu sanoilla ”sä et varmaan pelkää mitään”, ja tällä viikolla mä huomasin, että mähän pelkään oikeastaan ihan kaikkea. Tai ainakin mä huomaan törmääväni jatkuvasti siihen, että nyt eteenpäin menemisen esteenä on vain pelko, ja niitä pelkoja on paljon. Siihen kun pistää päälle kärsimättömyyden siitä, että mä en jaksaisi koko ajan olla peloissani, niin ehkä mun pitää tässä kevään myötä ottaa asiakseni vaan purkaa niitä pelkoja yksi kerrallaan.

Moi ajatukset, mä huomaan teidät. Tekin olitte tällä viikolla pari päivää paitsiossa, kun ei kaistaa paljon tolta sairastamiselta riittänyt. Ja sitten kun ajatusta riitti, niin halusin keskittää ne työjuttuihin ja omaan sisäiseen työhön, eli esimerkiksi kodille tai ruokalistoille ei tullut uhrattua ajatustakaan. Ja nyt täällä on just sen näköistä.

Mitä kohti?

Viime lauantaina tuli intuitiokirjasta vastaan oivallus, että mulla on asioiden loppuun saattaminen, completion, aika hakusessa. Noin yleisesti persoonana, ja varsinkin tässä arjessa. Kirjoitinkin siitä joskus, että avoimet kelat kuluttaa tahdonvoimaa, enkä mä ole sen vahvempi tänäänkään siinä avointen kelojen sulkemisessa, ellen erikseen siihen keskity.

Niin jos tällä viikolla keskittyisi.

Completion – asioiden loppuun tekeminen.

Asioita paikalleen, roikkuvia projekteja loppuun, kiertoon lähteviä tavaroita kiertoon, ruokien miettimistä sen perusteella, mitä on kaapissa. Mä tiedän, että tämä on se, mitä mun tarttee vahvistaa.

Tietyllä tavalla sekin liittyy kehoon, kun monet niistä loppuun tekemistä vaativista jutuista on nimenomaan keholla tehtäviä. Vie fyysisesti paikasta toiseen. Viikkaa. Tyhjennä. Kirjoita. Istu paikallaan ja tee. Ei vaadi oivaltamista tai järkeilemistä – niitä asioita, joissa mä olen vahvoilla ja joita teen mielelläni – vaan ihan puhdasta ajankäyttöä ja vaivannäköä.

Ja sellainen on mun mielestäni ääääääärimmäisen tylsää! Ei yhtään innostavaa! Ei yhtään inspiroivaa! Ei yhtään oivalluksia tuovaa! En mä sellaisessa ole vahvoilla, niin miksi mä sitä sitten tekisin?

Tai siis tuo on mun ennakkoluuloni. Toinen todellisuus on sitten se, että jos seuraan intuitiota ja inspiraatiota, niin pääsen konkreettisessa arkisessa tekemisessäkin flow-tilaan, jossa asia seuraa toista jouhevasti. Ja kun kuitenkin löydän merkityksiä ja oivalluksia joka paikasta, niin miksi en sitten konkreettisesta tekemisestäkin.

Miten mä saan sitä lisää elämääni?

Haha, no vaikka katsomalla ympärilleni. Tuossa, ja tuossa, ja tuossakin on aika monta hommaa. Puhumattakaan niistä ”kirjoitan tämän loppuun ja sitten leikitään Barbeilla” -lupauksista. Ja ensi viikon Kohti tervettä itsekkyyttä -videoista ja kampanjasta. Tätä mä löydän lisää helposti.

Miten mä sitten saan siitä innostavaa? No pysähtymällä ja kuuntelemalla, että mikä olisi seuraavaksi vuorossa. Mä en kuitenkaan saa kaikkea tehtyä kerralla (sekin on mulle vaikea hyväksyä), niin helpompaa on vain suostua siihen, että mä saan tehtyä yhden asian kerrallaan, ja mun ei edes itse tarvitse päättää, että mikä se on. Mä vain katselen ympärilleni ja kuulostelen, mikä nappaa huomion tai mikä tulee mieleen. Ja sitten teen sen loppuun, ennenkuin rupean pysähtymään ja kuulostelemaan enempää. Ehkä se voisi auttaa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Kerro kommenteissa tai pysähdy itseksesi – ei tarvitse olla perjantaikaan. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3