Perjantain pysähtyminen 55: Introvertille palautumisaikaa

Mistä tulen?

Aika pitkä viikko. Tai siis samanpituinen kuin kaikki, noin niinkuin objektiivisesti katsoen. Selkeästi mulla ontuu joku omista tarpeista huolehtiminen, kun aina perjantaina on ihan finaalissa.

No niin. Tällä viikolla mulla oli jotenkin ihan tahdonvoima nollissa. Sellaista aikaa, jonka olisi voinut käyttää fiksuihin asioihin, meni vähemmän fiksuihin asioihin. Nukkumaanmenot venähti jatkuvasti. Sokerista pysyttelin pääasiassa loitolla, tummaa suklaata lukuun ottamatta. Kämppä näyttää siltä kuin jokainen kapistus ja vaate olisi laskettu käsistä juuri siihen paikkaan, missä sen käyttö loppui. (Ei ole kaukana totuudesta.) Ihan todella omituista.

Toisaalta kävin tapaamassa hyviä tyyppejä, kävin keskusteluttamassa ja kouluttamassa ja tällä viikolla oli vielä muksujen vasu-keskustelukin. Kivoja juttuja, mutta ehkä tässä on se syy, miksi mä olen ollut niin loppu. Mulla ei oikeastaan ole ollut minkäänlaista palautumisaikaa sosiaalisten tilanteiden jälkeen, ja introverttina mä tarvitsen sellaista palautumisaikaa.

Koko viikko oli enemmän tai vähemmän skarppaamista – lauantaina ja sunnuntaina koulutuksia, ja sitten viikolla sitä kaikkea muuta. Joo. Eipä ihme, jos vähän syö naista, kun koko ajan kuluu energia eikä missään vaiheessa ehdi tankata. Tai no joo, bussissa matkalla kotiin voi vähän jäähdytellä, mutta se ei ihan riitä.

Tälle viikolle mä toivoin intuitiota. Ilmeisesti mä olen jollain tavalla onnistunut säästämään ja säännöstelemään tahdonvoimaa, vaikka en mitenkään erityisen hienosti sitä etukäteen huomioinutkaan. Intuitio sanoi, että nyt ei kykene skarppaamaan tätä asiaa.

Sinänsä jälkikäteen ajatellen olisi ollut fiksua aikatauluttaa ihan sellaista tyhjääkin nollausaikaa, koska sellainen jatkuva toisten ihmisten kanssa oleminen ei edistä mitään sellaista, mitä mä haluaisin itsessäni edistää. Se on kivaa, ja mä tykkään olla ihmisten parissa, mutta mä olen aina niiden tilanteiden jälkeen ihan poikki. Se, että aikatauluttaisi myös sitä toipumisaikaa, auttaisi mua olemaan paremmin läsnä muille silloin, kun olen läsnä muille.

Ja nyt just mua taas puoliksi huvittaa ja puoliksi hävettää, että tätä samaa tahkoa pitää kiertää koko ajan. Että tuleekohan joskus se päivä, jolloin mä opin jotain muutakin kuin variaation teemasta ”omia tarpeita on hyvä kuunnella, jotta voi paremmin ja osaa olla toisille paremmin läsnä”? Tänään ei ollut vielä se päivä.

Missä olen?

Keho, moi. Kurkussa sellainen puolikas flunssan aavistus, joka tulee puhkeamaan täysimittaiseksi taudiksi heti kun saan nukuttua yhdet kunnon yöunet. Selkä ja lonkka tuntuvat hyvältä – päivittäinen lankkuharjoitus alkaa hiljalleen tuoda tulosta. Vettä voisi juoda yhä enemmän.

Moi tunteet. Pinnassa tänään: perfektionismin tuoma syyllisyys, häpeä ja apeus siitä, että olisi pitänyt tehdä X mutta se ei mennyt niin. Samaan aikaan myös kiitollisuus siitä, että tämä viikko on pulkassa, ja että siinä oli paljon hyvää. Olen häkeltynyt siitä, että tammikuu on melkein ohi.

Moi ajatukset. Joo. Aika tyhjät ja kaikuisat on tällä hetkellä ajatusten käytävät. Se on suoraan peruja siitä, että on ollut työjuttujen puolesta aikuisten kanssa päivät ja sitten lasten kanssa illat. Jokainen maailman ajatus on jo käynyt tämän pään läpi. Tai ainakin fiilis päässä on sellainen koulun-käytävä-penkkareiden-jälkeen, tiedättekö, serpentiinit ja karkkipaperit pitkin poikin eikä ristin sielua missään.

Mitä kohti?

Jos tällä viikolla ei ehtinyt toipua edellisestä sosiaalisesta kohtaamisesta ennen seuraavaa, niin ensi viikolle voisin varata sellaista aikaa. Se voi olla työaikaakin, tai siis jotain työhön liittyvää tekemistä, mutta kunhan siihen ei liity toisten ihmisten kanssa kommunikoiminen. Kuulostaa aika karulta. Tuntuu, että ei kai tällaista voi ihminen kirjoittaakaan, varsinkaan koulutus- ja valmennusalalla oleva ihminen. Ettei haluaisi kommunikoida ihmisten kanssa?!

Vaan mä en selkeästikään toimi, jos mulla ei ole vastapainona sitä yksinäistä aikaa.

Jos mä en tankkaa yksinäistä aikaa, niin mä ikään kuin elän velaksi energian ja jaksamisen suhteen, ja se on aika kallista velkaa sitten kun tulee takaisinmaksun aika.

Se vaatii, että mä sanon ”ei” asioille, joille muuten olisin sanonut joo. Tai että mä en kohtele itseäni ikäänkuin olisin vääränlainen. En pakota itseäni, ikäänkuin mä oppisin ammentamaan vuorovaikutuksesta energiaa vain sillä, että mä en anna itselleni muuta vaihtoehtoa.

Sanoja ja ajatuksia, jotka tällaisesta nousee mieleen: Laiska. Itsekäs. Hyvähän sun on, kun oot yrittäjä, niin saat sluibata just silloin kuin huvittaa. Onko tollaisesta asiasta pakko tehdä niin suuri numero, etkö voisi vain olla normaali ja nauttia toisten ihmisten seurasta niinkuin kunnon ihmiset? Aikamoista todellisuudesta vieraantumista, et kai sä kuvittele että ihan oikeasti pystyisit ottamaan itsellesi niin paljon aikaa, että siitä olisi mitään hyötyä?

Mistä perusoletuksista nuo ajatukset kumpuavat?

  • On liiottelua, itsekkyyttä ja diivailua, jos mä huomioin omat tarpeeni ennen toisten tarpeita.
  • Normaalit, oikeanlaiset ihmiset eivät väsy vuorovaikutuksesta.
  • Asiat, joita mun pitää tehdä, on tärkeämpiä kuin se, että mulla on hyvä olla.
  • Todellisuus ja oikea elämä on sitä, että ihmisen kuuluu uupua ja voida huonosti, jos se on vääränlainen.
  • Kukaan ei pidä musta tai arvosta mua, jos mä rupean oikeasti toimimaan omien tarpeideni huomioimisen pohjalta.

Ja kun mä en oikeasti halua ajatella noin. Mä järjellä tiedän, että mikään noista asioista ei pidä paikkaansa. Samaan aikaan mä voin vain hyväksyä, että jokin aika syvällä oleva osa minua ajattelee just noin. Noiden ajatusten takia mun on vaikea pitää itsestäni huolta, ainakaan niin että joku toinen sen huomaa. Ainakaan niin, että joku toinen joutuu mun rajanvetoni takia kärsimään, tai edes kokemaan kevyttä epämukavuutta.

On myös kiinnostavaa huomata, että kenen ääni ja kasvot minkäkin noiden ajatusten takana on, siis mielikuvissa. Siellä on aina joku.

Ehkä mä otan ensi viikolle teemaksi The Workin ekan kysymyksen: Onko se totta? Ja ehkä vielä siihen kainaloon se neljäs: Kuka tai mitä mä olisin, jos mä en voisi ajatella noin? Ja sitten vaan antaa sen vaihtoehtoisen todellisuuden löytää tiensä mun tajuntaan ja olemukseen, hetki kerrallaan.

Miltä sun perjantain pysähtyminen näyttäisi? Saa vastata vaikkei olisikaan enää perjantai!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3