Perjantain pysähtyminen 50: Suunnitelmien kolareita

Mistä tulen?

No, tällä viikolla oli joulu. Siinäpä ne päällimmäiset. Viikonloppu ja alkuviikko meni ystäviä ja tuttavia tavatessa, ihan vähän ehti tehdä töitäkin vaikka periaatteessa loma oli jo alkanut. Jouluaatto meni perinteisissä tunnelmissa. Esikoinen heräsi aattoaamuna kuudelta, ja mä olin huushollin ainoa aikuinen, joka oli mennyt nukkumaan ennen puoltayötä, joten siinäpä sitten noustiin.

Kahdestaan aattoaamun kynttilänvalossa syöty aamiainen taisikin olla koko kuluneen viikon rauhallisin hetki, sekä mulle että esikoiselle.

Toivoin tälle viikolle omien tarpeiden huomioimista ja kiireetöntä yhdessäoloa lasten kanssa. Tuntuu, että ihan sinne asti ei yltänyt, vaikka yritys oli kova.

Siinä kävi nimittäin niin, että syksyn väsymys ja joulujännitys purkautuivat muksuilla siihen, että ihan kaikesta tuli kriisi, huuto ja riita sisaruksen kanssa.

Siis ihan kaikesta. Kädestä ottamista, toisen leikistä vohkimista, retuuttamista ja retuuttamisesta pahastumista ja sen pahastumisen vallassa vaikkapa kädestä ottamista. Ja niin edespäin. Ei siis mitään auvoisaa ”ympärillä lapsukaiset laulelevat sulosti” -jouluidylliä meidän huushollissa.

Sen sijaan oli yhteensä varmaan tuntikausien setviminen, rauhoitteleminen, lohduttaminen ja tilanteiden selvittämiseen ohjaaminen.

Toinen suuri kriisien lähde oli suunnitelmien yhteentörmäykset. Siis että lapsi A haluaa tehdä asian näin, ja lapsi B haluaa tehdä toisella tavalla. Kumpikaan ei kerro toiselle, miten halusi tehdä, vaan alkaa vain toteuttaa. Sitten tässä räjähdysherkässä mielentilassa kun toinen tekee VÄÄRIN EEEIIII ÄÄÄITIIII!!, niin tuleehan siitä kriisi ja toinenkin.

Esikoinen sanoikin jossain (rauhallisemmassa) hetkessä, että ”joulu on sellaista aikaa, että tulee suunnitelmien yhteentörmäyksiä.” Katsottiin anopin kanssa toisiimme ja hymähdettiin, että se on muuten ihan totta, eikä pelkästään lapsilla.

Me saatiin onneksi meidän joulunviettoporukan kanssa ajoissa juteltua suunnitelmat, ruoanlaitot, aikataulut ja muut selviksi, niin että kaikki tietää, mitä toiset odottavat ja aikovat. Sekin asia on kuitenkin pitänyt opetella kantapään kautta. Erityisesti silloin, kun eri perinteet kohtaavat, niin tulee herkästi niitä ”ainahan meillä on tehty näin, mitä sä oikein nyt horiset” -yhteenottoja. Suunnitelmien kolareita. Tai sitten ei tule edes kolaria, vaan jonkun suunnitelmat vain yksinkertaisesti jyräävät kaikkien muiden vastaavat.

Niin niitä suunnitelmien kolareita setviessä meni osa kiireettömästä yhdessäolosta lasten kanssa. Onneksi sentään siihen oli aikaa ja pinnaa käytettävissä. Toisaalta esimerkiksi leikittiin lasten saamilla leluilla ja pelattiin uusilla peleillä, ja se oli hurjan kivaa. Sydäntä lämmitti esimerkiksi se hetki, kun porukan vanhin (72v) ja nuorin (kohta 3v) pelasivat joukkueena eikä niistä osannut sanoa, kumpi on enemmän innoissaan pelistä.

Omista tarpeista huolehdin esimerkiksi siten, että otin aattona päikkärit samalla kun lapsetkin nukkuivat (ks. kohta ”nousin kuudelta esikoisen kanssa”). Teki maar hyvää.

Missä olen?

Moi keho, mä huomaan sinut. Vähän juilii selkää, ja sokeripöhnä pääsi yllättämään. Tällaisten överien jälkeen on taas helpompi muistaa, miksi sitä sokeria jossain vaiheessa rajoitti ihan oikeasti. Eilinen pulkkamäkireissu virkisti kivasti. Jotain liikettä kaipaisi, siis niiden hyvien yöunien jälkeen.

Moi tunteet, mä huomaan teidät. Iloa siitä, että joulu meni mukavasti. Surua ystävän puolesta. Innostusta ja oivalluksia tulevan vuoden työkuvioita varten, vaikka töitä ei olekaan tarkoitus ajatella tässä kohtaa. Rauhaa ja tyytyväisyyttä, kun on kaikkea, mitä tarvitsee ja edessä on muutama vapaapäivä.

Moi ajatukset, mä huomaan teidätkin. Puuhaa ja projekteja ja suunnitelmia riittää. Toisaalta löytyy myös aina välillä sellainen ajatus, että hei näitä kaikkia ajatuksia ja suunnitelmia ei tarvitse toteuttaa a) heti tai b) pilkulleen niin kuin kuvittelit. Keksin alustavan teeman väitöskirjalle, sitten jos ja kun sitä lähden joskus työstämään. Haluaisin askarrella lasten lahjaksi saamille Barbie-nukeille sohvan. Ja kaikkea siltä väliltä.

Mitä kohti?

Kuten sanottua, ensi viikolla on enimmäkseen vapaata ja vähemmän työjuttuja. Tämä yhdistettynä tuohon yllä mainittuun ”sata suunnitelmaa minuutissa” -vaihteeseen tarkoittaa sitä, että pitää pistää vähän suitsia.

Mä edelleen haluan sitä kiireetöntä yhdessäoloa lasten kanssa. Mä tiedostan, että kun mulla on kiireetöntä aikaa, niin on suuri houkutus ruveta toteuttamaan jotain suunnitelmaa. Siis sen sijaan, että oikeasti hengailisi vain niiden lasten kanssa. Mä tarvitsen niihin kaikkiin suunnitelmiin sellaisen ajatuksen, että ”joo, tosi hyvä idea, onko nyt sen aika?”

Siitä väitöskirjasta mä jo samantien päätin, että en tee asialle mitään virallista viiteen vuoteen. Annan sen muhia taustalla, kunnes tämä mun yrityshomma on löytänyt kannuksensa. Pienemmän mittakaavan projekteissa on vaikeampi muistaa, että tämä tulee viemään neljä kertaa enemmän aikaa ja energiaa kuin miltä ensialkuun näyttää. Tai että mitä mä oikeastaan halusinkaan tehdä, ja onko tämä nyt sitä?

AJOITUS

Sitä mä haluan. Oikeita asioita, mutta myös oikeaan aikaan. Nyt, kun muksut ovat kotona, niin se kiireetön läsnäolo lasten kanssa vaatii sitä, että mä onnistun delegoimaan niitä ei-nyt -juttuja Tulevaisuuden Minälle sillai fiksusti, että tiedän sen ottavan niistä kopin.

Käytännössä se varmaan tarkoittaa sitä, että mä voisin pitää jossain muistikirjaa auki, ja kirjoittaa sinne kaikki ”ei-nyt-mutta-joskus” -jutut muistiin. Tai Evernoteen. Ja oikeasti raivata sitä aikaa ja ajatusta nyt tälle perheen kanssa olemiselle. Mun nimittäin pitää harjoitella sitä joka tapauksessa taas ensi kevättä varten, niin nyt on just sopiva väli ottaa sellainen tehotreenaus.

Tää on ehkä ihan hyvä projekti vuoden viimeiselle viikolle. Että delegoin kaiken mahdollisen rauhoittumista ja yhdessäoloa haittaavan ensi vuoden puolelle.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Kerro kommenteissa, tai pohdi itseksesi!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3