Perjantain pysähtyminen 5: Ihan hyvä.

Hyvänen aika, taas on perjantai. Kyllä, niin on.

Mistä tulen?

Kulunut viikko on mennyt kirjoittamisen parissa. (Työn alla on siis tämä englanninkielinen projekti, tulossa jossain vaiheessa myös suomeksi.) Mieletön inspiraatio koko ajan, ja kaikeksi onneksi tällä viikolla myös kroppa ja aivot ovat kyenneet yhteistyöhön kirjoittamisen suhteen. Toisin sanoen ei kutsumattomia migreenejä tai muita hämmentäviä. Tai no joo, alkuviikko meni selittämättömän vatsakivun kourissa, mutta arvelen että se oli enemmän osastoa söin-mitä-sattuu-reissun-päällä plus innostus-ja-stressi-projektin-kanssa.

Ominaisuuksia, joita toivoin tälle viikolle, olivat helppous, joustavuus, yhteys, avoimuus, eteneminen, rauha ja ilo. Capoeiran jälkeen en ollut ihan yhtä risana, tosin treenitkään eivät mun mielestä olleet ihan niin hc kuin viimeksi. Helppouteen ja joustavuuteen mä en varsinaisesti löytänyt mitään sellaista ankkuria, joka mua olisi aina aiheesta muistuttanut. Mä oon kuitenkin onnistunut löytämään esimerkiksi kirjoittamiseen sellaisen rutiinin, että mun on suhteellisen helppo päästä kiinni asiaan, enkä jää jumiin tyhjään sivuun tai tyhjään dokumenttiin. Käytännössä se rutiini on siis se, että mä teen aina kirjoittamisen aluksi tällaisen samanlaisen mistä tulen-missä olen-mitä kohti -kirjoitusharjoituksen, ja saan tavallaan sekä purettua mielessä pyörivät ajatukset että viritettyä itseni oikeaan mielentilaan.

Ton kirjaprojektin kautta mä olen myös itselleni saanut yhä pitemmälle hiottua ajatusta siitä, että mitä tämä mun Lupa olla minä -ajatukseni tarkoittaa noin niinkuin asiakkaiden auttamisen kannalta. Mä olen yhä enemmän palannut siihen ajatukseen, että mä olen ensisijaisesti oppimisen asiantuntija, ja mä haluan auttaa ihmisiä oppimaan ja oivaltamaan asioita.

Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että liittymällä mun sähköpostilistalle saa 16-sivuisen minikurssin kokemukselliseen oppimiseen, ja että mä haluan coachina auttaa vanhempia oppimaan sellaisia juttuja, joita he haluavat esimerkillään siirtää ja opettaa omille lapsilleen. Mä tiedän paljon myös vuorovaikutuksesta ja itsetuntemuksesta, ja ne on sellaisia asioita, jotka mun omasta mielestä on hyvinkin kehittämisen arvoisia asioita kenelle tahansa vanhemmalle. Mä en kuitenkaan halua niinkään kouluttaa tai opettaa kuin auttaa ihmisiä oppimaan ja oivaltamaan. Siinä on vivahde-ero, jonka löytyminen on ollut mulle itselleni tosi iso oivallus nyt ihan viimeisen parin viikon aikana.

Missä olen?

Keho tuntuu vahvemmalta ja joustavammalta kuin vähään aikaan. Viikon capoeira-treenien innoittamana oon treenien jälkeen joka päivä harjoitellut vähän potkuja siellä, vähän väistöjä tuolla, sillä ajatuksella, että oma koordinaatio pääsisi kärryille siihen lajin liikekieleen. Siis ihan kotosalla kuitenkin, vaikka toisaalta olisi aika siistiä ihan tollai kadulla kulkiessa heittäytyä tantereeseen harjoitusmielessä. Saattaisivat ihmiset vilkaista toistekin. On jotenkin helpompi olla kehossa läsnä kun sen kanssa on aktiivinen. (Tämä ei varmaan ollut yllätys kenellekään muulle kuin minulle.)

Tunteet ovat vähän ristiriitaiset. Toisaalta on kivaa että tulee viikonloppu ja mukavia tapahtumia, joissa näkee tuttuja. Olen hurjan kiitollinen siitä, että asiat ovat perushyvin ja kaikki ollaan terveitä. Toisaalta huomaan, että mun täytyy aktiivisesti koko ajan päästää lävitseni sellaisia ”stressi, deadline, aikataulu, paniikki” -fiiliksiä, koska jos jäisin niihin kiinni, niin ne lamauttaisivat mut aivan täysin.

Satuin kuluneella viikolla lukemaan vanhoja Facebook-päivityksiäni muutaman vuoden takaa, sellaiselta ajalta kun oli oikeasti epäterveellisen paljon velvollisuuksia ja tekemistä. Mulle tuli se sama lohduton, kahlittu, uupunut fiilis pelkästään niiden statusten lukemisesta, ja se taas muistutti mulle, että tässä kohtaa mun ensisijainen tavoite on pitää huolta mun omasta työkyvystä ja hyvinvoinnista. Se stressijäkitys on piirtynyt aivoihin niin paksulla tussilla, että sen välttämiseen vaaditaan aika paljon läsnäoloa.

Ajatukset pyörivät tuossa työn alla olevassa projektissa ja sen toteuttamisen eri puolissa. Mä huomaan, että mulla menee siihen niin paljon tahdonvoimaa ja kapasiteettia, että esimerkiksi huushollin pyöritys on aika lailla puolison harteilla. Mä periaatteessa haluaisin, että meillä olisi kaikki siististi järjestyksessä, ja sitten käytännössä mulla ei kuitenkaan vielä ole sellaisia rutiineja, että mä pystyisin tekemään ensin X tuntia juttuja ja sitten tulemaan kotiin ja ottamaan suvereenin kopin pyykeistä, tiskeistä, siivouksesta ja ruoanlaitosta. Nyt mä teen sen, mihin pystyn, ja sen on riitettävä.

Tällaisista ajatuksista mulle sitten tulee mieleen, että olenkohan mä itseäni kohtaan liiankin armollinen? Se ajatus kuitenkin kertoo enemmän siitä pakko-tehdä-kaikki-täydellisesti-tai-et-ole-oikeanlainen -ajatusmallista, johon mä olen tottunut koko tähänastisen elämäni ajan. Mä järjellä tiedän, että mä haluan kyseenalaistaa ja purkaa juurikin tollaisia, häpeään ja riittämättömyyden tunteeseen johtavia ajatuksia, joten mä voin päättää, että en mä ole itseäni kohtaan liian armollinen. En oo edes ihan varma, onko sellaista olemassa kuin ”liian armollinen itselleen”.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon ensi viikolle:

  • selkeys
  • tasapaino
  • ilo
  • rauha
  • yhteys
  • luovuus
  • helppous
  • tarpeeksi

Jos viimeiset pari viikkoa mä oon yrittänyt mennä juttuihin sen helppouden kautta, niin nyt tuntuu, että toi listan viimeinen, tarpeeksi, olisi ovi ja ikkuna noihin muihin. Onko se edes ominaisuus, en tiedä, mutta nyt se on tuolla listassa. Ajatus siitä, että kelpaan tällaisena ja osaan tarpeeksi ja olen ihan hyvä, hoitaa ja lääkitsee niin montaa asiaa. Että jos vaikka kokeilisi ihan piruuttaan, yletänkö sinne ”liian armollinen itselle” -osastoon sillä, että pyrkisin vain riittävän hyvään. Riittävän läsnäolevaan. Riittävän kuuntelevaan. Riittävän luovaan. Riittävän siistiin. Riittävän terveelliseen. Ja niin edespäin.

Ja jos yletän sinne, jos saan selville, miltä tuntuu olla itselle liian armollinen, niin ainakin tietäisi, mitä siellä päässä jatkumoa tapahtuu. Saako siellä aikaan mitään vai saako aikaan valtavasti? Onko fiilis apaattinen vai autuas? Onko motivaatio pohjalla vai huipussa? Mihin keskityn ja mitä jätän huomiotta? Että kannattaako sinne edes pyrkiä, vai onko parempi olla itselleen sekä vähän armollinen että vähän orjapiiskuri.

Mun intuitio sanoo, että mitä enemmän oon itselleni armollinen, mitä useammalla tasolla ja tontilla uskon olevani tarpeeksi, sitä enemmän mulla on myös mistä ammentaa ja antaa muille, läheisille, yhteiskunnalle. Silloin mulla ei mene kapasiteettia sen riittämättömyyden tunteesta seuraavan häpeän kanssa painimiseen, sen piilottamiseen tai siltä suojautumiseen, vaan se energia säästyy luovuuteen ja uuden oppimiseen. Tämä on lähtökohtaisesti ihan toivottava asiaintila. 🙂

Tarpeeksi. Riittävästi. Ihan hyvä. Sitä kohti tällä viikolla.

Tervetuloa pohtimaan näitä kysymyksiä tai omia oivalluksia kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3