Perjantain pysähtyminen 49: Kohti kiireettömyyttä

Mistä tulen?

Tälle viikolle kaipasin viimeistelyä. Muutamia juttuja sainkin tehtyä, jo siinä heti viikonloppuna. Toiset hommat sain delegoitua Ensi Vuoden itselleni, toisin sanoen siirsin (enemmän tai vähemmän vastaan pyristellen) jouluvapaiden jälkeiseen aikaan. Ja kun puhun jouluvapaista, tarkoitan sitä aikaa, kun muksut ovat joululomalla hoidosta.

Teoriassa jossain vaiheessa siellä seassa voi tapahtua jotain työnteoksi laskettavaa, käytännössä en odota itseltäni sen suurempia saavutuksia.

Sitten tietysti jotkut hommat on täysin vielä viimeistelemättä. Lähinnä tarkoitan työn ulkopuolisia juttuja, koskapa suurin osa energiasta meni niiden akuuttien työhommien viimeistelyyn. Joululahjat, ne harvat joita oli edes tarkoitus hankkia, kävin hakemassa tänään. Joulusiivous, tai edes minkäänsortin viikkosiivous, majailee vielä tämän hetken ja jouluaaton välisessä mahdollisuuksien tilassa.

Ja sitten taas toisaalta.

Suurin osa joulun tärkeistä asioista on selvillä. Jouluperinteistä, tuoreistakin, on se hyöty, ettei tarvitse aina keksiä pyörää uudestaan. Tänä päivänä juuri kukaan ei järkyty, kun ei saakaan meiltä paperista joulukorttia. Vähän haikealta tuntui selata askartelukaupan kuvastoa, kun kivaahan se näpertäminen ja itse tekeminen olisi ollut. Jonain toisena vuonna siihen on taas paremmin aikaa ja jaksamista, tänä vuonna ei ollut, eikä tarvinnutkaan olla.

Toinen hyvä metafora tälle mun tämän viikon viimeistely-teemalle on tuo meidän piparkakkutalo.

Viime vuonna puoliso teki piparkakku-Big Benin. Tänä vuonna valmismuoteilla mallatut talon osat saivat odottaa paistamisen jälkeen muutaman päivän, ennen kuin saatiin ne edes kiinni toisiinsa.

Sula sokeri valui noroina pitkin seiniä ja jähmettyi niille sijoilleen. Tomusokeri loppui kesken koristeluvaiheessa, joten sillä purkin pohjalla saatiin juuri ja juuri muutama mantelilastu kattotiiliksi.

Koko viikon mulla on ollut sellainen olo, että tuo pitää viimeistellä vielä. Ja toisaalta – siinähän tuo on kasassa. Pysyy pystyssä. Siinä on kuitenkin ihan kattotiilet ja jopa muutama strösseli kattoa koristamassa.

Siinä ei oli tikkarirouheesta tehtyjä ikkunalaseja tai pikeerijääpuikkoja tai muuta, mitä olisi ehkä voinut tehdä. Silti se on esimerkiksi lasten mielestä ihan kelpo piparitalo, ja heitä lähinnä kiinnostaa se, kuka saa syödä kattopalat kun on aika lopulta syödä se. Eh, it is what it is.

Tänä jouluna meillä on tuollainen talo. Ihan riittävän viimeistelty.

Vähän todellisuusterapiaa sisäiselle perfektionistille.

Missä olen?

Moikka keho, mä huomaan sinut. Sä otit tällä viikolla aika paljon nollausaikaa, ja hyvä niin. Olipa hyvä, että sitä löytyi. Sä olet selvästi istunut tosi paljon tällä viikolla. Yritetään tehdä sille asialle jotain pikimmiten.

Moi tunteet, mä huomaan teidät. Kova joululoman odotus on päällä. Tai lähinnä sen odotus, että milloin päästään tästä ”vapaapäivät alkoivat ja lapset on joka hetki viittä vaille raivarin partaalla” -vaiheesta sinne kohtaan, kun kaikki on saaneet pidettyä muutaman löllöpäivän ja nukuttua hyviä yöunia eikä ketään enää jännitä se, että kohta on joulu ja mitenköhän se menee.

Kiitollinen fiilis siitä, että meidän perheen joulukuvio on saatu sovittua suht mutkattomaksi, niin ettei joulunpyhinä tarvitse stressata juoksemisen ja ehtimisen ja muun kanssa. Ja vähän voitonriemuakin on ilmassa sen suhteen, että sain viime viikolla kuitenkin tosi hyvin juttuja tehtyä.

Moi ajatukset. Mä huomaan teidät. Te olettekin myllänneet aika paljon työkuvioissa, mikä on ollut toisaalta inspiroivaa ja toisaalta väsyttävää. Ihan tietoista harjoitusta vaatii se, että kun herää yöllä, niin pääsee taas unen päästä kiinni eikä jää pyörittelemään niitä työjuttuja mielessä. Teillekin muutaman päivän lepo ja työjutuista irtautuminen tekee tosi hyvää.

Mitä kohti?

Kun mä katson kalenteriani tästä viikon eteenpäin, niin siellä on monta päivää autuaallisen tyhjää.

Toisaalta se on vähän valheellista tyhjää, koska mun esimerkiksi on tarkoitus vielä maanantaina saada Lupa olla minä -kirjeen tilaajille yksi viimeinen joululahja matkaan. Ja käydään kylässä, valmistellaan joulua, keitetään porkkanoita ja perunoita laatikoita varten (puhtaasti siksi, että laatikoiden tekeminen on mulle itselleni tärkeä jouluperinne, ei siksi, että mulla olisi ylipäänsä mielipidettä ihmisistä, jotka tekevät tai eivät tee jotakin jouluruokaa itse) ja niin edespäin.

Kaikenlaista siellä siis tapahtuu, mutta musta on ihanaa, että aamuisin ei tarvitse miettiä muksujen viemistä hoitoon.

Mä olen todella kiitollinen siitä, että meidän lapsilla on hoitaja, jonka luona he viihtyvät ja jonka kasvatusnäkemykset ja lasten kanssa olemisen tapa on aika lähellä meidän perheen tapoja. Muksut on aina ilo jättää hoitoon.

Samaan aikaan se jatkuva, joka-aamuinen ehtiminen syö sielua tavalla, jota en osannut lasten kanssa kotona ollessa edes kuvitella. Vaikka kuinka välillä tulee sankaritekoja, niinkuin se aamu, jolloin herättiin klo 7:43 ja oltiin ovesta ulkona klo 8:02, niin jokainen aamu ei ole sellainen.

Erityisesti nämä viimeisten viikkojen aamut ovat olleet sellaisia, että lapset kyllä heräävät ihan hyvissä ajoin, mutta valmiiksi laittautuminen on ihan uskomattoman tahmeaa, ja koko ajan saa olla auttamassa. Usein vielä niin, että aikuinen itse ei ole syönyt aamiaista tai juonut aamukahvia. Siinäpä onkin mindfulness-meditaatiota ja hyväksymisharjoitusta koko aamun tarpeiksi. Hittovie.

Kiireettömyyttä, kiitos

Niin se, mitä mä odotan ja toivon ja kaipaan, on sellainen kiireetön yhdessä ja erikseen löllöily. Se, että mä saan juoda aamukahvia ihan rauhassa ja lapset leikkii pyjamat päällä.

Se, että lapsilla ei ole koko ajan sellainen ”äiti tuu JO, tulisit JO leikkimään” -äitipula, vaan että oltais ehditty olla rauhassa yhdessä, niin että täydellä äititankilla voi leikkiä itsekseenkin. Ja se, että mulla olisi itselläni sellainen ”jee, leikitään vaan, kivaa” -fiilis, sen sijaan että jatkuvasti haluaisi vain nukkua ja levätä ja olla yksin. Että mua oikeasti inspiroisi mennä lapsen leikkiin mukaan katsomaan, mitä se seuraavaksi keksiikään.

Mä kaipaan sitä, että kaikilla olis tankki täynnä.

Mulla mun oma tankki, niin että mä jaksaisin aidosti vaikka leikkiä lasten kanssa poneilla tai tehdä palapeliä yhdessä. Lapsilla sekä heidän oma tankkinsa, ja sitten myös äiti- ja isitankki. Että (ja mua ihan vähän huvittaa kirjoittaakin tätä) mulla olis, niinku, aidosti omat tarpeet täynnä, niin että mä voisin ilolla ja spontaanisti vastata myös siihen mun lasten äititankin vajeeseen.

Jännä. Ikäänkuin mä olisin just tästä käynyt koko syksyn keskustelemassa ympäriinsä.

Että kun on omat tarpeet täynnä, niin on luontevampaa vastata myös lasten tarpeisiin. Kyllä, se pätee myös tähän.

Mä itse asiassa harjoittelin tätäkin kuluneella viikolla. Tosin työpäivänä työjuttujen seassa, mutta silti. Oikeastaan se oli hyväkin tilanne harjoitella sitä, koska silloin mä tiesin, että joku muu vastaa sillä hetkellä lasten tarpeista, eli mä sain keskittyä siihen harjoitteluun. Mä otin muistikirjan ja kynän, ja kirjoitin itselleni kysymyksen: Mitä mä tarvitsen? Sitten pistin silmät kiinni ja odotin vastausta. Kirjoittelin muutaman sanan, join vettä kun tajusin tarvitsevani vettä, kirjoittelin vähän lisää, ja sitten löysin muutaman muunkin jutun, joita pystyin itselleni siinä tilanteessa antamaan. Helpotti.

Niin siis mitä mä tarvitsen?

Omien tarpeiden huomioimista
Kiireetöntä yhdessäoloa lasten kanssa

Ehkä mä otan nuo tämän viikon suunniksi. Kaikki muu, mikä tapahtuu, saa luvan tapahtua noita asioita tukien.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi tässä kohtaa, juuri ennen joulua?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3