Perjantain pysähtyminen 46: Vieteriukko

Tänään ollaan askel lähempänä sellaista Suomea, jossa jokainen saa luvan kanssa olla sellainen kuin on, eikä valtio pistä kauheasti hanttiin. Jee Tahdon2013-kampanja ja jee eduskunta.

Mistä tulen?

Aloin lukea taas kerran Sedona-kirjaa läpi, varmaan viidettä tai kuudetta tai kymmenettä kertaa, kun aina niistä harjoituksista nousee jotain uutta oivallusta. Tällä viikolla huomasin ja hyväksyin ja päästelin irti tosi paljon kontrollin tarvetta sekä hyväksynnän tarvetta. Sitä, kuinka paljon haluan asioiden olevan ja menevän niinkuin minä päätän. Sitä, kuinka paljon haluaisin kaikkien tykkäävän minusta. Mä oon sitä peltoa jo aika monta vuotta kyntänyt, ja vieläkin siellä näköjään riittää aika isoja kiviä käännettäväksi.

Sitä, kuinka paljon haluan asioiden olevan ja menevän niinkuin minä päätän. Sitä, kuinka paljon haluaisin kaikkien tykkäävän minusta.

Fyysisesti koko viikko meni taas flunssan aallonpohjia möyriessä. Yhtenä aamupäivänä osasin jopa ottaa lepoa, ja useampana iltana pääsin ihan fiksuun aikaan nukkumaan. Tätä jälkimmäistä edesauttoi se Sedona-kirja ja niiden harjoitusten tekeminen; on helpompaa huomata olevansa väsynyt, kun meinaa nukahtaa sohvalle kesken mielikuvaharjoituksen. Sokerilakko siirtyi puolihuomaamatta hyllylle, kun tahdonvoima oli flunssan ja PMS:n ja kaikenkaikkisen marraskuun ansiosta ihan finaalissa.

Vuorovaikutuksen näkökulmasta tämä viikko oli ehkä tavallista hiljaisempi. Sinänsä autuaallista, koska se tarkoitti edes jonkinasteista latautumisaikaa introvertille.

Systeemitasolla viikon kohokohta oli tietysti tämän perjantain äänestys eduskunnassa. Toki se näkyi aika paljon myös viikon mittaan somessa, eli tavallaan siellä vuorovaikutuksen puolella.

Ja ai joo, perhesysteemin tasolla nähtiin eilen ihan huikea onnistuminen, kun olin hoitoaamuna unohtanut laittaa herätyskellon päälle ja kuopus herätti koko porukan klo 7.43 kun halusi potalle. Jokin maaginen yhdistelmä rutiinia, Sedona-harjoitusten tuomaa hyväksymistä ja kohtuullisen hyviä yöunia sai aikaan sen, että oltiin 8.02 ulko-ovella puettuina ja tavarat mukana, valmiina hoitoon. Kaikilla oli hyvä mieli, eikä kenelläkään palanut pinna. Toki aamupalan söivät vasta hoidossa, mutta silti siinä meni tosi monta liikkuvaa osaa kerrankin oikeisiin koloihin. Tätä onnistumista on ehkä purettava vielä tarkemmin tänne blogiin joku kerta.

Missä olen?

Keho on aika finaalissa. Väsy ja hormonit ja lihaksia särkee ja silmiä kutittaa allerginen reaktio. (Meidän lapsilla on tapana puoliksi vitsillä ja puoliksi tosissaan ilmoittaa aina matkalla jonnekin, että ”mulla on nälkä ja jano ja väsy ja pissahätä ja kädetkin on ihan likaiset.” Niin mulla on just sellainen olo. Ei mikään tunnu nyt kropassa olevan oikein hyvin, vinkuvonku.) Mikä kropassa sitten kuitenkin on hyvin? No mulla ei ole kylmä, edes varpailla. Nenän kautta kulkee ilma, mikä ei ole flunssassa lainkaan itsestäänselvyys. Eikä ole nälkä tai jano. Eli sitten kuitenkin keskimäärin ihan jees.

Mikä kropassa sitten kuitenkin on hyvin?

Tunnepuolella pinnassa kuplii toisaalta ilo, kiitollisuus ja rauha – puoliso otti vastuulleen lasten nukuttamisen, jotta mä saan kirjoittaa! Loistavaa! Toisaalta viikon ja päivän kaikuina läsnä on myös riittämättömyyden tunne. Kun on joutunut (onnistunut) joutunut (onnistunut) pitämään vapaita hetkiä parantuakseen flunssasta, niin niissä hetkissä ei ole muka tehnyt Mitään Oikeaa Tai Arvokasta. Vaikka mä olenkin edistänyt niillä sitä mun tän syksyn tavoitettani, että olisi enemmän hyviä fiiliksiä kuin kamalia, niin silti.

Kun on joutunut (onnistunut) joutunut (onnistunut) pitämään vapaita hetkiä parantuakseen flunssasta, niin niissä hetkissä ei ole muka tehnyt Mitään Oikeaa Tai Arvokasta.

Tai ehkä mä vertaan omaa edistymistäni toisiin, ja siitä tulee sellainen fiilis, että en tee tarpeeksi. Korjaan: ihan ehdottomasti vertaan omaa edistymistäni toisiin, sen sijaan että vertaisin sitä omaan edistymiseeni. Mulla on inspiraatiota vaikka kuinka, ja sit taas sen armollisuuden tuominen tähän omaan elämään: mä pystyn siihen mihin mä pystyn, ja muuhun en pysty. Toiset pystyvät siihen mihin he pystyvät, eikä se ole mun asiani.

Enkä mä oikeasti halua ajatella niinkään, että ihmisen tehtävä on rikkoa itsensä tavoitteisiin pyrkiessään. Se on vain niin syvään juurtunut tuolla oman minän uumenissa se ajatus, että varsinkin tällai tankki tyhjänä se putkahtaa mieleen kuin joku rivo vieteriukko. ”Pojoing, vielä sulla näyttäis olevan pari rahtusta kapasiteettia jäljellä, ET SIIS TEE TARPEEKSI. Pojoing, LUULIS TÄN OLEVAN TÄRKEÄÄ että TSOPI TSOPI NYT VAAN.”

Pojoing, vielä sulla näyttäis olevan pari rahtusta kapasiteettia jäljellä, ET SIIS TEE TARPEEKSI. Pojoing, LUULIS TÄN OLEVAN TÄRKEÄÄ että TSOPI TSOPI NYT VAAN.

Ja toki siellä kummittelee se hyväksynnän kaipuu (”jos mä teen tän jutun tosi hyvin, niin sitten mä olen oikeasti arvokas”) ja kontrollin kaipuu (”jos mä kerran haluan tehdä tän asian, niin mä en perhana vieköön anna sellaisten sivuseikkojen kuin ’jaksamisen’ tai ’hyvän fiiliksen’ estää mua, stana.”) myös taustalla.

Kuten sanottua, vielä riittää kiviä käännettäväksi.

Mitä kohti?

No sitä armollisuutta. Edelleen ja vieläkin. Että mä pystyn siihen, mihin pystyn, osaan sen minkä osaan, teen sen minkä teen. Se riittää, koska sen on riitettävä. Mä voin pyrkiä parempaan ja hienompaan ja inspiroivampaan, kunhan mä teen sen siellä mun kapasiteetin puitteissa.

Ja mä voin olla itselleni armollinen myös silloin, kun se vieteriukko pompsahtaa huutelemaan niitä hävyttömyyksiään riittämättömyydestä ja huonoudesta ja siitä, miten selvästikään asiat ei ole mulle riittävän tärkeitä jos mä kerran en suostu rikkomaan itseäni niiden vuoksi. Se vieteriukko on harjoitellut ihan todella monta vuotta. Se löytää tosi taitavasti just ne hauraimmat hetket. Mun ei tarvitse olla aina valppaana huomaamaan ja tiedostamaan ja bongaamaan.

Se vieteriukko on harjoitellut ihan todella monta vuotta. Se löytää tosi taitavasti just ne hauraimmat hetket.

Kunhan mä huomaisin sen edes jossain vaiheessa. Kun mä huomaan sen, niin mä voin antaa sille luvan olla ja huudella ihan rauhassa, eikä mun tarvitse sen jälkeen enää ottaa sitä tosissani. Ai niin, sä olit se vieteriukko, joo, toi alkaa olla jo aika vanha virsi.

Tällä viikolla onnistuin tässä pari kertaa yhden toisen vieteriukon kanssa. Se on sellainen ”mua hävettää olla tällainen p*ska” -ajatus, joka pompsahtaa mieleen aina silloin tällöin. Yleensä silloin, kun tuntuu, ettei mikään etene. No, huomasin sen ajatuksen (pojoing, vieterityyppi pompsahti), ja mun ajatukset eteni näin.

”Aagh, mua hävettää olla tällainen p*ska. Aha, tossa oli taas toi ajatus. Mulla taitaa olla nyt aika kurja fiilis, kun se taas ilmaantui. Voinko mä päästää sen ajatuksen matkoihinsa?”

Sit mä jatkoin sitä hommaa, joka mulla oli kesken, ja se ajatus vielä vähän hengaili siellä mielessä, ja sitten tuli joku toinen ajatus. Neutraalimpi ja mukavampi, varmaankin, en muista mikä se oli.

Ehkä mä kaipaankin kuitenkin hyväksymistä. Se on vähän sama kuin armollisuus, mutta se on mun mielestä tavallaan konkreettisempaa tekemistä. Sellaista ”nyt on näin” -asennetta, ja ajatusta, ja luottamusta siihen, että näinkin on ihan hyvä. Näinkin pääsee eteenpäin. Vaikka mielessä pomppisi mikä vieteriukko.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti? Tai tuliko mieleen joku muu oivallus, omista ajattelun vieteriukoista tai muusta? Kerro kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3