Perjantain pysähtyminen 46: Systeemien kautta

Hei vaan perjantai, sieltä sinä jo saavuit.

Mistä tulen?

Konkreettisesti lumisateesta. Oli kauden ekat pikkujoulut, joista me rämäpäisimmätkin pisimpään viihtyneet lähdimme jo puoli yhdeksältä kotiin päin. Hyvä niin.

Tällä viikolla oli muutama haipakkapäivä, ja sitten tasapainoksi pari päivää, jolloin muksut olivat kotona joten keskimäärin mitään työjuttuja ei tapahtunut. (Kiinnostavaa, miten asiat tulkitsee ensisijaisesti sen kautta, että mitä työhön kuuluu. Kokeillaanpas muita näkökulmia.)

Joo, ehkä tähän kohtaan voisi kokeilla tätä sisäisen ja ulkoisen, yksilön ja yhteisön ristikkoa. Siis että jokaisessa ilmiössä on samaan aikaan läsnä yksilön sisäinen maailma ja ulkoinen konkretia, samoin kuin yhteisön sisäinen kulttuuri ja ulkoiset systeemit. Mitäköhän mun viikkoon kuului niistä näkökulmista?

Oma sisäinen maailma: tunteet, ajattelu, ja niin edespäin.
Mä sain tehdä ilahduttavia juttuja, ja toisaalta oli tosi usein tosi väsynyt. Mä toivoin armollisuutta tälle viikolle, ja oikeastaan yllättävän hyvin siinä onnistuinkin monessa kohtaa.

Yksi teema, joka pohditutti viikon aikana, oli kuolema. Tajusin olevani nyt aika lailla täsmälleen samanikäinen kuin edesmennyt siskoni oli saadessaan syöpädiagnoosin. Se ajatus ja oivallus seurasi mukana koko viikon eri tavoilla. Pohdin ja kelailin hänen sairausaikaansa, kuolemaansa ja sen jälkeistä suruaikaa. Sitä, miten en siinä siskon kuoleman jälkeen osannut olla itselleni yhtään armollinen, en osannut hellittää odotuksia, en osannut laittaa rajoja ja suojata omaa jaksamistani. Huomasin ja hyväksyin siihen liittyviä ajatuksia ja muistoja.

Konkreettinen maailma: keho, käytännön tekeminen.
Keho haahuili flunssan molemmilla puolilla, mutta sain yllättävän monta kertaa venyteltyä viikon mittaan. Syöminen oli vähän retuperällä – miten onkin niin, että kun on väsynyt ja monta rautaa tulessa, niin silloin ajattelee, että on hyvä idea tinkiä ruoan laadusta? Toki kyse on myös siitä, että tahdonvoima on vähissä ja hentoinenkin ”voisin syödä sata donitsia omnomnom” -inspiraatio johtaa helpommin, noh, käytännön toimintaan. En kuitenkaan ihan sataa donitsia syönyt, sentään.

Yhteisön sisäinen maailma: vuorovaikutus ja ihmissuhteet.
Tällä viikolla sain olla innostavien ihmisten kanssa tekemisissä, osallistua kiinnostaviin keskusteluihin, luoda, ideoida ja oivalluttaa. Se on ihan mahtavan hienoa. Perheen kanssa vietetty aika oli vähän hajanaista. Toisaalta meillä oli muksujen kanssa yhden työpäivän jälkeen loistava hetki, kun mä istuin lattialla venyttelemässä ja luin Miinaa ja Manua kuopukselle, kun esikoinen kuunteli ja piirsi vieressä. Oltiin kaikki siinä samassa piirissä, kuopus mylläsi syliin ja pois ja halimaan ja muualle, ja mä osasin olla läsnä samassa hetkessä sekä itselleni että lapsille. Onnistuminen! Toisaalta oli aika monta sellaista ”moikka, äiti lähtee nyt” -hetkeä – tai ainakin tuntui siltä, että niitä oli monta. Kalenterista katsoen ei ehkä ollutkaan niin monta.

Kollektiivinen ulkoinen maailma: systeemit ja rakenteet.
No tässä nyt tulee se kiire. Aikataulutus oli tällä viikolla parhaimmillaan sellaista ”nyt jos mä en kolmen minuutin sisään lähde, niin olen myöhässä” -suhaamista. Toisaalta osasin kaivaa armollisuutta peliin siinä kohtaa, kun huomasin, että nyt tosi paljon väsyttää – mistä kohtaa mä voin tinkiä, ettei tarvitsisi ihan vetää itseään piippuun? Työn suhteen putosin aika monessa kohtaa sellaiseen ”hitaasti mutta hitaasti” -ansaan, että näyttää niinkuin mikään ei etenisi, vaikka itse asiassa asiat toisesta näkökulmasta katsottuna etenevät ihan varmasti.

Ongelma siinä, että miettii asioita systeemin näkökulmasta (joka on mulle todella luontevaa), on epärealistisiin tavoitteiisin koukuttuminen. Tai siis kun tiedän, miten joku juttu pitäisi teoriassa tehdä (esimerkiksi lasten kanssa läsnäolo, kodin siistinä pitäminen, yrityksen markkinoinnin ja myynnin järjestäminen, noin päällimmäisinä), niin on tosi helppo olettaa, että kyllähän mä sen teorian toteutan yhtä näppärästi kuin mitä mä sen hahmotan. Että kun mä tiedän, mitä pitää tehdä, niin sen kun teen.

Vaan ei. Tulee vastaan tahdonvoima, tai blokkaavat tunteet ja ajatukset, tai ylipäänsä se, että se konkreettinen tekeminen tuntuu vaan tuskastuttavan h-i-t-a-a-l-t-a verrattuna siihen, miten sen pitäisi mun mielestä sujua. Mä tiedän sen, ja silti se turhauttaa ihan valtavasti.

Ja sitä kaikkea turhautumista huomatessa ja hyväksyessä se viikko sitten noin loppupeleissä kuluikin. 🙂

Missä olen?

Keho on vähän väsynyt ja kylmissään. Varpaita palelee (tulin lumisateesta, en vielä kaivanut villasukkia esille). Hei vaan etureisi, hei vaan alaselkä, huomaan teidät. Hei vaan niska, hei vaan rintalasta, teidätkin huomaan. Polvi ilmoittelee itsestään vihlomalla.

Tunnepuolella päällimmäisenä ilo siitä, että näin pikkujouluissa mukavia tyyppejä. Kiitollisuus siitä, että sain uutta näkökulmaa tähän mun harhaan siitä, että jos asiat etenee normaalimaailman tahtia (eikä sitä teoriassa-se-tehdään-näin-viuh-kato-nyt -tahtia) niin se on ihan hyvä. Surua läheisten tilanteiden puolesta, iloa toisten läheisten tilanteiden puolesta.

Ajatuksissa risteilee työkuviot, huomisen aikataulut lasten puuhien suhteen – toisin sanoen systeemit ja niiden suunnittelu.

Mitä kohti?

Tällä viikolla armollisuus toimi tosi hyvin. Ensi viikolla tulossa on vähemmän hektisiä päiviä ja yksi todella hektinen ilta. Mä toivoisin ensi viikolle sellaista, että mulla olisi selkeästi systeemi, jonka mukaan mä voisin viikolla vain toteuttaa. Ja että siinä systeemissä mä olisin huomioinut sellaisia juttuja kuten levon tarve tai ajan varaaminen luovuudelle.

Toisaalta mä tarvitsen aikataulua, ja toisaalta sellaista hahmotusta, että mitä juttuja mä voisin tehdä sen aikataulun puitteissa ja mihin suurempiin systeemeihin ne liittyy.

Kuten mä yllä mainitsin, mä ajattelen kaiken systeemien ja kontekstien kautta. Mihin tämä liittyy, mihin tämä vaikuttaa, mistä tämä johtuu? Se tekee musta todella hyvän opettajan ja valmentajan, ja samaan aikaan se vaikeuttaa todella paljon mun käytännön toimintaa. Siis jos mä en tee itselleni selväksi, että mihin suurempaan kontekstiin mikäkin asia vaikuttaa. Niin sitä kontekstia mä kaipaan.

Konteksti

Kaikki, mitä mä teen, on osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Mä olen itsekin osa suurempia kokonaisuuksia – perhettä, sukua, ystäväpiiriä, yhteiskuntaa, niin edespäin. Mua itseäni auttaa tosi paljon, jos mulla on selkeä kuva siitä, mitä isoa tavoitetta tai kontekstia mä edistän, kun teen jotain.

Ja se konteksti voi hyvin olla vain vaikka se, että tämä asia tekee mut iloiseksi, ja mä voin paremmin kun mä olen aina välillä iloinen. Tai että kun hengailen muksujen kanssa tässä lattialla, niin mun on helpompi päästä kosketuksiin sen kanssa, kuinka paljon mä heitä rakastan. Kaikesta ei tarvitse olla hyötyä, mutta kaikki asettuu johonkin kontekstiin. Mä voin tehdä itselleni helpommaksi havaita, mihin kontekstiin mikäkin asia liittyy.

Kokeillaan sitä ensi viikolle.

Tällainen maraton tällä viikolla. Mitä sun viikkoon on kuulunut?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3