Perjantain pysähtyminen 45: Vähemmän veren maku suussa

Hätshuu töttöröö vaan perjantaita.

Mistä tulen?

Se flunssa, jota olen viimeisen kuukauden kovaa vauhtia juossut karkuun? Sai mut kiinni. Tai ehkä paremminkin niin, että mä suostuin nyt pysähtymään ja hetken lepäämään sen sijaan, että olisin edelleen juossut karkuun.

Ehkä se viime viikolla peräänkuuluttamani herkkyys sitten auttoi, niin että tajusin suostua pysähtymään. Vaikka aina olisi tehtävää ja proggista ja vaikka mitä työn alla ja kesken.

Tein jopa niin radikaalin poikkeuksen tällä viikolla, etten julkaissut blogitekstiä edellisen ja tämän pysähtymisen välissä. Mikä skandaali! Ja kuin ihmeen kaupalla maailma jatkoi kuitenkin pyörimistään. Mä kykenin olemaan nahoissani (vaikka ajoittain vain hädin tuskin), vaikka en ihan riittänytkään omiin tavoitteisiini.

Tajusin myös, että ”älä pala loppuun” on ihan validi tavoite silloin, kun elää tällaista arkea kuin minä nyt.

Tai no, tavoitteiden on hyvä olla myönteisessä muodossa, koska aivot ei ymmärrä negaatioita ja niin edespäin, joten ehkä vielä parempi tavoite on ”että olisi pääasiassa hyvä fiilis, ja jos ei ole niin pysähtyy miettimään, mistä on kyse”. Nyt olis nimittäin aika hyvät saumat kokeilla, että kuinka nopeasti ihminen saa vedettyä itsensä piippuun, jos haluaisi. Jos päättäisi tehdä veren maku suussa.

Huvittavaa kyllä, samana päivänä kun aamulla päädyin siihen ”pyritään pois veren maku suussa räpistelystä” -oivallukseen, niin juoksin aikataulumokan vuoksi bussipysäkille. Ehdin, juuri ja juuri, ja siinä bussiin päästyäni penkillä puuskuttaessani huomasin juurikin sen metallisen maun suussa. Kehno juoksukunto, riittämätön ennakointi ja epärealistiset odotukset (”kyllä mä ehdin vielä tohon”), tadaa, ei siihen veren maku suussa painamiseen juuri muuta tarvita.

Kehon kohdalla sen kykenemisen ja odotusten välisen kuilun huomaa selkeimmin: jos ei lihakset vie tämän nopeammin, niin aika turha haaveilla mistään huippusuorituksista. Tunteiden ja ajatusten puolella se on vaikeampi tunnistaa, koska tunnepuolen ja ajattelun väsymistä ei samalla tavalla huomaa. Niitä merkkejä ei ehkä yhdistä siihen väsymiseen – että nyt napsahtaa pinna kaikesta mahdollisesta tai järkevän lauseen muodostaminen sakkaa toden teolla. Ei välttämättä tunnista edes niitä omia odotuksia.

Eikä varsinkaan ole ihan selvää, että mitä voi tehdä ja miten sitä omaa tunnekapasiteettia tai ajattelua voi oikeasti lepuuttaa.

Tällä viikolla mä tunnistin niitä asioita suurelta osin juuri siksi, että se oli mun tän viikon tehtävä. Mä otin ne mun kehon, tunteiden ja mielen viestit vakavasti, ja yritin oikeasti raivata aikaa niin, että kukin osa saisi välillä myös levätä. Ehkä juuri siksi nyt poden tätä flunssaa, kun kehon kaikki defenssit putosivat, mene tiedä. Oli miten oli, nyt on näin.

Missä olen?

Kurkku on karhea, niistän jatkuvasti, väsyttää ja paleltaa, silmissä tuntuu kuin koko huushollin unihiekkalasti olisi osunut väärään osoitteeseen tähän mulle. Päätä särkee ja tekee mieli suklaata. Kyllä, olen itse asiassa syönyt myös leipää ja muita hiilareita vähän vapaammin nyt pari päivää, en tiedä onko tämä nyt syytä vai seurausta vai molempia.

Tunnepuolella on päällimmäisenä kiitollisuus siitä, että muksut ovat viimein nukkumassa ja mä pääsin kirjoittamaan. 🙂 Harkitsin taas päivällä pari kertaa kirjoittavani, mutta nykyään muksuilla on perjantaisin vapaapäivä hoidosta, joten jos olen itse kotosalla, niin ei tässä kauhean paljon sellaista rauhallista reflektoimisaikaa löydy. Musta on tullut vähän nirso näiden pysähtymisten kirjoittamisen kanssa, että mua ärsyttää kovasti kirjoittaa jos on vaara, että tulee keskeytyksiä. Joten hahaha, ei paljon viitsi muksujen kanssa kirjoitella.

Ajatuksissa on pyörineet kovasti Vanhemmuuden onnistumisia -sessioissa syksyn aikana ilmoille nousseet ajatukset ja oivallukset. Mulla on työn alla kirjoittaa niistä tuon Hyvän vanhemmuuden minikurssin tilalle sellainen blogitekstisarja ja pieni e-opas, ja oon nyt työstänyt sitä. Se minikurssikin on hyvä, ei siinä (ja jos et ole omaasi vähään aikaan käyttänyt, niin suosittelen), mutta noista syksyn sessioista ja muista tässä syksyn aikana vastaan tulleista jutuista on noussut myös paljon hyvää. Ne jutut mua nyt tällä hetkellä inspiroi ja pohdituttaa.

Mitä kohti?

Tuleva viikko on sillä tavalla kaksijakoinen, että viikonloppu on autuaallisen tyhjä, ja viikko on maanantaiaamusta perjantai-iltaan aikamoisen täynnä. Mä ehkä tarvitsisin sitä, että… hmm.

Mun eka intuitio on se, että mä ikäänkuin viikonloppuna lepäisin ”pankkiin”, ja sitten olis mistä ottaa silloin viikolla. Tavallaanhan se toimiikin niin, ja sitten toisaalta ei. Jos mä vielä yritän parannella viikonloppuna flunssaa, niin tuskin tässä ihan ylettömiä energiaylijäämiä tarvitsee maanantaiaamuna ihmetellä.

Mä helposti kuvittelen, että se mun energiatankki on jotenkin ihan valtava, että kun sen kerran tankkaa niin sitten riittää. Ehkä se tankki onkin aika pieni.

Vähän niinkuin vastasyntyneen vatsa on tosi pieni, ja sen takia vauvat syövät ihan jatkuvasti. Vaikka sen marmorikuulan kokoisen vatsan vetäisi ihan piripintaan maitoa, niin puolen tunnin päästä on kuitenkin taas nälkä. Semminkin, kun vauvat tarvitsevat ihan valtavasti energiaa jotta saavat tuplattua syntymäpainonsa ensimmäisten muutaman kuukauden aikana.

Niin ehkä mun olisi hyödyllistä hyväksyä se, että se mun jaksamisen tankki on sellainen vastasyntyneen vatsan kokoinen. Sen voi vetää ihan täyteen, mutta aika nopeasti se on kuitenkin taas tyhjä, varsinkin tässä arjessa. Sitä energiaa yksinkertaisesti menee niin moneen suuntaan, että sitä pitää olla tasaisin väliajoin tankkaamassa.

Hmm, ja sitten toinen ajatus. Toisaalta sitä tankin tyhjenemistä voi kyllä tiettyyn rajaan asti hillitäkin, siis sillä, että huomaa, mihin kaikkeen sitä energiaa menee. Taas vertauskuva: jos tankki vuotaa, niin toki se tyhjenee nopeammin.

Jos mun energia vuotaa kaikenlaiseen kaaokseen ja häsläämiseen ja kriiseilyyn ja muuhun, niin ei sitä välttämättä kauhean paljoa jää jäljelle rakentaviin hommiin.

Mä olen aika hyvä huomaamaan, milloin mun energia vuotaa tunnetasolla jännittämiseen, kiukutteluun, kontrolloimiseen ja muuhun. Mä olen harjoitellut keinoja, joilla niitä vuotoja voi tukkia – irti päästäminen, ”could I let go of wanting to change this” ja niin edespäin. Ajatustason vuotoja mä en ole ihan niin hyvä tilkitsemään, mutta niihin toimii pysähtyminen, meditaatio ja ajatusten huomaaminen, seinään tuijottaminen ja niin edespäin.

Fyysisen ympäristön ja kehon energiasyöpöt puolestaan no, niin no. Flunssa ja kaikenlaiset kolotukset vievät energiaa, eli niitä voisi tilkitä (sen paranemisen jälkeen) ehkä vielä venyttelemällä tai joogailemalla enemmän. Siis ilman sitä ”pitäisi” -stressiä, joka itsessään on jo ihan kauhea energiasyöppö. Ja fyysisen ympäristön suhteen tietysti se säästää energiaa, että tavarat laittaa paikalleen. Edes muutaman aina silloin tällöin. Sillä tavalla ohikulkiessaan, ilman stressiä.

Ja sitten kaikkien näiden kattokäsitteenä ja kollektiivisena energiatankin tilkkeenä sellainen ”nyt on näin, tällä mennään, pystyn siihen mihin pystyn” -armollisuus.

Hei joo, sitä mä haluan.

Armollisuus

Tottakai. Jos kerran stressi tulee siitä, että odotukset on kykenemiseen nähden liian korkealla, niin armollisuudella on tosi hyvä tasapainottaa niitä odotuksia.

Jos mä osaisin sanoa itselleni vaikka kerran päivässä, tai aina sellaisilla ”kääk miksen vaan kykene pysty osaa olla oikeanlainen” -hetkillä, että nyt on näin, saa olla näin…

Niin. Katsotaan, mitä se tuo. 🙂

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti? Tai heräsikö jotain ajatuksia tämän mun pysähtymisen perusteella? Saa jakaa kommenteissa, tervetuloa vaan.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3