Perjantain pysähtyminen 44: Herkkyyttä omillekin tarpeille

Tänään pohdin monta kertaa, että olisinko kirjoittanut pysähtymisen jo aiemmin päivällä. Pikku Kakkosen aikana päädyin kirjoittamisen sijaan ottamaan torkut sohvalla, eli jotain tarvetta kuuntelin. Ja toisaalta, ainakin se ajatus välähti mielessä vähän aikaisemmin. Jonain päivänä taas vielä vähän aiemmin.

Mistä tulen?

Tämä viikko oli taas aika täynnä. Viikonlopun lepääminen ja purkaminen ei täysin onnistunut, joten maanantaihin mentiin vähän vielä sumuvaloilla. Illat olivat tosi repaleisia. Toisaalta jee, pääsin capoeiraan parin viikon tauon jälkeen, kun kerrankin olo ei ollut flunssainen. Toisaalta oli mälsä juttu, että melkein joka ilta jompikumpi vanhemmista oli jossain, ja yleensä se olin minä.

Se puolestaan tarkoitti sitä, että muksut kömpivät joka yö kainaloon nukkumaan ja äititankkaamaan, ja hyvä niin. Saivat olla lähellä silloin, kun se oli mahdollista. Mä olen kuitenkin sen verran herkkä nukkuja, että kun tulee tollaiselta vaille parikymmentäkiloiselta unissaan mesoajalta kyynärpäätä naamaan tai takaraivoa nenään, niin no, heräähän siinä. Ja sitten taas valvoo tunnin kun ajatukset pörräävät mielessä.

Hauskin yö kuluneella viikolla taisi mennä niin, että esikoinen nukkui mun kainalossa klo 23-01, sitten meni vessareissun kautta omaan sänkyynsä jatkamaan unia. Mä pyörin valveilla ja yritin rauhoittaa ajatuksia tunnin verran, ja sitten kuuluikin askelten töpsötys kun kuopus tepasteli unilelu kainalossa vuorostaan mun kainaloon. Että no, sen yön yksin nukkuminen taisi olla sitten siinä.

Elin siis hyvin konkreettisesti sellaista miten-tasapainottaa-omat-tarpeet-ja-lasten-tarpeet -arkea. Mä oon tehnyt tietoisen päätöksen, että lapset saa aina tulla nukkumaan kainaloon. Tavallisesti käyvät omaan sänkyyn nukkumaan (tosin siitäkin tehdään tarpeen tullen poikkeuksia), mutta yöllä jos herää niin saa tulla viereen, ja toisaalta mä voin myös sanoa vieressä mylläävälle lapselle, että mitäs jos menisit omaan sänkyyn mylläämään.

Se tietoinen päätös vähän helpottaa siinä vaiheessa, kun tosiaan hyvälaatuinen yöuni alkaa jäädä vähemmälle: Minkä verran mun pitää oikeasti saada unta, jotta jaksan? Missä vaiheessa mun pitää laittaa raja sille, että nyt ei enää voi tulla nukkumaan viereen? Ja jos näyttää siltä, että kohta en saa riittävästi unta kun lapset kipuavat viereen nukkumaan, niin mitä muita ratkaisuja mä voin tehdä, niin että sitä äitipulaa ei tarvitsisi niin kovasti tankata yöaikaan, vaan lapset saisivat minusta tarpeekseen päiväsaikaankin?

Tällä hetkellä mulla ei ole noihin mitään kattavia vastauksia, mutta jo se vähän auttaa, että mä näen ne eri osat tässä palapelissä. Silloin on myös vähän helpompi suhtautua siihen, että nyt väsyttää, kun tietää, millä tasolla se on seurausta omista valinnoista. Ja toisaalta on helpompi myös hoksata tehdä niitä toisenlaisia valintoja, jos näkee, että millä kaikilla tavoilla niistä voisi tulla muutosta.

Tälle viikolle kaipasin integraatiota. Sitä tuli, tavalla ja toisella. Sain kirjoitettua, purettua, työstettyä keskustelemalla, jäsennettyä. Ehkä myös vähän hyväksyttyä sitä, että ei kaikkea viikossa integroida kuitenkaan, kun tätä oppimista nyt esimerkiksi uuden yrityksen alkuvaiheessa tulee ihan tolkuton määrä.

Missä olen?

Keho on väsynyt, vaikka se Pikku Kakkosen aikana otettu välinollaus auttoikin vähän. Kävin capoeirassa viikolla, se teki hyvää. Villasukat jalassa.

Tunteet ovat suhteellisen levolliset, odottavat, kiitolliset. Lisäksi mukana on sellainen aikaansaamisen tuoma tyytyväisyys, kun asiat edistyvät (esimerkiksi niinkin arkisen asian kohdalla kuin pyykkihuollossa).

Ajatukset hyrräävät edelleen kaikessa siinä, mitä tämän ja viime viikon aikana on tullut opittua itsestä, toisista ja maailmasta. Tai siis havainnoitua, ei se ehkä vielä oppimista ole kun se ei ole jäsentynyt mitenkään kunnolla.

Mua nyt jo vähän jopa huvittaa tää mun kauhea pinnistys siitä, että mun pitää ymmärtää ja sisäistää ja oppia ja tajuta nyt heti kaikki. Mä olen tottunut siihen, että oppiminen ja ymmärtäminen on mulle helppoa, eli siinä mielessä se on ihan ymmärrettävää. Ja toisaalta mun tähänastisessa elämässä on aina ollut sellainen rytmi, että kun tulee uusia juttuja, niin ne ehtii jossain suvantovaiheessa pohtia ja sulatella.

Ennen lapsia oli jatkuvasti sellaista omaehtoista aikaa, jolloin ehti vaikkapa kirjoittaa päiväkirjaa. Lasten myötä sitä aikaa oli toki vähemmän, mutta ehkä mun kotivuodet oli sellaista aikaa, jolloin sitä uutta ei tullut ihan niin valtavalla tykillä vastaan, joten vähempikin prosessointiaika riitti. Nyt tuntuu, että kun on töissä, niin haluaa tehdä töitä, ja kun on kotona, niin haluaa keskittyä siihen lasten kanssa olemiseen, ja kun lapset ovat nukkumassa, niin se reflektointikyky on myös jo nukkumassa.

Mä tiedän hyvin konkreettisesti, että mä voin paremmin kun mä otan sitä omaa ajattelun ja rauhoittumisen aikaa, ja silti mun on tosi vaikea muistaa rakentaa sitä omaan arkeen.

Mä oon opetellut tunnistamaan sen fiiliksen, kun aivot on ihan lopussa. Mulla se tunne on sellainen puristava tykytys ohimoilla. Siitä tietää, että ajatus ei liiku enää, eikä kannata enää yrittää pinnistää. Mä arvelen, että se oman ajan opettelu – sekä mielen että kehon että tunteiden tasolla – rakentuu parhaiten sen varaan, että oppii tunnistamaan yhä hienoviritteisempiä merkkejä siitä, että nyt riittää.

Kun meinaa nukahtaa sohvalle kirjaa lukiessa, keho kertoo, että nyt riittää. Kun jokin arkinen vastoinkäyminen saa kyyneleet silmiin, tunteet kertovat, että nyt riittää. Ja kun pää tuntuu tuuhealta ja ohimoita kiristää, mieli kertoo, että nyt riittää.

Ehkä siis sen tunnistamista kohti.

Mitä kohti?

Vanhempina me osataan kuunnella lastemme tarpeita usein tosi herkällä korvalla. Äänensävystä kuulee, että millä fiiliksellä lapsi menee, ja mitä tähän tilanteeseen kannattaisi kokeilla. Päiväunilla nukkuvan lapsen tietää heränneen siitä, että hengityksen tahti muuttuu. Ja niin edelleen.

Mä haluaisin opetella sellaista samaa herkkyyttä ja kunnioitusta omien tarpeiden ja viestien kanssa. Että okei, nyt mä sanoin tällaisella äänensävyllä, huhhuh. Mitäköhän mä tarvitsisin? Tai ahaa, tuosta kohtaa kehoa kiristää. Saa kiristää. Mikä vois auttaa, jotta mulla olisi mukavampi olla?

Herkkyys

Eikä se herkkyys tarkoita sitä, että mä jotenkin mimosana heti singahdan rauhoittumaan, jos mulla on vähän mälsä fiilis. Tai no, miksei se voisi tarkoittaa sitäkin.

Mä näköjään pelkään sitä, että jos mä oon herkkänä omille tarpeilleni, niin mä en pysty enää mihinkään, koska mun koko aika menee niiden omien tarpeiden ja sen oman balanssin hoitamiseen.

Hmm, kiinnostava ajatus. Että ei saisi reagoida niihin omiin tarpeisiin heti, koska… mitä? Koska on tärkeämpiäkin juttuja kuin mun tarpeet? Koska pitäähän sitä nyt ihmisen muutakin tehdä kuin koko ajan kytätä, että onko mulla vähän kurja fiilis? Tai vähän niinkuin lapsen tarpeiden kanssa – jos mä koulutan itseni siihen, että mun tarpeisiin vastataan heti, niin musta tulee itsekäs ja ihmisiä pompottava narsisti, joka ei osaa huomioida toisia?

Ja kun älyllisesti mä tiedän, että se menee just toisinpäin. Että silloin, kun mä oon herkkänä niille mun tarpeille, niin mun ei tarvitse koko ajan kytätä, että onkohan ne täynnä. Mä huomaan, jos ne alkaa vajua, ja osaan tehdä jotain, niin että ne saa taas täyteen. Ja silloin kun mun tarpeet on täynnä, niin mä nimenomaan pystyn huomioimaan toisia empaattisesti ja läsnäolevasti. Mulla riittää silloin kapasiteettia huomioida myös muita.

Joo. Kiinnostavaa. Tätä kokeillaan ensi viikolla. 🙂

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Saa kommentoida vaikkei olisikaan enää perjantai.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3