Perjantain pysähtyminen 43: Tungos aivoissa

Melkein unohdin, että on perjantai. Nyt meni näin. 🙂

Mistä tulen?

Kuluneella viikolla oli paljon innostavaa, motivoivaa ja ilahduttavaa. Ilo olikin yksi viikon tavoitteista. Pääsin auttamaan ihmisiä, oppimaan uutta, kuuntelemaan.

Samaan aikaan flunssa koputteli ovelle useampaan kertaan: olisko sulla nyt hetki aikaa, voisinko tulla vähän piipahtamaan? Sori, nyt ei ehdi, tule jooko huomenna uudestaan. Mä oletan, että tämän viikonlopun aikana se ehkä pääsee sieltä ovenraosta pujahtamaan noin vaivihkaa.

Ja kun viikko oli niin täynnä kiinnostavia juttuja, niin sitä ei ole jotenkin ehtinyt yhtään prosessoida, purkaa tai sulatella. Mä en ole ehtinyt reflektoida kaikkea sitä, mitä tapahtui, edes sillä tavalla epävirallisesti itsekseni, saatika minkään muodollisen prosessin kautta.

Reflektoiminen on mun aivoille kuin hengittämistä

Mä tiedän, että nimenomaan se reflektio ja pohdinta ja purkaminen on se, minkä kautta mä saan integroitua kaiken sen oppimisen ja uudet kokemukset ja kohtaamiset osaksi mun osaamista. Ilman reflektointia se jää roikkumaan tyhjän päälle, ja sitä mä en halua.

Tämä pysähtyminen on yksi niistä tavoista, joilla mä reflektoin.

Tässäkään mä en halua pysähtyä purkamaan kaikkea, mitä viikon aikana on tullut vastaan – jos vaikka vain siksi, että kun tietää kirjoittavansa muiden ihmisten silmille, niin sitä tekstiä ja ajatusta suitsii eri tavalla. Ja se reflektio, analyysi, asioiden purkaminen ja jäsentäminen on kaikkein hyödyllisintä silloin, kun mitään ei suitsi. Silloin saa aidosti nostettua tietoiseen mieleen ne eri asioiden väliset suhteet ja linkit, ja tehtyä itselleen näkyväksi sen oppimisen.

Toki toisinpäin voi tehdä. Mä saatan kirjoittaa perusteellisen reflektiotekstin ja huomata, että itse asiassa tästähän tulisi hyvä blogiteksti. Todennäköisesti esimerkiksi eilisen päivän Master the art of presenting -seminaarista, jossa sain olla auttamassa, tulee useampikin reflektioihin perustuva blogiteksti tässä seuraavan muutaman viikon aikana.

Mun kuitenkin pitää ensin pystyä kirjoittamaan täysin suitsimatta, kursailematta ja sensuroimatta, jotta mä saan kaiken näkyviin. Sen jälkeen niistä voi siivota jotain sellaista, josta voisi olla iloa ja hyötyä jollekulle muullekin.

Ja toinen syy siihen, että mä en nyt reflektoi kaikkea mielessä pyörivää tähän pysähtymiseen, on puhtaasti käytännöllinen. Kuten sanoin, mun pää on tupaten täynnä. Kaiken reflektoimiseen ja analysoimiseen, tai edes muistiin kirjoittamiseen, menisi aika pitkä aika. Mä mielummin teen sen kirjoittamisen sellaisella hetkellä, kun olen edes aavistuksen levänneempi.

No jaa, tuli tästä sellainen metareflektio kuitenkin. 😀

Viime viikolla siis toivoin iloa, ja huomasin, että yhden ominaisuuden mielessä pitäminen onnistuu helpommin kuin esimerkiksi yhden kysymyksen. Tällä viikolla sain vahvistusta sille huomiolle.

Mulla pulpahteli mieleen aina satunnaisilla hetkillä se sana ”ilo”, ja toisinaan sillä hetkellä mä pystyin huomaamaan jonkin asian, josta mä olin iloinen. Joku iso asia, tyyliin riemastuttava coaching-puhelu, tai sitten pieni asia, tyyliin että meillä oli sittenkin tuoreita sieniä jääkaapissa, vaikka luulin jo käyttäneeni viimeiset. Aina se huomaaminen toi vähän lähemmäs sitä ilon kokemusta. Mä arvelen, että osittain sen vuoksi tämä viikko oli niin innostava, että tietoisesti etsin ja huomasin niitä ilonaiheita.

Missä olen?

Keho on väsynyt, flunssainen, sokeripäivän jäljiltä sumuinen ja kaikin puolin kankea.

Tunteet ovat levolliset ja kiitolliset, sekä tästä viikosta että tuosta ylläolevasta oivalluksesta. Siis siitä, että tämä aivojen tungostila johtuu siitä, että en ole purkanut sitä tungosta kirjoittamalla.

Mieli, no, siinä se jo tulikin. Sellainen alennusmyynti-tavaratalossa-mielipuoliset-hinnat -tyyppinen tungos.

Ehkä blogin lyhyin missä olen -päivitys. 🙂 Siitäkin huomaa, että on tullut oltua aika paljon tuolla pään sisällä.

Mitä kohti?

Mä haluaisin sanoa, että mä toivon ensi viikolle integraatiota, mutta mä en ole ihan varma, että kuulostaako se typerältä. Aloitan siitä, ja katson, mihin päädyn.

Ajatus on siis se, että kun mä saan käytyä sen vallan hyvin tuntemani kokemuksellisen oppimisen prosessin – kokemus, reflektio, analyysi, oivallus – tässä nyt vaikka viikonlopun aikana loppuun, niin mä saan integroitua tämän viikon kokemukset osaksi omaa ymmärrystäni.

Lisäksi rupesin lukemaan eilen illalla kotiin tultuani vielä Ken Wilberin Integral Psychology -kirjaa (koska hei, mun aivot ei vielä olleetkaan tarpeeksi täynnä), koska tuli sellainen intuitio, että tämä voisi olla nyt oikea kirja luettavaksi.

Osatotuuksia

Kuten jo nimestä selviää, siinä pointtina on se, että aika paljon siitä, mitä me tiedetään psykologiasta, ihmisenä olemisesta jne. on vain osa totuudesta. Ja että monesta eri perinteestä, tutkimussuuntauksesta, filosofiasta tai muusta ihmisyyden ja maailman ymmärtämisen tavasta voi löytää lisää palasia valottamaan sitä kokonaiskuvaa. Ja että vaikka ne palaset olisivat näennäisesti ristiriitaisia, niin voikin olla, että ne vain valaisevat eri osia totuudesta.

Eilisessä seminaarissa tuli esiin tarina neljästä sokeasta, jotka tutkivat elefanttia. Ensimmäinen kuvaili, että elefantti on niinkuin käärme, kun kokeili eläimen kärsää. Toinen väitti vastaan, että eikun elefantti on kuin tukeva puu – hän sattui tunnustelemaan elefantin etujalkaa. Kyljen kohdalta tunnustellut kertoi tietävänsä, että elefantti on kuin tiiliseinä, ja hännän löytänyt kaveri vakuutti, että elefanttihan siis oikeasti on kuin köydenpätkä. Osatotuuksia.

Jollain lailla musta tuntuu, että tämä ruuhka mun päässäni koostuu puolesta miljoonasta osatotuudesta. Mä haluaisin, että ne integroituisivat jonkinlaiseksi selkeämmäksi näkemykseksi siitä, mitä mun mielestäni on totta. Kuopus rakastaa palapelejä, ja esikoinen rakensi just isin kanssa pikkulegoista paloauton. Suurempi kuva, suurempi kokonaisuus hahmottuu, kun palat laittaa paikoilleen oikeassa järjestyksessä. Sellaista rakentumista, integraatiota, suurempaa näkökulmaa mä jotenkin kaipaisin.

…no miten se sitten tehdään

Kaiken hyvän lisäksi mä tiedän, että miten sitä kohti mennään. Kirjoittamalla, tekemällä Shiva Nataa ja meditoimalla. Välillä päästämällä irti asioista, jotka tuntuvat kurjalta. Haaste onkin siinä, että mä löydän tälle kaikelle aikaa.

Tai ei, löytämisestä ei ole kyse. Sieltähän se löytyy kalenterista ja kellosta, kaikki käytettävissä oleva aika. Haaste on siinä, että mä suostun ottamaan sille aikaa. Että mä tulen ottaneeksi aikaa sille, että mä saan nämä tuhannet ja taas tuhannet osatotuudet ja kokemukset sorvattua johonkin mielekkääseen kokonaisuuteen.

Challenge accepted. Mun tehtävä tälle viikolle on ottaa aikaa niille asioille, jotka auttaa sen palapelin rakentumista. Uni, kirjoittaminen, Shiva Nata ja meditaatio. Neljä asiaa.

Aloitan unesta, jatkan huomisaamuna muilla. 🙂

Omia pysähtymisiä saa tuoda kommentteihin, vaikka ei olisikaan enää perjantai. (Ei ole kohta minullakaan enää perjantai.) Mistä tulet, missä olet, mitä kohti?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3