Perjantain pysähtyminen 42: Virheistä oppimisen tiiviskurssi

Taas on perjantai. Tämän perjantain teksti tulee special edition -henkisesti pimeästä lastenhuoneesta – olen yksin muksujen kanssa, ja arvelin, että kaikille on helpompaa jos istun läppärin kanssa kirjoittamassa täällä sen sijaan, että istuisin olohuoneessa tai keittiössä ja hyppäisin viiden minuutin välein paimentamassa kuopusta takaisin sänkyyn.

Mistä tulen?

Tätä viikkoa, lähinnä loppuviikoa, väritti kovasti mun keskiviikkona kirjoittaman Mitä jäähyn sijasta -blogitekstin saama reaktio. Tuli aikamoisena yllätyksenä, että sitä kävi ensinnäkin lukemassa aika monta sataa silmäparia. Oli sydäntälämmittävää lukea, millä sanoilla ihmiset jakoivat tekstiä FB:ssa.

Ja toisaalta kun tekstiä jaetaan paljon, niin siitä tulee myös kritiikkiä. Se on hyvä ja kiitollinen asia, koska se kritiikki auttaa mua kirjoittamaan taas vähän selkeämmin ja palvelemaan lukijoita paremmin. Samaan aikaan se kritiikki osuu tosi syvälle sellaiseen ”aagh, olen ollut epäselvä ja joku on ymmärtänyt mut väärin, KAIKKI ON MINUN SYYTÄNI, loukkasin ihmisiä ja olen kelvoton heittiö” -hermoon.

Mä luulin, että se hermo oli jo käsitelty opiskeluaikaisten opinnäytetyö- ja graduopponointien järjestelmällisen ja hyödyllisen kritiikin kautta. Ei näköjään. Tai no, jotain on selvästi tapahtunut, kun pääsin suhteellisen lyhyen angstauksen jälkeen sellaiseen kiitolliseen näkökulmaan. Se angstin kuilu oli kuitenkin hyvin vahvasti läsnä – ehkä lyhyt, mutta sitäkin syvempi.

Tälle viikolle mun kysymys oli, että mitä tankkia mä nyt täytän. Mä en tainnut rehellisesti sanoen muistaa kertaakaan kysyä tuota itseltäni. Tuossa muodossa tulevan viikon tavoitteen suuntaaminen ei näköjään toimi mulle lainkaan, vaan mä tarvitsen yhden selkeän sanan tai käsitteen, jonka kautta mä voin ajatella tilanteet. It’s not failure, it’s feedback ja sillai.

Virheistä opittua

Oikeastaan koko tämän kuluneen viikon teemana oli tuo sama – it’s not failure, it’s feedback. Tämä ei ole epäonnistuminen, tämä on palautetta maailmalta. Tällä viikolla tuli joka päivä tilanteita, joissa jokin asia meni reippaasti päin honkia, joten harjoittelun materiaalia oli riittämiin ja ylikin. Kun asiat meni eri tavalla kuin mä odotin ja mä joko petyin tai sitten koin syyllisyyttä ja/tai häpeää sen seurauksena, niin mä onnistuin jotenkin kaivamaan niistä jutuista tapoja tehdä asiat toisin.

Että okei, nyt meni täysin plörinäksi tämä homma. Mitä mä tein? Miten olisi pitänyt toimia, jotta mä olisin saavuttanut haluamani lopputuloksen – siinä määrin kuin se asia ylipäänsä riippui mun tekemisistäni? Mitkä asiat vaikutti siihen, että mä en tehnyt niinkuin olisi ollut hyvä?

Se ensin vaatii mulla itselläni sitä, että mä annan rauhassa tilaa ja aikaa sille ”nyt taisi mennä vituralleen” -huomaamiselle ja kaikille siihen liittyville tunteille. Kiukulle, surulle, häpeälle, pelolle, kaikille niistä kumpuaville itkuille ja todistelunhalulle ja vaikka mille. Joka päivä uudestaan ja erikseen.

Se ensin vaatii mulla itselläni sitä, että mä annan rauhassa tilaa ja aikaa sille ”nyt taisi mennä vituralleen” -huomaamiselle ja kaikille siihen liittyville tunteille.

 

Mun täytyy edelleen muistuttaa itseäni siitä, että se kuuluu siihen käsittelyprosessiin ja on ihan normaalia. Mä en saa suoraan käännettyä vaihdetta sellaiseen ”noni, mitäs tänään opittiin” -ultrapedagogiseen moodiin.

No, huijasin. Saan mä, kun olen harjoitellut sitä kolmisenkymmentä vuotta. Se oli mun kaikkein syvään juurtunein pettymysten käsittelyn tapani tosi pitkään: ohitin ne pettymykseen liittyvät surun, häpeän, kiukun ja pelon tunteet, koska ne eivät olleet (muka) hyödyllisiä. Ne eivät (muka) auttaneet mua toimimaan seuraavalla kerralla fiksummin, vaan ne olivat (muka) tarpeetonta vellomista ja negatiivisuutta.

Kun oikeastaan just se ohittaminen sai aikaan sellaisia odottamattomia negatiivisuuden räjähdyksiä täysin viattomiin asioihin ja ihmisiin liittyen. Varsinkin, kun joku toinen teki saman virheen, josta mä olin ikäänkuin jo oppinut pois.

Raskauksien ja raskaushormonien myötä niitä tunteita (ja epäonnistumisen kokemuksia) alkoi sitten ollakin niin paljon, että jotain oli pakko tehdä. Tai siis alkaa oikeasti treenata käytäntöön niitä kaikkia tunnekäsittelyjuttuja, joista mä kyllä sillai teoriassa tiesin. Jostain syystä ajattelin, että ne ei oikeastaan koske mua, koska ihan hyvinhän tää menee näinkin. No, eipä oikeastaan mennytkään.

Esikoinen on 4,5-vuotias, ja nyt mä alan viiden vuoden lähes päivittäisen tunnekäsittelytaitojen treenaamisen myötä olla tässä tilassa. Pettymykset ja kritiikki eivät saa mua koko viikonlopuksi katatoniseen tilaan sängyn pohjalle suklaan ja Netflixin kanssa. Menen vain vähäksi aikaa ihan hajalle – ja osaan päästää itseni vähäksi aikaa hajalle, kun tiedän, että löydän sieltä turvallisesti tien myös takaisin. Se on ihan lohdullista huomata.

Missä olen?

Keho on kevyessä flunssassa, palelen ja väsyttää. Pääsin pois lastenhuoneesta, kun vuoteista alkoi kuulua tasaista tuhinaa. Lihakset on paikoitellen taas tosi jumissa. Tällä viikolla en mennyt flunssan takia capoeiraan, ja se vähän harmittaa. Eilisen syö-mitä-vaan -päivän jäljiltä oli yllättävän vähän sokerikrapulainen olo, kun otin teelusikallisen kookosöljyä ennen nukkumaanmenoa. Se vissiin auttoi verensokeria tasaantumaan sen verran, että tänään aamulla liikkeelle pääseminen oli inhimillinen tehtävä.

Tunnepuoli on aika tollai avoin ja haavoittuvainen. Tänään on sen verran tullut myllättyä tunteita laidasta laitaan, että taidan tämän kirjoittamisen jälkeen pestä hampaat ja painua suoraan pehkuihin kirjan kanssa (kun tuo jälkikasvukin viimein näköjään nukahti). Ainakaan en lue yhtään mitään internet-keskustelua tai uutista yhtään mistään aiheesta.

Ajatukset pyörivät toisaalta noissa failure is feedback -jutuissa. Toisaalta mietin, että mitä sellaista mä voin tehdä tänä iltana, mikä auttais mua löytämään hyvää fiilistä vielä tähän iltaan ja toisaalta auttais myös huomisen aamun liikkeellelähtöä – huomenna on koko päivä Naisten linjan päivystäjäkoulutusta. Sinne mä nimittäin en voi enkä halua mennä yhtään hajalla, koska se aihe itsessään saa rikottua ihmisen aika rikki aika nopeasti. Itsestä huolehtimisen teemoja siis ihan konkreettisesti.

Mitä kohti?

Mitä mä tarvitsen tälle viikolle? Mitä mä toivon?

Mä tarvitsen yhden selkeän ominaisuuden. Se toimii mulle.

Ilo.

Se vois olla tulevan viikon tavoite. Tai siis sana ja ajatus ja johtotähti. Mikä mut tekee iloiseksi? Miten mä voi tuoda iloa toisille? Miten mä voin ilahduttaa itseäni sellaisissakin jutuissa, jotka ei äkkipäätä katsoen ole iloisia?

Mä toisaalta haluaisin käyttää tässä sellaista ilmausta kuin ”ilon kautta”, mutta mulla vähän nousee siitä karvat pystyyn, koska mä olen itse kohdannut niin paljon sen ilmauksen väärinkäyttöä.

Väärinkäyttö on mun mielestä sitä, että sillä ”ilon kautta” -mantralla yritetään just ohittaa jostain tilanteesta kumpuavat epävarmuuden, pelon, surun ja kiukun tunteet. Väärinkäyttöä on se, että ”ilon kautta” sanotaan, kun tarkoitetaan, että vain iloiset tunteet on hyväksyttävää näyttää. Väärinkäyttöä on se, että ”ilon kautta” kutsuu feikkaamaan jotain sellaista, mitä ei oikeasti tunne.

Pthyi. Sellaiselle mä olen allerginen.

Sen voi toki sanoa myös vilpittömästi. Niin, että aidosti uskoo, että ilo on löydettävissä, ja ymmärtää, että ilo on empatian ja kohtaamisen lopputulos, ei korvike. Hyväksyy, että välillä on muutakin kuin iloa, ja valitsee kohdata omat ja toisten tunteet, jotta lopulta päästäis sinne iloon. Kertoo itselle ja muille, että vedetään hommat ilon kautta ja jos ilo on vaikea löytää, niin etsitään sitä yhdessä. Mä tiedän, että ihmiset käyttää sitä ilmausta myös niin. Onneksi.

Ehkä se on just toi. Ilon kautta on vaikea mennä, jos ne ekat pysäkit, luottamus ja empatia ja avoimuus, on ohitettu. Missään ei koskaan sanota, että luottamuksen ja ilon kautta. Sellaiset jutut, joissa ilo oikeasti kukoistaa ja asiat on helppo tehdä ilon kautta, niin on myös luottamusta ja empatiaa ja avoimuutta.

Ilon kautta on vaikea mennä, jos ne ekat pysäkit, luottamus ja empatia ja avoimuus, on ohitettu.

Eli mä tarvitsen ensi viikolle luottamusta, empatiaa ja avoimuutta. Sekä sisäistä että toisiin ihmisiin kohdistuvaa. Hmm. Ei ehkä ilon kautta, vaan iloa kohti. Tai ilon kanssa. Tai… jotain sellaista. Ehkä se tässä viikon myötä löytyy.

Miltä sun perjantain pysähtyminen näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti? Kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi, jos siitä on sulle apua ja iloa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

Trackbacks

  1. […] Positiivisilla voimalauseilla on paikkansa ja vaikutusta kun niitä käyttää oikein. Välillä ”en jaksa” on vain negatiivinen uskomus. Mutta oman itsen ja omien tarpeiden vaimentaminen tsemppaukseslla ei johda toivottuun lopputulokseen. ”Ilon kautta” voi olla loistava tai kaamea periaate, kuten Lupa olla minä -blogissakin todetaan. […]