Perjantain pysähtyminen 41: Olisipa minussa mittari

Tänä perjantaina tuntuu, että lokakuu iski päälle ihan tosissaan.

Mistä tulen?

Puuuuh. Tällä viikolla oli sikin sokin sekaisin mukavia ja inspiroivia juttuja ja sitten toisaalta pettymyksiä ja takaiskuja. Sekä flunssa. Sekä lapsilla syysloma hoidosta, eli loppuviikko meni muksujen kanssa kotona ja vähän sivussa työjuttuja hoitaen. Vähän väsyttävää.

Toisaalta, mä toivoin tälle viikolle selkeyttä. Mulla oli selkeät jutut, joihin mä käytin aikaa – ja toisaalta sitä aikaa oli tällä viikolla työjuttuihin käytettävissäkin tavallista viikkoa vähemmän. Lisäksi ne takaiskut ja pettymykset selkeytti myös kovasti. Aha, tässä olikin tällainen juttu. Ilmeisesti on muuttujia, joihin on hyvä kiinnittää huomiota. Selkeyttä se on sekin, vaikka ei aina niin miellyttävällä tavalla annosteltuna.

Aha, tässä olikin tällainen juttu. Ilmeisesti on muuttujia, joihin on hyvä kiinnittää huomiota. Selkeyttä se on sekin, vaikka ei aina niin miellyttävällä tavalla annosteltuna.

Ja toisaalta mä sain myös paljon lisää selkeyttä niiden inspiroivien ja kiinnostavien juttujen kautta. Että kyllä, tämä on kivaa, tämän mä osaan, tässä mulla on annettavaa.

Sokeriaivot

Selkeyttä tuli myös sen myötä, kun pidin mun viikottaisen syö-mitä-vaan -päivän, ja huomasin tosi konkreettisesti, miltä oikeasti tuntuu kun on syönyt sokerijuttuja. Että siis se tuttu päätä-särkee-koko-ajan-janottaa-ja-herätessä-on-pöhnä-ja-ankea-olo -tila ei olekaan mun normaalitila, vaan seurausta sokerinsyömisestä.

Se tuttu päätä-särkee-koko-ajan-janottaa-ja-herätessä-on-pöhnä-ja-ankea-olo -tila ei olekaan mun normaalitila, vaan seurausta sokerinsyömisestä.

Tällä kertaa mä huomasin jo aika nopeasti ensimmäisen suklaapalan (haha, ikäänkuin mä olisin syönyt vain yhden) jälkeen, että sieltä muuten tulee se sokerifiilis. Ero muihin, sokerittomiin päiviin on nimittäin todella, no, selkeä. Jopa niin selkeä, että näin seuraavana päivänä ei tee edes mieli mitään sokerijuttua.

Todennäköisesti ensi viikkoon mennessä taas tekee mieli, ja toistaiseksi tämä yksi-päivä-sokerijuttuja-viikossa -homma toimii mulle ihan hyvin. Saa nähdä, miten se prosessi etenee.

Missä olen?

Pääsin tällä viikolla capoeirailemaan, ja se tuntuu lihaksissa. Vaikka ei edes punnerrettu. Alaselkä ilmoitti ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen, että etpäs muuten ole näitä lihaksia vähään aikaan käyttänyt, viittiks ottaa vähän rauhallisemmin. Kun otin rauhallisemmin, niin liike teki selälle tosi hyvää. Sokerittomuus ja veden juominen tekee myös tosi hyvää kropalle – aamulla herääminen ei ole zombie-tason tuskaa, vaikka unet olisivatkin jääneet risaisiksi. Paitsi siis aina herkkupäivän jälkeen.

Alaselkä ilmoitti ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen, että etpäs muuten ole näitä lihaksia vähään aikaan käyttänyt, viittiks ottaa vähän rauhallisemmin.

Tunteet… no niin no. Jos ei mennä kuluneen viikon tunnerepertuaariin – siellä nimittäin riittäisi menemistä – niin juuri tällä hetkellä fiilis on väsynyt. Sellainen vähän mankelin läpi ajettu, kun tietää että vielä muutama rundi pitää siellä mankelissa käydä pusertumassa. Toisaalta olo on levollinen, kun tulevalle viikolle on aika selkeät todo-listat ja ajatukset mielessä. (Note to self: kirjoita todo-lista mielestä paperille asti.)

On myös vähän haikea fiilis, kun nyt just on käynnissä mun alumni-tiedekuntajärjestön vuosijuhlat, ja mä en ole siellä. Ja toisaalta olen kiitollinen Viime Viikon Minälle, joka taisi aavistaa, että tähän kohtaan mikään rairai-vuosijuhliminen ei välttämättä olisi se kaikkein paras rasti. Sen sijaan valitsen teekupin, telkkarihömpän ja normaalit yöunet. 🙂

Olen kiitollinen Viime Viikon Minälle, joka taisi aavistaa, että tähän kohtaan mikään rairai-vuosijuhliminen ei välttämättä olisi se kaikkein paras rasti.

Ajatuksissa pyörii viikonlopun ja ensi viikon hommat. Siitä huomaa, että tämän viikon työaika jäi vähiin, että vapaallakin ajatukset lipsahtelevat työjuttuihin. Myös sellaiset omien voimien rajaamiseen ja itsestä huolehtimiseen liittyvät teemat pulppuilevat mielessä, kun niihin pureuduttiin tänään yhdessä coaching-puhelussa.

On hauskaa huomata, että vaikka coachingissa teemat ja tavoitteet tulevat asiakkaalta, niin jotain kosketuspintaa sieltä aina löytää myös omaan elämäänsä. Senkin takia se on niin hienoa.

Mitä kohti?

Mitä mä tarvitsen ensi viikolle?

Mä haluan sanoa, että ryhdistäytymistä, mutta se ei oikein ole oikea sana. Siis tiedättekö sellaista, että ottaa itseään niskasta kiinni, käärii hihat ja ryhtyy hommiin.

Mutta kun ryhdistäytyminen ja itseään niskasta kiinni ottaminen on ilmauksina jotenkin sellaisia… ikäänkuin mä jotenkin vain huvikseni sluibaisin ja olisin allapäin ja lannistunut. Ja kun mä toisaalta en ole lainkaan allapäin tai lannistunut, vaan vain aika väsynyt.

Mä haluan ensi viikolle sellaista, että mä aidosti pulppuilen niin paljon energiaa etten voi itselleni mitään, vaan vain singahdan hommiin mielettömällä draivilla. (Mun pitää käydä hakemassa uusi purkillinen vitamiineja, kun edellinen loppui.) Unta, ruokaa, sensellaista.

Mittarit näkyvillä

Yksi merkki lokakuun syvimmästä ytimestä (ja tämä sama tapahtuu usein myös keväällä) on se, että mä keksin itselleni jonkun pelin, jota alan napsutella vähän joka välissä. Joskus se on joku sivilisaation rakentaminen, esikoista odottaessa loppuraskaudesta se oli Farmville. Nyt se on tabletilla pelattava Sims. Yleensä puolessa välissä syys- tai kevätkautta mulle tulee sellainen fiilis, että mä haluan jotain, missä mä pystyn hallitsemaan asioita ja näkemään edistymiseni.

Ja jos siinä pelissä on jotain pieniä mielikuvitustyyppejä, niin mä tiedän täsmälleen, mitä ne tarvitsevat. Niissä on mittarit. Nyt on uni vajaalla, nyt tuo tarttis ruokaa, tai ehkä viihdettä.

Jos siinä pelissä on jotain pieniä mielikuvitustyyppejä, niin mä tiedän täsmälleen, mitä ne tarvitsevat. Niissä on mittarit.

Meillä kotona asuu pieniä tyyppejä, jotka on mitä suurimmassa määrin ihan oikeita – eikä niissä ole minkäänlaisia mittareita. Mun pitää vaan tietää tai osata kysyä, että mitäköhän ihmettä ne nyt tarvitsisivat.

Eikä mussa itsessänikään ole mitään mittareita, joista voisin tarkistaa, että nyt kuulkaa on Sarilla tuo sosiaalinen tankki vajaalla, tai että kaikkein eniten auttaa jos nyt vaan istut sohvalle ja luet kirjaa. (Onneksi on sentään kiertokalenteri, josta näkee, milloin on PMS. Se on pelastanut aika monta miksi-maailma-on-näin-RIKKI-eikun-oho-sori-hormonit -meltdownia.)

Ja sitten kun pelissä kaikki tankit on täynnä, niin hyvänen aika että ne mielikuvitustyypit on ihan liekeissä. Myös meidän pikkutyypit on ihan liekeissä, jos niillä sattuu olemaan sellainen hetki, että kaikki tankit on enemmän tai vähemmän täynnä. Samoin minä itse.

Kun kaikki tankit on täynnä, niin hyvänen aika että ne mielikuvitustyypit on ihan liekeissä.

Ja mä siis tiedän tämän. Tahdonvoima ja niin edespäin. Kehon ja mielen hyvinvointi on lähtökohta sille, että saisi yhtään mitään innostavaa tehtyä ulkomaailman suuntaan.

Jos mä vaan ensi viikolla keskittyisin kuvittelemaan, että mulla on ne mittarit. Että jos mua väsyttää, niin ehkä se unimittari piiputtaa punaisella, ja on ihan hölmöä siinä kohtaa keskittyä täyttämään jotain muuta tankkia. Ainakaan kauhean pitkään. Tai jos mulla on virkistys- ja inspiraatiomittari nollilla, niin sen täyttäminen on ihan asiallista.

Mitä tankkia mä nyt täytän?

Se voi olla mun tulevan viikon kysymys.

Miltä sun perjantain pysähtyminen näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti? Tai tuliko tästä mun pysähtymisestä joku oivallus, ajatus tai innostus, jonka haluat jakaa? Tervetuloa kommentteihin hengailemaan!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

    • says

      Sitäpä sitä. 🙂 Mä ajattelen, että parhaat oivallukset löytyvät nimenomaan silloin, kun tarkastelee sitä omaa arkipäivää. Kun treenaa uusia suhtautumisen tapoja niihin ihan arkisiin juttuihin, niin sillä uudella tavalla on sitten helpompi toimia myös silloin, kun joku epätavallisempi tilanne iskee. Silloin kerätään sitä satoa, jota arkipäiväisten juttujen työstämisellä on kylvetty. 😉