Perjantain pysähtyminen 40: Selkeys ja edistyminen

Tänään kokeilen jotain uutta ja ihmeellistä.

Kirjoitan Perjantain pysähtymisen päivällä. En vasta sitten, kun lapset ovat nukkumassa ja aivojen tilalla enää puuroa. Ennakoivaa itsestä huolehtimista, anyone? Kyllä.

Niin sitä vaan uudestaan ja uudestaan lankeaa siihen ansaan, että itsestä huolehtiminen jää tärkeysjärjestyksessä viimeiseksi. Tänään kokeilen, että mitä tapahtuu, jos niin ei olisikaan.

Mistä tulen?

Tähän viikkoon on mahtunut ystävän häät viikonloppuna ja muksut mummolassa, maanantaina kotipäivä muksujen kanssa (voitte arvata), keskusteluja Vanhemmuuden onnistumisista – sekä yksi haastattelu.

Muutama amk-opiskelija halusi haastatella sosiaalialan yrittäjää, ja olivat saaneet mun kaveriltani mun yhteystiedot. Haastattelivat siis minua. Olipa kyllä inspiroivaa puhua välillä ihan vaan omasta työstään ja siitä, miksi teen sitä mitä teen. Tai siis tätä. Vaikka tiedän omasta kokemuksesta, miten paljon puhuminen selkeyttää ajatuksia, niin se yllättää aina uudestaan ja uudestaan.

Olipa kyllä inspiroivaa puhua välillä ihan vaan omasta työstään ja siitä, miksi teen sitä mitä teen. Tai siis tätä.

(Tähän saumaan mainitsen, että jos tarvitset toisinaan puhelimen päähän jonkun, jonka kanssa voit puhua vaikkapa työn ja perheen yhdistämisestä, omasta hyvinvoinnista, tai vaikka kasvatuksen huippuhetkistä tai kompastuskivistä, niin Hyvän vanhemmuuden minikurssiin kuuluu ilmainen puolen tunnin puhelincoaching-tuokio. Hyödynnä ihmeessä omasi, siitä aukeaa usein yllättäviä uusia näkökulmia. Pitemmistä coaching-jaksoista on tietysti vielä isompi hyöty.)

Tälle viikolle toivoin sitä, että voisi sanoa asioille kyllä. Onnistuin siinä moneen otteeseen.

Tuli muutama pyyntö, joihin en kokenut voivani lähteä mukaan, ja onnistuin sanomaan niihin lempeän ystävällisesti ”ei” ja olemaan kiitollinen siitä, että minua pyydettiin.

Kävin etsimässä koulutuksen kotitehtäväksi määrättyä DVD:tä paristakin eri kirjastosta melkoisessa aikapaineessa. Ensimmäinen, jossa kävin, aukesi vasta tuntia myöhemmin, enkä voinut jäädä odottelemaan. Matkalla sinne seuraavaksi lähimpään oli vaikka mitä tietöitä ja muita viivytyksiä. Vähän teki mieli kiroilla ja upota sellaiseen ”voi eeeei miksi aaaaina mulle käy näääin” -suohon, kun vähän väsytti ja stressasi ja pelkäsin, etten ehdi hoitaa kaikkia tarpeellisia asioita ennen kuin piti hakea lapset hoidosta. Huomasin sen, hengitin syvään, aahh. Nyt on näin.

Vähän teki mieli kiroilla ja upota sellaiseen ”voi eeeei miksi aaaaina mulle käy näääin” -suohon, kun vähän väsytti ja stressasi ja pelkäsin, etten ehdi hoitaa kaikkia tarpeellisia asioita.

Tietyörakentajat eivät kiusallaan pura koko väylää juuri tänään. Sen kirjastonkin aukioloajan olisi nähnyt netistä samalla kun tarkistin, että se leffa löytyy sieltä.

En tarkistanut aukioloaikaa, nyt on näin. Olisin voinut käydä monta päivää sitten, enkä käynyt, nyt on näin. Voisinko päästää irti siitä, että haluaisin tämän olevan toisin? Syvä hengitys, nyt on näin. Kyllä. Kaikesta tästä tunnemylläkästä huolimatta nyt on näin.

No, sain leffan, ehdin katsoa sen (kröh, osittain pikakelauksella – olin tosin nähnyt sen aiemminkin) ennen kuin piti hakea lapset hoidosta. Mikään muu ei oikeastaan kärsinyt kuin mun ajatukseni siitä, että asioiden pitäisi mennä tietyllä tavalla tai mun pitäisi aina tehdä asiat tietyllä tavalla. Kyllä, tämä voi olla myös näin. (Ikäänkuin sillä mun suostumisellani olisi mitään vaikutusta. Mun itseni on helpompi olla, jos mä suostun siihen, että maailma ja mun toiminta yhdessä aiheuttivat sen, että nyt tänään meni näin.)

Mikään muu ei oikeastaan kärsinyt kuin mun ajatukseni siitä, että asioiden pitäisi mennä tietyllä tavalla tai mun pitäisi aina tehdä asiat tietyllä tavalla.

Missä olen?

Keho selvästi tykkää siitä, että suurimman osan viikosta mä vältän viljoja, perunaa ja sokeria. Kasvissyöjälle se tarkoittaa sitä, että papuja ja linssejä kuluu vauhdilla, mutta nekin vaikuttaa sopivan mulle. Tänään on viikon herkkupäivä, ja lupasin lapsille, että leivotaan pullaa hoitopäivän jälkeen. Saa nähdä, mitä siitä tulee. Capoeiratreeneissä en ollut tällä viikolla, toivottavasti taas ensi viikolla onnistuu. Liikkuminen on jäänyt vähemmälle, ja sen huomaa taas hartioissa ja selässä.

Taustalla kuuluu vielä kaikuja sekä tämän viikon inspiroivista keskusteluista ja siitä haastattelusta

Tunteet… no, tällä hetkellä fiilis on hyvä, innostunut ja luottavainen. Taustalla kuuluu vielä kaikuja sekä tämän viikon inspiroivista keskusteluista ja siitä haastattelusta – ne tunteet tuovat nimenomaan sitä iloa ja luottamusta monella eri tasolla. Toisaalta tällä viikolla oli myös taas Naisten Linjan päivystäjäkoulutus, jonka antia reflektoin aamulla vihkooni. Sieltä kumpusi kaikenlaista surua ja haavoittuvuutta, pelkoakin, jotka edelleen myös väreilevät taustalla.

Ajatukset pyörivät toki noissa viime viikon kuvioissa, kun niistä juuri kirjoitin. Samalla mielessä pyörivät kaikki mahdolliset jutut ja projektit ja strategiat, joita voisi tehdä, jos tekisi 12-tuntisia työpäiviä eikä tarvitsisi huolehtia mistään muusta kuin omasta hyvinvoinnista.

Viime keväänä oli yksi tapahtuma Keski-Euroopassa – en osallistunut, mutta haaveilin siitä.

Idea oli se, että koko sen tapahtuman ajan saa keskittyä omaan projektiinsa, ja kun tulee mutka matkaan, niin sinne on varattu tapoja purkaa niitä mutkia. Niinkuin vaikka paperia ja värikyniä, pehmoleluja, tyynyjä ja vilttejä – mitä ikinä ihminen sattuu tarvitsemaan, kun kaipaa muuta ajateltavaa muttei halua katkaista sitä ajatusprosessia tyystin. Ruoka kuului osallistumismaksuun, ja muilta osallistujilta sai pyytää apua jos hekin hengailivat ns. yhteisissä tiloissa – kaikki käytössä olevat omat ja toisten voimavarat oli siis valjastettu siihen, että sitä omaa proggista saa vietyä eteenpäin.

Muutama keskeytymätön päivä keskellä ei-mitään, muiden luovuudelle ja omille projekteilleen omistautuneiden ihmisten kanssa.

Mä kaipaisin just sellaista. Muutama keskeytymätön päivä keskellä ei-mitään, muiden luovuudelle ja omille projekteilleen omistautuneiden ihmisten kanssa. Mahdollisuus jutella tai olla juttelematta, tehdä jotain ihan muuta ja työstää sitä omaa proggista välillä aktiivisesti, välillä taustalla. Se olisi autuaallista. Ehkä jonain päivänä mä järjestän sellaisen tänne, niin ei tarvitse raahautua Keski-Eurooppaan asti.

Mitä kohti?

Mä sanoin tossa yllä, että mä kaipaan sellaista keskittynyttä aikaa projektien työstämiselle.

Nyt kun oon käynyt pitämässä noita keskusteluita, niin tehokas työaika jää väkisinkin vähän lyhyeksi. Erityisesti niinä päivinä, jolloin on mun vuoro hakea lapset hoidosta, tuntuu että saa tosi vähän oikeita asioita aikaan (vaikka ne Vanhemmuuden onnistumisia -keskustelut on mitä suurimmassa määrin oikeaa asiaa).

Oivallus!

Mä luin kuluneella viikolla The Progress Principle -nimistä kirjaa työhyvinvoinnista. (Suomeksi se on Pienet suuret teot, ja luen nimenomaan sitä suomennosta. Se on kuitenkin valitettavan kökköä kieltä, eli jos englanniksi lukeminen onnistuu niin suosittelen mielummin alkukielistä.) Nimessä oleva progress principle eli edistymisen periaate tarkoittaa yksinkertaisuudessaan tätä: Ihmisen työhyvinvointiin vaikuttaa eniten se, kokeeko hän edistyvänsä merkityksellisessä työssä. Siis että saako tehtyä sitä työtä, ja onko sillä väliä.

Ihmisen työhyvinvointiin vaikuttaa eniten se, kokeeko hän edistyvänsä merkityksellisessä työssä. Siis että saako tehtyä sitä työtä, ja onko sillä väliä.

Mun on vaikea laskea edistymiseksi sitä, että mä käyn pitämässä noita keskusteluita. Se on kivaa ja palkitsevaa ja markkinoinninkin puolesta ihan perusteltua. Ja silti musta tuntuu, että kun mä en istu tietokoneella ja kirjoita tai suunnittele tai kontaktoi, niin se ei ole edistymistä.

Ja ehkä mun on vaikeaa laskea sitä edistymiseksi, koska mulla ei ole selkeänä itsellä mielessä tavoitteita… tai no ei. Mulla on selkeät tavoitteet jokaiselle sessiolle, ja mulla on selkeät tavoitteet sen suhteen, että montako käyntiä mulla kunkin viikon aikana on. Ahaa, mutta mä en ole laittanut niitä samaan listaan kaikkien muiden tavoitteiden kanssa. Sen takia ei tunnu siltä, että saisin ikäänkuin ruksattua jotain tehtävälistalta, koska ne sessiot eivät ole tehtävälistalla vaan ”vain” kalenterissa näkymättömissä.

Ahaa, mutta mä en ole laittanut niitä samaan listaan kaikkien muiden tavoitteiden kanssa. Sen takia ei tunnu siltä, että saisin ikäänkuin ruksattua jotain tehtävälistalta.

Eli siis mitä mä haluan?

Mä haluan, että mä saan luotua ensi viikolle selkeän listan tavoitteista, joita mun on realistista saavuttaa työajan puitteissa. Ja sitten vain keskittyä niihin, sen sijaan että lähtisin haahuilemaan jotain sinänsä innostavaa, mutta kaukaa haettua uutta projektia.

Ihan perus-productivity-juttuja, tietysti. Niihin pitää selvästikin törmätä otsa edellä, jotta niitä tajuaa taas treenata käytäntöön.

Ominaisuus, jota toivon ensi viikolle:

SELKEYS

Kun jutut on selkeästi listassa ja kalenterissa, mun on helppo edistyä ja huomata se edistys. Tämä pätee kuitenkin myös työtuntien ulkopuolella (ja siellä seassa) tunteiden ja ajatusten suhteen.

Kun mä käytän hetken siihen, että mä pysähdyn tunteideni kanssa – niinkuin tänään niitä koulutuksen teemoja reflektoidessani – niin mä osaan usein nimetä ne. Kun niillä on nimet, niin mun on helpompi hyväksyä ne. Moi pelko, siinähän sinä. Moi suru, huomaan sinut. Moi viha, sinäkin tulit kylään.

Kun mä pysähdyn ja selkeytän ajatuksiani, vaikka Shiva Natan jälkeen tai muuten, niin mä en ole niiden vietävänä. Jos päässä on sata ajatusta, niin on paljon vaikeampi keskittyä mihinkään, kuin jos päässä olisi vaikka viisitoista ajatusta. Ja kun tietoisessa mielessä voi olla vain yksi ajatus kerrallaan kuitenkin, niin se selkeyttäminen, ajatusten huomaaminen ja hyväksyminen, oikeastaan vaan hidastaa niiden ajatusten vaihtumistahtia.

Välillä ajatukset juoksevat.

LaitanSähköpostinAiNiinPyykitMitenköhänNeTalvikengät-PitiköMunSoittaaSilleMissäköhänSeTilioteOnPitiköKäydäKaupassa-MitäMunPitikäänTehdä

…koska mieli vaan toimii niin. Sitten turhautuu, kun yhtäkään niistä ajatuksista ei saa kiinni tai toteutettua. Vaan jos hengittää, ja pysähtyy, ja hetken katselee sitä ajatusten karusellia, niin se alkaa hidastua.

LaitanSähköpostinAiNiin-pyykit-mitenköhän-ne-talvikengät–pitikö-mun-soittaa sille…missäköhän se tiliote on…pitikö käydä kaupassa…

Mitä mun pitikään tehdä? Laitan sähköpostin.

Ai niin pyykit.

Mitenköhän ne talvikengät?

Joillakin toimii meditaatio, eli se, että istuu ja huomaa ne ajatukset. Toisinaan ihan pelkkä kirjoittaminen auttaa, siis sellainen aivodumppaus-henkinen, että kaikki mahdolliset ajatukset kirjoittaa paperille tai ruudulle. Sitten sen dumppauksen jälkeen voi miettiä, että mitkä näistä asioista oikeasti on niitä, jotka vaativat samantien toimintaa, ja mitkä sietävät odottaa hetken.

Useimmat asiat sietävät odottaa hetken. Sen vaan liian usein unohtaa.

Miltä näyttäisi sun Perjantain pysähtyminen? Kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi, lisäapuja saat Itsestä huolehtimisen työkirjasta! Ja hei, tule mukaan Kohti hyvää vanhemmuutta -päiväkurssille 18.10.! Siellä harjoitellaan tätä samaa lähestymistapaa ja etsitään keinoja pitää itsestä parempaa huolta sen lapsiperhekarusellin keskellä.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    kiitos Sari, inspiroiduin taas! munkin työlistalta puuttuu monia itsestäänselviä asioita, joiden ruksimisesta voisi saada iloa. pari päivää olen keskittynyt hehkuttamaan sitä mitä olen saanut tehtyä sen sijaan, että pohtisin mitä on tekemättä (niitä tulee aina olemaan vaikka kuinka). fiilis on eri 🙂

    • says

      Kiva kun kävit kommentoimassa! Mukava kuulla, että tuli inspiraatio. Niiden tekemättömien hommien pohtimiselle on aikansa ja paikkansa (useimmiten kynä kädessä tai sormet näppiksellä), mutta niiden tehtyjen juttujen nostaminen huomion spottivaloon tekee kyllä eetvarttia motivaatiolle ja yleisfiilikselle. Hurraa!