Perjantain pysähtyminen 4: Helppoa ja metahelppoa

20140205-140911.jpg

On perjantai, ja on aika tehdä viikkokatsaus. Ekasta ja tokasta versiosta löytyy tarkemmat ohjeet, mutta jos haluat itse osallistua itseksesi tai kommenteissa, niin kysymyksiä on kolme.

Mistä tulen?

Takana on taas ihan hyvä viikko, siinä mielessä että mitään suurempia katastrofeja ei osunut kohdalle, vaan elämä sujui suunnilleen ennustettavia uomia. Kuuluu hyvää, kun ei oikeastaan kuulu mitään.

Viikonloppuna puoliso oli reissussa, joten oltiin muksujen kanssa pääasiassa keskenämme. Kuopus itse asiassa kävi yökylässä mun vanhemmilla (ekaa kertaa yksinään), ja me pidettiin esikoisen kanssa ihan kahdenkeskistä aikaa. Siitä on pitkä aika kun viimeksi oltiin monta tuntia kahden, ja esikoinen oli selvästi kaivannut sellaista.

Kun mä kysyin, että mitä tehdään kun pidetään meidän oma ilta, niin esikoisen silmät syttyivät: ”Tehdään teltta, ja sitten [kuopus] ei riko sitä!!” Auts, miten niin isompi vähän kärsii siitä, että pienempi haluaa jatkuvasti osallistua mutta ei ihan vielä osaa?

Se viikonloppu teki kyllä hyvää meille kaikille. Kuopus sai olla kerrankin mummin ja ukin silmäteränä ihan ilman kilpailijoita (ihan niinkuin isompikin saa aina kun itse menee yksin yökylään), ja isompi sai olla äidin silmäteränä (ihan niinkuin kuopus isomman kerhon aikaan). Ja hyvänen aika miten rentouttavaa oli itsellekin olla vain yhden leikki-ikäisen kanssa kaksin kotosalla!

Muu viikko pyöri aika paljon yhden projektin työstämisen ympärillä. Sain kirjoitettua, ja aika paljon sain myös stressattua, että entäs jos aikataulu ei pidä ja kaikenlaista ja kaikenlaista. Mä haluaisin osata ajatella siitä aiheesta, että mä teen sen verran kuin ehdin ja pystyn, ja sen on riitettävä, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Mun toiveita tälle viikolle olivat helppous, luottamus, ilo, energia, liike, ja flow. Noista itse asiassa aika monia löytyi, kun kävin elämäni ensimmäisellä capoeiratunnilla! Paitsi no, helppoutta ehkä ensimmäiset kaksi sekuntia, sen jälkeen alkoi tuntua lihaksissa, että aika lailla liikkumatonta elämää on tullut vietettyä viimeiset X vuotta… Mutta löytyi luottamusta – sekä itseeni, siinä kohtaa kun kuuntelin maitohappojen viestiä ja menin ainoana osallistujana salin takaseinälle puuskuttamaan, että toisiin, kun uskalsin olla pärjäämättä enkä pelännyt, että joku katsoo kieroon. Ei katsonutkaan, opettaja vain tuli varmistamaan että ei tapahtunut mitään vakavampaa, ja hyväksyi muitta mutkitta mun ”maitohapot, pitää levätä” -selityksen.

Löytyi iloa, energiaa, liikettä ja jopa flow’ta, kun tunnin jälkeen huomasin, miten kaikki muu huolehtiminen ja ajattelu oli hävinnyt täysin tekemisen tieltä. Nyt seuraavat pari päivää on reisilihakset aina istuutuessa ja seisomaan noustessa muistuttaneet, että tuli muuten tehtyä jotain. Innostavaa oli, kun tunnille osallistuneet edistyneemmät capoeiristat pelasivat ihan oikeasti tunnin lopuksi, ja näin, mihin ehkä vuosien päästä olisi mahdollista päästä. Ensi viikolla uudestaan, ihan mahtavaa.

Helppoutta peräänkuulutin erityisesti. Tai siis kaipasin, tai siis yritin muistaa muistuttaa itselleni. Ei oo helppoo muistaa että vois olla helppoo, ainakaan vielä. Muutamia hetkiä tuli, jolloin vahingossa muistin ajatella, että olisiko sallittua jos mä tekisin tän näin, kun tää olisi mulle helpompi. Ehkä se capoeiratunnin maitohappohetki oli sellainen, jolloin mä annoin periksi: nyt on ollut jo tarpeeksi vaikeaa, saa hetken olla helppoakin.

Myös muutamaan kertaan lounasta miettiessäni tulin siihen tulokseen, että tähän saumaan helpointa on vaan höyryttää kukkakaalia/parsakaalia/ruusukaalia ja pistää siihen jotain näppärää proteiinia kylkeen. Ja nimenomaan se oivallus, ettei mun tarvitse ehdoin tahdoin ruveta vääntämään edesmenneen siskoni sanoin gurmeeta paaville, jos vähempi riittää ja sillä saadaan kaikki kylläisiksi fiksussa aikataulussa. Hiljalleen se löytyy, ja yllättävistä paikoista, helppous.

Oli helppoa päättää, mitä laittaa päälle kummitytön synttäreille viikonloppuna, kun vaihtoehtoja oli käytännössä vain muutama. Oli helppoa olla esikoisen kanssa kahdestaan, ja oli helppoa mennä lapsen kanssa samaan aikaan nukkumaan, kun olin etukäteen päättänyt, että tänään keskityn meidän kahden yhteiseen aikaan ja lapsi nimenomaan toivoi, että mennäänhän sitten äiti yhdessä nukkumaan. Pienistä hetkistä, pikkuhiljaa.

Missä olen?

Tällä hetkellä olen fyysisesti anoppilassa. Kirjoitan kookosöljyt ja puuvillakäsineet kädessä, koska pakkasten myötä käynnistyi taas perinteinen mul’ kuivuu kädet niin et ne halkee-ee -kausi. Reisilihakset ovat edelleen capoeiratunnin rapukävely-karhunkävely-pyörityksistä aikamoisessa jumissa, vaikka mielestäni venyttelin ne ihan kohtuullisesti. Olisivat ne toisaalta vielä pahemmassa kunnossa, jos en olisi venytellyt, että siinä mielessä uskon tehneeni parhaani. Alkuviikon osteopaattikeikka ja tuo capoeira saivat myös mun kroonisesti jumisen lonkan aika paljon paremman tuntuiseksi, mikä jo itsessään on yksi tän viikon loistojutuista.

Mielessä pyörii muun muassa se työprojekti monelta eri kannalta, ja siihen liittyen tunteet seilaavat innostuneesta ja avoimesta vähän huolestuneeseen, odottavasta ja kärsimättömästä luottavaiseen ja rauhalliseen. Toisaalta tiedän, että se etenee sitä tahtia kuin etenee, ja toisaalta osa musta haluaisi kovasti hallita ja kontrolloida joka ikistä asiaa ja ehtiä ja suorittaa ja olla tosi hyvä ja saada hirveästi kehuja ja ja ja… Syvä huokaus.

Tän siitä saa, kun on tottunut siihen, että omanarvontunto on sidoksissa muun muassa siihen, miten hyvä ja fiksu on ja miten hienosti pärjää ja osaa ja miten taitavasti tekee juttuja. No, mä voin harjoitella hyväksymään sen, että tää on nyt tällä lailla tän asian kanssa. Ja jos mä toisaalta yritän siitä projektista koko ajan etsiä sitä, että miten mä teen tästä itselleni helpompaa ilman, että tingin laadusta tai (mahdollisuuksien mukaan) aikataulusta, niin yksi helppouden löytämisen keino on se nyt on näin, letting go, mä annan tän olla tällä hetkellä itselleni just niin vaikeaa ja just niin helppoa kuin miltä se tuntuu, syvä hengitys.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivoisin tälle viikolle.

  • helppous
  • joustavuus
  • yhteys
  • avoimuus
  • eteneminen
  • rauha
  • ilo

Mä haluaisin kehittää jonkun tavan tai rutiinin, jolla mä muistaisin joka päivä pohtia vaikka nyt sitä helppoutta. Joku ankkuri, tai triggeri, tai joku muu sellainen, joka muistuttais mua, että mitä jos tää olisi helppoa. Mä haluaisin että olisi helppoa muistaa miettiä, miten asiat voisivat olla helpompia. Tai että miten mä voisin tehdä minkä tahansa, vaikka nyt helppouden etsimisen, itselleni helpommaksi. Sellaista meta-helppoa, if you will.

Mä toivoisin joustavuutta sekä kehon puolelle (lue: vähemmän jumissa capoeiran jälkeen) että ajatusteni ja tunteideni puolelle. Siis sellaista, että mä yhä helpommin (taas metahelppoa!) huomaisin, jos oon jumissa jonkun ajatuksen tai tunteen kanssa ja voisin löytää siitä jonkun reitin eteenpäin. Jos vaikka pelottaa jonkun sähköpostin lähettäminen tai muuten itseni näkyväksi tekeminen (eli avoimuus), niin saisin ikäänkuin pehmitettyä sen pelon taustalla olevaa ajatusta ja kyseenalaistettua sen todenperäisyyttä. Ehkä myös löydettyä sieltä jonkun tarpeen tai itselleni tärkeän asian, johon satsaamalla siitä asiasta tulisikin vähemmän pelottava.

Yhteyttä, avoimuutta, etenemistä mä toivon monen asian suhteen, mutta en helppouden ja joustavuuden ja rauhan kustannuksella kuitenkaan. Ha, onpa jännä huomata miten noistakin ajattelee, että niiden tarvitsisi olla jotenkin toisilleen vastakkaisia. Mulla on sellainen vaisto, että aito yhteys ja avoimuus ja eteneminen tulee nimenomaan noiden muiden kanssa yhteistyössä, ei vaikeasti, kankeasti, pelon tai stressin kautta. Yhteyttä ei voi pakottaa, tietenkään. Eikä pakotettu avoimuus rakenna mitään, eikä hampaat irvessä eteneminen useinkaan tuo kuin vain näennäistä tulosta.

Mieleen tulee taas näistäkin se jokin aika sitten tullut ajatus, että do the groundwork – tee pohjatyö ensin. Jollain lailla se työ, jota mä teen päästäkseni kiinni helppouden ja rauhan ja ilon vireeseen, on pohjimmiltaan kaiken muunkin taustalla. Kun asiat tuntuu etenevän helposti ja mulla on rauha ja tunnen iloa tekemistäni asioista, niin eteneminen ja joustavuus ja yhteys ja kaikki tulee sitä kautta. Jos joku näistä hiertää, niin mä en oikeastaan saa mitään ns. hyödyllistäkään tehtyä, vaan ainoa tapa, ainakin mulle, on kaivaa ne pohjimmaiset ajatusvirheet ja väärinkäsitykset sieltä ankeiden tunteiden taustalta pois.

Se, mitä mun tarvitsee harjoitella, on että se työstäminen ja niiden ajatusvirheiden purkaminen ei ole hukkaan heitettyä aikaa, vaan päinvastoin ainoa tapa, jolla mä pidän itseni työvireessä. Laulajat avaa äänen, soittajat virittää soittimet, graafikot päivittävät suunnitteluohjelmistojaan ja mun tarvii pitää huolta omasta koneistostani.

Näitä mä sitten opettelen taas ensi viikon. 🙂

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Kysymykset, oivallukset, omat vastauksesi noihin kysymyksiin tai mitkä tahansa muut omat reflektiosi kuluneesta viikosta löytävät juuri oikean paikan täältä. 🙂 Hurraata ja fiilistelyä voi myös mielellään harrastaa, pyytämättä neuvomista ei niinkään.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3