Perjantain pysähtyminen 39: Että olisi kyllä, silloinkin kun on ei

Syvä huokaus, ihanaa että on taas perjantai. Miltä tämä perjantai kuulostaa?

Mistä tulen?

Mä olen ollut tällä viikolla enemmän ja vähemmän hajalla, kiitos PMS:n. Oikeastaan yllättävän vähän hajalla, ottaen huomioon hormonitilanteen.

Kirjoitin keskiviikkona introverteista ja ekstroverteista. Tajusin samana iltana, että en ole itselleni osannut varata sellaista yksinäistä annetaan-asioiden-muhia -aikaa oikeastaan koko viikkona. Siihen päälle vielä yksi iltakoulutus ja kaksi ihanaa Vanhemmuuden onnistumisia -sessiota, niin alkoi keskiviikkona olla akut aika lopussa.

Tajusin samana iltana, että en ole itselleni osannut varata sellaista yksinäistä annetaan-asioiden-muhia -aikaa oikeastaan koko viikkona.

 

Kaiken päälle vielä myöhästyin capoeirasta, ja päätin olla menemättä treeneihin kesken kaiken vaan lähdin salin eteisestä pienen kuulostelun jälkeen takaisin kotiin. Se oli ihan oikea päätös siihen kohtaan. Kotona sitten itkeä tihrustin. Vähän sitä, etten päässyt treeneihin, vähän sitä, että osasin kuunnella itseäni, ja loput ihan silkkaa haavoittuvuutta.

Se ”yllättävän vähän hajalla” -kohta todennäköisesti liittyy siihen, että olen taas tämän viikon välttänyt sokeria, pyrkinyt syömään vähemmän perunaa, riisiä ja pastaa ja korvannut niitä pavuilla ja linsseillä. Mun kropalla on ollut tarpeeksi proteiinia, jotta PMS ei ole täysin pyyhkinyt mulla pöytää. Toki on tullut muutamia ei-niin-huolella valittuja sanoja tai äänensävyjä roiskittua ympäri huushollia, mutta harvinaisen vähän siihen nähden, mitä tämän viikon kalenteri ja yksinolon puute olis muuten antaneet olettaa. Jee, hyvä pavut ja linssit.

Mun kropalla on ollut tarpeeksi proteiinia, jotta PMS ei ole täysin pyyhkinyt mulla pöytää.

Mä toivoin tälle viikolle tanssimista kaikissa eri muodoissaan. No, capoeiratreenit jäi väliin, mutta muutamana iltana tanssittiin lasten kanssa. Tein parina päivänä Shiva Nataa, se varmaan lasketaan. Mä olin ehkä aavistuksen paremmin kehossani läsnä, osasin pitää taukoja töissä.

Tän viikon toive ei selkeästikään toteutunut sellaisessa muodossa kuin mitä oletin, ja mun on vaikea nähdä, että miten tanssi näkyi mun kuluneessa viikossa. Ehkä se oli liian konkreettinen toive, ja mun olis parasta jatkossa pysyä niissä ominaisuustoiveissa, ja soveltaa niitä sitten kehoon, tunteisiin ja ajatuksiin.

Missä olen?

Hartiat on jumissa. Päätä jumittaa. Lapaluista alaspäin taas tuntuu, että keho voi ihan hyvin. Asetan itselleni lempeän toiveen, että saisin joogailtua viikonlopun aikana.

Tunteet seilaavat innostuksen, kiitollisuuden ja epävarmuuden väliä. Lisäksi siellä on häivähdys turhautumista, kun katse osuu viikkaamattomien pyykkien koriin, ja pöydällä ajelehtiviin kodittomiin tavaroihin. Selvästi keskiviikon jälkeen on kuitenkin saanut paikattua sitä yksinolon ja rentoutumisen vajetta, kun fiilis on suhteellisen tasainen.

Ajatukset pyörivät viikonlopun suunnitelmissa, työkuvioissa (joista yritän taas lempeästi ohjata niitä pois), eilen tekemässäni hapankaalin testisatsissa (kyllä, tein hapankaalia itse – ehkä se auttoi rentoutumaan, kun vaivasin suolaa niihin kaalisuikaleisiin?), ja noissa jumittavissa hartioissa. Koneen edessä istuminen suuren osan työpäivästä todella rökittää hartialihakset pitkästä aikaa.

Mitä kohti?

Mitä mä toivoisin ensi viikolle?

Mä haluaisin, että asiat olis kyllä.

Että mulle tulisi vastaan asioita, joihin mielelläni sanon kyllä. Että vastaan tulisi ihmisiä, jotka mielellään sanovat mulle kyllä. Että mä osaisin hyväksyä, sanoa kyllä, niillekin jutuille, joista en ihan tiedä, tai joille lopulta joudun sanomaan ei.

Tai kun niin. Asioille voi sanoa samaan aikaan sekä kyllä että ei. Voi sanoa ääneen ”kyllä”, kun ajattelee, että ”voi ei, miks mä taas sanoin noin? En mä oikeasti halua tuota!”. Tai voi sanoa varmuuden vuoksi ei, vaikka ei ihan edes tietäisi, että mistä kieltäytyy.

Asioille voi sanoa samaan aikaan sekä kyllä että ei.

Tai asioille voi sanoa ääneen ”ei”, samalla kun hyväksyy sen, että nyt tämä on näin, tuollainen tilaisuus ja tilanne ja ihminen ja asia, okei. Mä näen sen, kyllä, mä ymmärrän mistä siinä on kysymys. Ja samaan aikaan ei, nyt tämä ei ole se juttu, joka tuntuu mulle oikealta.

Kaikkein ihaninta on tietysti se, että voi oikeasti nähdä asian tai tilanteen tai ihmisen sellaisena kuin se on, ja huomata, että kyllä. Tuo on juuri sitä, mitä mä nyt haluan ja tarvitsen. Kyllä ja kyllä.

Niin se ensimmäinen ”kyllä” on se, mitä mä ensi viikolle toivon.

Että mä osaisin hyväksyä kehoni ja sanoa sen tarpeille kyllä. Että mä osaisin hyväksyä tunteeni, vaikka olisikin sellainen hetki, että mä en ryhdy niitä samantien laajemmin purkamaan tai työstämään. Että mä osaisin hyväksyä kaikki vastaan tulevat ulkoisen maailman asiat, vaikka mä en kaikkia ihmisiä parhaiksi ystävikseni kutsuisikaan tai kaikkia projekteja ottaisi tehtäväkseni.

Sellainen sisäinen ”kyllä” on se, mitä mä ensi viikolle toivon. Että mä uskaltaisin (hmm, kiinnostava ja paljastava sanavalinta) hyväksyä asiat ilman, että mun tarvitsee lähtökohtaisesti suostua kaikkeen. Ettei mua pelottais se, mitä siitä kyllä-ajatuksesta tai -sanasta voi seurata.

Ettei mua pelottais se, mitä siitä kyllä-ajatuksesta tai -sanasta voi seurata.

Miltäköhän se näyttäisi?

Tervetuloa jakamaan omat pysähtymiset kommenteissa! Miltä sun perjantain (tai jonkun muun päivän) pysähtyminen näyttäisi? Apuja saat esimerkiksi Itsestä huolehtimisen työkirjasta, jonka voit tilata allaolevan laatikon kautta. 🙂

Kohti hyvää vanhemmuutta -päiväkurssi on 18.10. Helsingissä. Ilahdun, jos käyt katsomassa, olisiko se sulle kyllä. <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3