Perjantain pysähtyminen 36: Syntymäpäivän pitempi haitari

Taas on perjantai. Taitaa tosiaan olla niin, että tosi moni mun elämän merkkipäivä osuu tänä vuonna perjantaille. Tänään on nimittäin mun 31-vuotissyntymäpäivä. Teen sen kunniaksi Perjantain pysähtymisen vähän pidemmällä tähtäimellä, vuoden haitarilla.

Mistä tulen?

Kalenterista piti katsoa, että mitä kaikkea edellisen syntymäpäivän jälkeen on tapahtunut.

Kävin yrittäjyyskurssin ja coaching-kurssin, hoidin vuoden loppuun asti yhdistyshommia, kävin muksujen kanssa puistoilemassa. Lopetin taas lihansyönnin. Aloitin capoeiran. Tein coachingia sen verran, että vakuutuin siitä lähestymistapana. Kirjoitin kirjan.

Suunnittelin yritystoimintaa enemmän tai vähemmän tosissani. Sitten taas enemmän tosissani. Osallistuin maisteripromootioon. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi yhteen hommaan, kun yhdistyshommat jäivät vuodenvaihteeseen. Mylläsin liiketoimintasuunnitelmaa, siirryin kotivanhemmasta yrittäjäksi.

Laitoin lapset päivähoitoon. Opettelin hyväksymään yhä enemmän. Opettelin kuuntelemaan yhä paremmin. Opettelin kertomaan siitä, mitä mä teen ja miksi se on hienoa. Kasvoin henkisesti. Kasvoin myös fyysisesti, kun lopetin imetysdieettaamisen ja myöhemmin imetyksen. Angstasin vaatteista ja niihin mahtumisesta.

Tämän vuoden aikana mä olen sitten erityisesti opetellut sitä, että miten mulla on Lupa olla minä myös muuten kuin äitinä.

Kuluneesta vuodesta huomaa selvästi, että kun lapset alkoivat olla jo vähän isompia (kuopus oli vähän päälle puolitoista kun edellisen kerran täytin vuosia) ja vauva-ajan sumu alkoi olla takanapäin, pystyin keskittymään vähän enemmän itseeni. Kouluttauduin, aloitin liikuntaharrastusta, kypsyttelin ajatusta siitä, mitä oikeasti haluan tehdä kun kotihoidontukikausi kääntyy iltaan.

Tämän blogin aihe – Lupa olla minä – on näkynyt kuluneessa vuodessa ehkä juuri sillä lailla. Esikoisen vauvavuoden, ja ehkä tämän blogin alkuvaiheenkin, ajan mä hain sitä, että miten mä saan olla vanhempana oma itseni, kaikkine kantoliinoineen ja perhepeteineen ja kuuntelemisineen. Tämän vuoden aikana mä olen sitten erityisesti opetellut sitä, että miten mulla on Lupa olla minä myös muuten kuin äitinä. Että miten mä olen selkeästi omistautuva äiti ja samaan aikaan ammattilainen, jolla on tosi paljon annettavaa.

Mustan aukon yrityshautomo

Samaa aihetta liipaten puhuttiin muuten Jannican kanssa, kun kävin Tyrnifarmarit-blogin tiimoilta meikattavana. Tai lähinnä siitä, kun joskus kuulee (tai lukee) sellaista ”blaa blaa äitiyden musta aukko, sinne ne naiset vaan häviää vuosikausiksi vaippoja hifistelemään” -ihmettelyä.

Niin ainakin mun äitituttavien piirissä se äitiyden musta aukko on ollut varsinainen yrityshautomo: kuluneen vuoden aikana aivan todella moni suunnilleen samanikäisten lasten äiti on perustanut yrityksen tai käynnistänyt omaa toimintaa. (Vaikkapa Kantaen, Onni&Hoiva, Naisen Kaari, Jaga, Liinaamo, Golightly, Syntymässä, aiemmin linkattu Tyrnifarmarien Jannica, Kasvun Taika… on meitä jo kymmenkunta ainakin.)

Ja kas kummaa: varsinkin jos yrityksen aihe liittyy perheisiin, niin sieltä äitiyden mustasta aukosta onkin tarttunut mukaan ehkä liikeidea, ja ainakin asiakasverkosto ja kasa yhteistyökumppaneita, joista jo valmiiksi tietää, että niihin voi luottaa. On paljon mutkattomampaa tehdä yhteistyötä sellaisen ihmisen kanssa, jolta on joskus lainannut varavaatteita kun oma lapsi puklasi tai turautti ne viimeisetkin omat varavaatteet pyykkiin.

Kun tietää, että toinen on rehellinen ja luotettava eikä hätkähdä, jos puseron hihassa onkin vahingossa vähän aamupuuroa tai räkää, niin on paljon helpompi puhua myös yrittäjyyteen liittyvistä ylämäistä ja alamäistä.

 

Kun tietää, että toinen on rehellinen ja luotettava eikä hätkähdä, jos puseron hihassa onkin vahingossa vähän aamupuuroa tai räkää, niin on paljon helpompi puhua myös yrittäjyyteen liittyvistä ylämäistä ja alamäistä, tai luottaa siihen, että toinen pitää sen mitä lupaa myös palveluntarjoajana.

Sellaisesta verkostosta moni parikymppinen risupartainen tai geelitukkainen startup-yrittäjä vain haaveilee, jos edes osaa haaveilla. Eikä sellaista rakenneta käyntikortti edellä netvörkkäämällä, vaan ihan rehellisesti ajan kanssa. Omalla kohdallani nämä pitkään lasten kanssa kotona (ja kerhossa, ja kantoliinakahvilassa, ja muissa samanhenkisten perheiden meiningeissä) vietetyt vuodet ovat olleet parasta, mitä olisin voinut yritykseni eteen tehdä sillä ajalla. Ihan noin suunnittelematta.

Missä olen?

Keho on ihan eri jamassa kuin vuosi sitten. Mahduin silloin aika paljon pienempiin farkkuihin, ja toisaalta en olisi voinut edes kuvitella punnertavani tai tekeväni mitään käsivoimia vaativaa, koska kyynärpään hajoamisesta oli kulunut vasta muutama kuukausi. Ai niin, tasan vuosi sitten syntymäpäivänäni olin poistattamassa kyynärpäästä piikkejä ja muuta rojua, jotka tukivat kyynärpään luutumista. Tätä en muistanutkaan.

Ihan äskenhän (lue: ennen lapsia) mä olin sellainen simpsakka parikymppinen mimmi, ja nyt peiliin katsoessa näkyykin jotain ihan muuta.

Nyt mä en enää mahdu niihin farkkuihin. Se on ollut kova paikka tajuta. Tämän vuoden aikana mä olen kovasti hakenut keinoja siihen, että mä tuntisin olevani kotona kehossani. Viimeiset parin kuukauden ajan olen katsonut Netflixistä paljon Drop Dead Divaa, eli sitä sarjaa, jossa parikymppinen mallitypy kuolee onnettomuudessa ja päätyy kolmekymppisen pyöreän juristin kehoon. Tajusin ihan pari päivää sitten, että sen takia se sarja kiehtoo mua niin kovasti: siinä on tosi läsnä juuri ne teemat, joita mä olen pyöritellyt. Ihan äskenhän (lue: ennen lapsia) mä olin sellainen simpsakka parikymppinen mimmi, ja nyt peiliin katsoessa näkyykin jotain ihan muuta.

Ja sitten taas toisaalta. Capoeiran aloittamisen myötä mä olen löytänyt ihan oikeaa liikkumisen riemua. Siis siinä määrin, että mua ei edes häiritse olla ihan eri muotista kuin kaikki muut siellä tunnilla. Jos mä en osaa tehdä kärrynpyörää tai limbopunnerruksia, so what. Mä treenaan, ja se treenaaminen on tosi antoisaa. Ja se on niin tanssillista. Jos mä voisin tanssia tunnin päivässä ihan mitä tahansa, isossa salissa ilman keskeytyksiä, niin mä tekisin sen samantien. (Hmm. Tähän pitää ehkä palata myöhemmin.)

Tunnepuolella mä olen vuoden aikana tehnyt tosi paljon ihan konkreettista työtä. Olen opetellut huomaamaan yhä herkemmin, milloin mä menen sellaiseen karmeaan tunnejumiin, ja hyväksymään, että nyt on näin. Mä olen opetellut kysymään itseltäni ”could I let go of wanting to change this”.

Mielummin mä olisin vapaa kaikesta tästä sinnittelystä ja pinnistelystä kuin ehtisin jonnekin, saavuttaisin jotain tai olisin oikeassa.

Toinen, jota olen viimeiset kuukaudet käyttänyt jatkuvasti, on tämä: ”Would I rather have this, or would I rather be free?” Useimmiten vastaus on se jälkimmäinen. Kun mä sen tajuan, niin sellaiset asiat, jotka hetkeä aikaisemmin tuntui Maailman Tärkeimmiltä Kynnyskysymyksiltä, sulaa merkityksettömiksi. Mielummin mä olisin vapaa kaikesta tästä sinnittelystä ja pinnistelystä kuin ehtisin jonnekin, saavuttaisin jotain tai olisin oikeassa. Silloin niillä tunteilla on tilaa liikkua myös poispäin.

Ajatukset… hmm. On vaikea muistaa, miten mä ajattelin vuosi sitten. Mä olen lukenut ihan valtavasti kirjoja tässä vuoden aikana, ja kaikki se luettu on tietysti muokannut mun ajattelua. Myös se yrittäjyyskurssi, jonka kävin, ja tietysti se coaching-diplomikoulutus viime syksynä, muokkasivat tosi paljon mun ajattelua. Siis sitä, miten mä näen maailman, mitä asioita mä huomaan, ja mitä asioita pidän tärkeinä. Tähän tietysti vaikuttaa myös se, että on tehnyt paljon sitä tunnepuolen työtä, niin pelot ja tunnelukot eivät pääse haittaamaan sitä ajattelua ihan niin pahasti.

Mä ajattelen paljon enemmän sitä, mikä on mahdollista. Siis ihan oikeasti, konkreettisesti, voin-toteuttaa-tämän-kun-aikaa-on-tarpeeksi -mahdollista, ei pelkästään teoriassa.

Mä olen oppinut uudestaan ja uudestaan sen, että harjoittelu on ihan eri asia kuin se, että lukee ja teoriassa tietää asioita. On ihan eri asia tajuta, että on toiminut just sillä tavalla kuin jossain neuvottiin välttämään – varsinkin, kun sen tajuaa kesken tilanteen ja pystyy muuttamaan vielä käytöstään asianmukaisemmaksi.

Mä olen oppinut uudestaan ja uudestaan sen, että harjoittelu on ihan eri asia kuin se, että lukee ja teoriassa tietää asioita.

Ja mä olen ehkä vähän armollisempi. Mua ei kiinnosta juurikaan ruotia sitä, mitä kukakin ihminen teki väärin, vaan mä ajattelen, että ihmiset tekee parhaansa sillä kapasiteetilla, mitä heillä on kullakin hetkellä käytettävissä. On paljon kiinnostavampaa miettiä, miten sitä kapasiteettia saisi lisättyä, kuin arvottaa ihmisiä sen perusteella, kenellä on enemmän kapasiteettia ja tukiverkkoa ja onnistumisia plakkarissaan tähän mennessä.

Mitä kohti?

Mitä mä haluan kokea 31-vuotiaana?

Aikaisemmin mä sanoin, että jos saisin tanssia tunnin päivässä isossa tyhjässä salissa, niin tekisin sen heti. Sen kirjoitettuani tajusin, että meillähän on tässä olohuoneessa aivan hyvää tyhjää tilaa, jota mä voin hyvin käyttää tanssimiseen vaikka joka päivä.

Miksi mä sitten en tanssisi joka päivä? (No koska ei ole aikaa.)

Jos se tanssiminen tekee mulle hyvää, niin mä haluan löytää siihen aikaa. En ehkä tuntia joka päivä, mutta vaikka pari biisiä. (Milloin sä edes tanssit? Iltaisin et jaksa, aamuisin oot liian laiska heräämään, ja päivät oot töissä.)

Mua viehättää ajatus siitä, että mä heräisin kuudelta aamulla tanssimaan tyhjään olohuoneeseen, ihan vaimeaan musiikkiin, ennen kuin lapset herää. Mä haluan tanssia yksin, vaikka toki mä voin tanssia lastenkin kanssa.

Itse asiassa tänään mä tanssin parikin kertaa lasten kanssa, kun kuunneltiin musiikkia. Eli ehkä tämä ”tanssi joka päivä” ei olekaan niin kaukaa haettu ajatus.

Mitä mä saan siitä, että mä tanssin joka päivä?

– kehosta huolehtimista
– heittäytymistä, improvisaatiota
– musiikkia
– läsnäoloa
– tunteiden ilmaisemista
– iloa
– rutiinia
– liikettä

Olisiko nuo mun 31-vuotislahjat? Että mä pyrin noihin? Joko tanssimalla joka päivä, tai sitten muuten.

Tai sen sjiaan, että mä muistan nuo kaikki kahdeksan, niin mä voin pitää mielessäni kysymyksen siitä, miten mä teen tästä asiasta enemmän tanssin kaltaista? Mitkä asiat tässä ovat jo tanssia, ja mitä mä voisin vielä tehdä, jotta se olisi enemmän tanssia?

Joo. Mä annan itselleni lahjaksi kaikenlaista tanssia. Saa nähdä, miltä vuoden päästä näyttää.

Jos haluat pohtia kommenteissa tavallisesti omaa viikkoasi, niin tervetuloa. Tai jos tästä tuli jotain oivalluksia, niin tervetuloa jakamaan nekin kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3