Perjantain pysähtyminen 35: Hyväksymislihakset

Hmmm. Ensimmäistä kertaa Perjantain pysähtymisten historiassa huomaan vähän haraavani vastaan tämän kirjoittamisen kanssa. Kiinnostavaa. Mennään silti.

Mistä tulen?

Tämä nyt oli se.

Hoidonaloitusviikko.

Syvä huokaus.

Oikeastaan koko aloitus meni ihan tosi hyvin. Jopa sen itkuaamun iltapäivänä, kun haettiin lapset hoidosta, niin kuopus oli ihan hyvällä tuulella, joskin aika halitarpeinen koko loppuillan. Ja kuten arvelin, niin muutamaan kertaan mainitsi, että ”minua hanmitti kun sinä lähdit pois”, mutta vain muutamaan, ei viiteenkymmeneen.

Ja ah, miten oli ihanaa päästä rakentamaan Lupa olla minä -juttuja täysipäiväisesti! Hiomaan palvelukuvauksia ja suunnittelemaan markkinointistrategiaa ja täyttämään yrityksen perustamislomaketta (kyllä, sekin oli ihanaa). Väsyttävää, mutta todella palkitsevaa. Mä odotan kovasti, että tämä syksy etenee ja homma lähtee kunnolla vauhtiin.

Myös capoeira alkoi tällä viikolla, ja sekin oli kivaa. Sellaista hiki-valuu-noroina-ja-lihaksia-jo-särkee -kivaa, mikä ei ole mulle tyypillisesti yhtään nautinnollista. Tuossa kuitenkin yhdistyy niin moni asia, että jopa minä jaksan tsempata punnerrusten ja rapukävelyiden ja potkuharjoitusten ja käsilläseisontojen suhteen. Jee.

Tälle viikolle toivoin hyväksymistä. Sitä päästiin harjoittelemaan heti maanantaina, kun hoitokuvioihin tuli samantien tilapäinen muutos. Opettelemme siis ensin varahoitopaikan käytäntöjä, ja kuukauden päästä alkaa varsinaisen hoitopaikan arki. Ihan hyvä näinkin päin.

Siinä huomasi, että kaikenlaisesta ”Ai nyt on näin? Okei, mennään sillä” -harjoittelusta on hyötyä. Muutama vuosi sitten olisin ehkä päällepäin näyttänyt yhtä tyyneltä, mutta sisäisesti olisin mennyt karmeaan stressipaniikkiin ja menettänyt ainakin parit yöunet sen takia.

Kaikenlaisesta ”Ai nyt on näin? Okei, mennään sillä” -harjoittelusta on hyötyä.

Nyt oli suhteellisen helppo suhtautua siihen, että tämän piti mennä näin, mutta se meneekin nyt ensin muutaman viikon noin. Aha, selvä juttu. Hyväksymislihakset olivat tarpeeksi hyvässä kunnossa, eikä nyrjähdyksiä tai revähdyksiä tapahtunut.

Myös työn suhteen tuli jonkin verran hyväksymistä eteen – lähinnä sellaista ”äää mä en haluaisi, että mun täytyy tehdä noin jotta pääsen tuohon haluamaani lopputulokseen” -vastustamista, ja sitten sen hyväksymistä. Että mä saan olla haluamatta. Mä saan olla läsnä tämän ristiriidan kanssa.

Ja sitten sieltä alkoi kuplia esiin niitä seuraavia kerroksia. Mä olen epävarma, enkä mä siksi halua. Okei, mä saan olla epävarma. Mua pelottaa, ja siksi mä olen epävarma. Okei, mua saa pelottaa.

Hyväksymisen henkilökohtainen ennätys

Ai niin, tämän olinkin jo unohtanut. Sunnuntaina, siis Viimeisenä Päivänä Ennen Päivähoidon Alkua (isot alkukirjaimet kuvaavat sitä, kuinka kireällä olin), tuli kohdalle sellainen spontaani hyväksymisen megaharjoitus.

Keskusteltiin puolison kanssa jostain suunnilleen kauppareissun tasoisesta aiheesta, ja yhtäkkiä puoliso ehdotti jotain sellaista, mistä mulle tuli tosi vahva vastustamisen tunne. Mä yritin perustella, miksi olin toista mieltä, ja puoliso perusteli, miksi loogisesti hän on oikeassa. Ja nyt puhutaan siis maailman arkisimmista asioista, ei mistään suurista eettis-filosofisista linjoista. Paitsi että se tuntui suurelta eettis-filosofiselta ristiriidalta.

Ja nyt puhutaan siis maailman arkisimmista asioista, ei mistään suurista eettis-filosofisista linjoista. Paitsi että se tuntui suurelta eettis-filosofiselta ristiriidalta.

No se keskustelu loppui muihin puuhiin, ja mä yritin pyykkejä viikatessani olla läsnä sen tunteen kanssa ja huomata sen kaverina päässä pyörivät ajatukset. Hyväksyä sen, että jostain syystä mulle tuli tällainen assosiaatio, ahaa. Mulla on lupa tuntea näin, vaikka mä en tiedä yhtään, mistä se tunne kumpuaa.

Ja sitten piti ihan istua alas hengittämään, siihen kylpyhuoneen kynnykselle, kun jostain vuosikymmenen takaa alkoi tulvia vanhoja tunteita.

Ihan tavallisista tilanteista, sellaisesta elämänvaiheesta kun mä en ollut lainkaan taitava hyväksymään minkäänlaista riittämättömyyttä tai epätäydellisyyttä. Häpeää ja arvostuksen kaipuuta ja surua, vihaa ja riittämättömyyden tunnetta. Vanhoja tunteita, jotka eivät olleet päässeet aikaisemmin päivänvaloon.

Siinä mä sitten istuin, kaksikymmentä minuuttia, kylpyhuoneen kynnyksellä hyväksymässä niitä tunteita ja ajatuksia. Siellä ei ollut mitään dramaattista tai järkyttävää tai mitään sellaista, mistä en olisi jo montaa kertaa kertonut ystävilleni ja läheisilleni. Ja silti – kun annoin itselleni luvan tuntea ne tunteet, joita niihin ihan arkipäiväisiin juttuihin liittyi, niin tulvahanat aukesivat. (Olenkin jo maininnut, että itken nykyään ihan kaikesta? Jep, tulvahanat.)

Siinä mä sitten istuin, kaksikymmentä minuuttia, kylpyhuoneen kynnyksellä hyväksymässä niitä tunteita ja ajatuksia.

Tälle viikolle tulikin siis paljon enemmän hyväksymisen hetkiä kuin etukäteen osasin odottaa. Toisaalta, hyvä niin.

Missä olen?

Keho ei ole enää flunssassa, hurraa! Kävin osteopaatilla (Onni&Hoivassa Helsingin Mäkelänkadulla, suosittelen mitä lämpimimmin), ja kuulemma se yin-jooga on jotain näkyvää saanut kehossa aikaan. Hyvä niin. Capoeiran jälkimainingit puolestaan tuntuvat edelleen takareisissä ja yläkropan lihaksissa. Fiksu olisi venytellyt myös ne punnerruslihakset, minä en ollut fiksu.

Tunteet ovat aika nollissa, kun takana on pitkä viikko. Olen kiitollinen siitä, miten tämä viikko sitten lopulta kuitenkin sutviutui. Hieman ärsyttää yksi kuvio, jossa lupauduin tekemään täysin mukavuusalueeni ulkopuolella olevan pienen homman, koska asiat eivät olet tapahtuneet odotetusti.

Vaikka homma on pieni, niin siitä koituva välttely ja stressaaminen on suhteettoman suurta. Tämän viikon hyväksymismaratonin jälkeen ne ”ai nyt on näin, okei, mennään sillä” -hyväksymislihakset ovat vähän maitohapoilla. Voisiko olla vaikka 24 tuntia niin, että kaikki menisi just niinkuin mä haluan, että ne hyväksymislihakset saisivat levätä? Ai ei vai? No, aina saa toivoa.

Voisiko olla vaikka 24 tuntia niin, että kaikki menisi just niinkuin mä haluan, että ne hyväksymislihakset saisivat levätä?

Mieli on täynnä kaikenlaista inspiroivaa. Tuntuu, niinkuin olisin vuosikaudet kerännyt mielen varastoon polttopuita ja sytykkeitä tämän yrityshomman, markkinoinnin, palvelumuotoilun ja muun suhteen, ja nyt mulla on pieni liekki ja tarpeeksi ilmaa, jotta niistä puista saa vähän kerrallaan rakennettua aika hienon nuotion. Tarkoitus ei ole roihauttaa koko varastoa tuleen kerralla, vaan hiljalleen rakentaa sellainen vakaa tuli, joka lämmittää aika pitkään. Mä toivon, että ensi vuoden Yrittäjän Päivänä se tuli on jo aika paljon isompi kuin tänään. 🙂

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon ensi viikolle:

FLOW

energia
eteneminen
rauha
ilo
yhteys

Ensi viikolla mulla on elämäni ensimmäinen viiden päivän työviikko sen jälkeen, kun jäin esikoista odottaessani äitiyslomalle neljä ja puoli vuotta sitten. Se on innostavaa ja vähän kuumottavaa, ja mä odotan kovasti sitä, että pääsen sukeltamaan aamulla työn uumeniin ja sitten iltapäivällä huomaan, että kohta pitääkin hakea lapset hoidosta. Toki jotain pitää syödä välillä (note to self: ota lounasta mukaan töihin, niin ei tarvitse lähteä pitkän matkan päähän ruokaa etsimään) ja muutenkin pitää pausseja, mutta mä olen tästä todella innoissani. Että pääsee tekemään.

Mä toivon ensi viikolle flow’ta paitsi työn kanssa, myös vapaa-ajan kanssa. Sellaista, että kun mä tiedän olevani töissä hyvässä vireessä, niin mä voin rauhassa olla vapaalla silloin kun olen vapaalla. Toki tämä vanhemmille suunnatun palvelun tarjoaminen ja äitiyrittäjyys tarkoittaa myös sitä, että mahdollisista yhteistyökuvioista sovitaan Facebookin chatissa sitten kun lapset katsovat Pikku Kakkosta tai ovat menneet jo nukkumaan, mutta noin periaatteessa.

Kun mä tiedän olevani töissä hyvässä vireessä, niin mä voin rauhassa olla vapaalla silloin kun olen vapaalla.

Ja toki mä vielä kalibroin sitä mittaria, että mikä on ”riittävän tehokas työpäivä”. Mä yritän tietoisesti välttää sen kalibroimista sellaiselle tasolle, että vain tyhjä todo-lista tarkoittaa onnistumista, koska se on suora reitti burnoutin kautta helvettiin. Sen sijaan mä tykkään Michael Neillin Supercoach -kirjasta lukemastani vinkistä: kirjoita yhdelle lapulle melkoisen kattava todo-listan, ja sitten sen päälle laita lappu, jossa lukee ”Tee tänään vain tämä:” ja yksi ainoa asia. Sitten teet sen yhden asian, ruksaat yli, ja kirjoitat saman otsikon alle seuraavan asian sieltä alla olevasta listasta.

Tähän flow’hun liittyy myös kiinteästi mun oma vireystila. Väsyneenä ja tankki tyhjänä ei voi löytyä flow, joten myös siksi mun on tärkeä keskittyä lepoon, vapaa-aikaan ja innostaviin juttuihin sen innostavan työnteon ohella. Sitäkin pitää varmasti harjoitella, mutta tällainen tasaisin väliajoin tapahtuva pysähtyminen – mitä mä juuri nyt tarvitsen? – auttaa siihen.

Kas, alun vastustuksesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) tästä tulikin aika kattava pläjäys tällä viikolla.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Olisiko se kattava pläjäys vai tiivis tuumailu? Pohdi kommenteissa tai itseksesi, tai jos tästä heräsi ajatuksia niin tervetuloa jakamaan niitäkin kommentteihin!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3