Perjantain pysähtyminen 34: Vähän vaikeaa toi läsnäolo

Elokuun viimeinen perjantai. Yhdeksältä illalla on jo pimeää.

Mistä tulen?

Jos vaihteeksi lähtisi siitä, että mitä mä toivoin tälle viikolle? Tehdään niin.

Mä toivoin iloa. Mä halusin iloita siitä, että oon viimeistä viikkoa kotona muksujen kanssa (*tähän liikuttuneita nyyhkäyksiä, voi miten mun vauvat onkaan jo noin isoja*) ja että ne on itse asiassa aika huikeita tyyppejä. Mä halusin kaikenlaisista jutuista löytää iloa, noin niinkuin ensisijaisesti.

Käytännössä se tarkoitti sitä, että silloin kun lapset tulivat kiipeilemään syliin tai esikoinen tuli pyytämään kanssaan rakentamaan legoja, niin mä pysähdyin ja yritin mennä mukaan, jos mulla ei ollut jotain oikeasti kesken. (Kahvi tai tee lämpimänä kupissa päivälevolla = jotain oikeasti kesken.) Tai ylipäänsä yritin huomata, milloin ne ilon hetket lasten kanssa tulivat.

Yleensä ilo löytyi silloin, kun osasin olla läsnä.

Ja tällä viikolla tuli taas todistettua, kuinka vaikeaa läsnäolo vaihteeksi olikaan. Jatkuvasti teki mieli puuhata jotain tai häärätä tai vaikka istua ja lukea kirjaa, sen sijaan että olisi mennyt sinne lattialle tekemään niitä legoja. Tai istunut ja katsonut, miten taitavasti lapset syövät iltapalaa ihan itse.

Jatkuvasti teki mieli puuhata jotain tai häärätä tai vaikka istua ja lukea kirjaa, sen sijaan että olisi mennyt sinne lattialle tekemään niitä legoja.

Toisinaan se onnistuikin. Jutusteltiin ruokapöydässä tai välipalapöydässä, tehtiin legoille puutarha ja metsäretki telttoineen ja nuotioineen, luettiin Kirsi Kunnasta sohvalla illalla lelujen keräämisen jälkeen. Niitä pieniä hetkiä löytyy kyllä, kun etsii.

Ja toisaalta sitä iloa löytyi myös niistä hetkistä, joita varasin ihan vain itselleni. Miten paljon voi ihmistä ilahduttaa, kun saa vaatekaappiin vihdoin hyllyt ja tilaa on yhtäkkiä oikeasti paljon enemmän? Tai kun pitää puhelinpalaveria innostavasta proggiksesta ja huomaa, että tästähän voi tulla vaikka mitä? Tai käy TE-keskuksessa haastattelussa starttirahaa varten, ja kaikki näyttää kovin lupaavalta? Aika paljon.

Vaatekaapin myllääminen tuottaa tulosta.

Sekin ilahdutti, että koko kesän työn alla ollut vaatevarasto on jo ihan hyvällä mallilla. Niiden uusien hyllyjen (ja vaaterekin) myötä mä huomasin, että mulla on itse asiassa enää aika vähän sellaisia vaatteita, joita en käytä jatkuvasti (= viikoittain tai parin viikon välein, poislukien juhlavaatteet). Muutama vielä joutaisi pois, mutta pääasiassa mun vaatevarasto on nyt sellaisessa kuosissa (hehe), että melkein mitä tahansa sieltä päällensä kiskaisee niin toimii. Melkein. Yhteensä mulla on ehkä 40 vaatetta, treeni-, lökö- ja alusvaatteet poislukien. Lisäksi on ehkä puoli tusinaa huivia ja yhtä monta kenkäparia.

Timmimpi vaatekaappi on toki vaatinut tinkimistä mun älä-osta-yhtään-mitään -vuodesta. Toisaalta olen pääasiassa ostanut käytettyä ja pistänyt vaatetta tavalla tai toisella samaa tahtia myös kiertoon, mikäli niissä enää mitään kierrätettävää on ollut. Mä yritän kestää tämän jatkuvan ”ethän-sä-VOI-mitään-vaatetta-koskaan-ostaa-kun-maapallo-hukkuu-vaatteisiin-etkä-sä-varsinkaan-ansaitse-mitään-hienoa” -häpeän ja syyllisyyden, joka on vain puoliksi oikeutettua.

Tai siis niin.

Harkituissa vaatteissa mun fiilis on paljon parempi eli mä saan paljon enemmän aikaan maailman tilan kannalta noin yleisesti.

Mun kuitenkin pitää pukea päälleni jotain. Lisäksi harkituissa vaatteissa mun fiilis on paljon parempi eli mä saan paljon enemmän aikaan maailman tilan kannalta noin yleisesti – tämän mä olen huomannut muun muassa tänään. Hajonneiden ja epäsopivien vaatteiden tilalle voi hyvin ostaa paremmin sopivia uusia (siis käytettyjä), varsinkin jos ne on laadukkaita niin ettei tarvitse kohta taas olla ostamassa seuraavia. Eikä noita vaatteita oikeasti ole kauhean montaa. Kiinnostavaa. Mulla on selvästi paljon häpeää jemmassa tän vaateasian suhteen.

Missä olen?

Keho toipuu edelleen flunssasta. Yritin yksi päivä joogailla, ja samantien iski taas nenäonteloihin sellainen kuumottava fiilis – kirjaimellisesti – että päätin edelleen ottaa ihan rauhallisesti.

Tunteet… Taas paljon tyynemmät kun lapset sai nukkumaan. Jokin tässä yhdistelmässä työkuvioiden murros – lasten kotihoidon päättyminen vie aika paljon kapasiteettia.

Nyt kun kirjoitan sen noin auki, niin hei haloo, omituistahan se olisi jos yhtään missään ei tuntuisi miltään. Sitä ei ihan tajua, että millainen myllerrys kohta alkaa, joten ehkä se pahin stressikiukku iskee sitten ensi viikolla. Tai sitten kaikki menee ihan tosi sutjakkaasti ja mä yllätän itsenikin sillä, että miten hyvällä fiiliksellä sitä voikaan olla.

Mieli askaroi yrityskuvioiden parissa. Kuten mainitsin, olen nyt viimeiset pari viikkoa työstänyt starttirahaan liittyviä asioita, ja kunhan päätös tulee ensi viikolla, niin tarkoituksena on rekisteröidä Lupa olla minä ihan oikeasti yritykseksi. Vielä se ei ihan yletä tunteisiin asti, paitsi odotuksen ja innostuksen tasolla, mutta ajatukset pörräväät niiden käytäntöjen aihepiirissä hyvinkin vahvasti. Lisäksi tietysti ensi viikon aikataulutus, hoidon aloittamisen pehmeät laskut ja muut käytännöt vievät ajatuskaistaa.

Että siinä mielessä ei mikään ihmekään, jos välillä on vähän vaikeaa olla läsnä, kun on niin isoja muutoksia ihan nurkan takana.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan ensi viikolle?

HYVÄKSYMINEN

ilo
flow
rauha
innostus
yhteys

Kun on paljon muutoksia tulossa, niin ainoa, mikä tepsii, on hyväksyminen. Ai jaa, tämä menee näin. Okei. Ai jaa, tämä onkin ristiriidassa mulle tärkeän asian kanssa. Okei. Ahaa, nyt lapset reagoivat näin. Selvä. Ahaa, nyt mä itse reagoin näin. Mennään sillä.

Lisäksi mä haluan erityisesti työjuttujen kanssa opetella hyväksymään ideoita ja viemään niitä käytäntöön ilman, että kaikkea tarvitsee kritisoida ja nillittää ja tyrmätä jo heti ideatasolla. Kotona ollessa on ollut helppo mennä siihen, että ”kiva idea, mutta mistä siihen riipaisee ajan?”. Nyt kun työkuviot ja yrittäjän arki alkavat, niin mä hyvin konkreettisesti itse päätän, mitä teen, tietysti työajan (eli lasten hoitoajan) rajoissa.

Mä haluaisin löytää toisaalta sen ideoiden hyväksyjän ja toisaalta sen tyypin, joka hyväksyy sen tekemättömän työn määrän. Että aha, fiksummassa mielentilassa päätin, että nämä asiat täytyy tehdä, jotta pääsen tavoitteeseen. Selvä, sitten tehdään. Että mä luottaisin siihen Pomo-Minään silloin, kun olen Duunari-Minä -moodissa.

Lähinnä mä vaan haluaisin selvitä ensi viikosta ilman järkyttäviä hajoamisia. Sekin on omanlaisensa tavoite. 🙂

Miltä sun viikko on näyttänyt? Mitä on mielessä juuri nyt? Mitä odotat tulevalta? Kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi – täällä ei olla kauhean sääntöuskovaisia. 😉

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3