Perjantain pysähtyminen 33: Ai nyt on näin, okei.

On taas perjantai, ja elokuu yli puolenvälin. Huhhuh. No, mennään sillä.

Mistä tulen?

Viime viikonloppu meni häpeämättömän itsestä huolehtimisen merkeissä. Teki todella hyvää keskittyä vain ja ainoastaan omiin tarpeisiin – ja huomata, mitä kaikkea sitä itse asiassa tarvitsikaan. (Kuurasin kylppärin nurkat, muun muassa, kun kerrankin ehdin ja innosti. Sooda ja etikka – räjäyttää lian pois ja niin edelleen.) Bussimatka anoppilaankin oli vielä ihan rentouttavaa yksinoloaikaa.

Ja kyllä, oma energia riitti paljon tavallista paremmin huomioimaan ja halittelemaan muksuja.

Perillä vastassa olivatkin aivan hyperinä olevat lapset (pienempi ei tietenkään ollut nukkunut päikkäreitä) ja vähän väsynyt puoliso. Ja kyllä, oma energia riitti paljon tavallista paremmin huomioimaan ja halittelemaan muksuja. Tuli jopa sellainen olo, että eikun kyllä mä voin näiden kanssa touhuta, käykää te muut vaan kaupassa/pyykkituvassa/hoitamassa muualla tehtävät asiat. (Tavallisesti ne muualla tehtävät asiat on juuri niitä, joista hakee edes sen pienen oman hetken. Nyt oli ollut jo tarpeeksi omaa hetkeä ja se tankki oli täynnä.)

Kun tultiin takaisin, niin tiistaina oli tapaaminen [ison asian] tiimoilta. Ja no, sanotaan vaikka näin että ilmeisesti stressasin sitä enemmän kuin tajusinkaan, koska tapaamisessa olo oli tosi haavoittuvainen ja epävarma. Vaikka itse tapaaminen sujui hyvin, niin menin sieltä suoraan vessaan vähän itkeskelemään ja lähdin kotiin elegantisti silmät punaisina ja nokka tukossa.

Sen päivän suuri saavutus olikin, että mä tietoisesti hyväksyin sen reaktion enkä pudonnut ”ai kauheaa törkeetä miten sä nyt tollai johan sitä ihmisetkin ajattelee pitäishän sun nyt osata vähän skarpata” -häpeäloukkuun.

Musta on jotenkin viimeisen vuoden aikana tullut ihan ihme itkeskelijä, kun kaikki mahdolliset tunteet humahtavat kyynelkanavien kautta humps vaan poskille. Sen päivän suuri saavutus olikin, että mä tietoisesti hyväksyin sen reaktion enkä pudonnut ”ai kauheaa törkeetä miten sä nyt tollai johan sitä ihmisetkin ajattelee pitäishän sun nyt osata vähän skarpata” -häpeäloukkuun vaan kykenin hyväksymään, että nyt tuli tällainen, kas, jotain oli varmaan pinnan alla tuloillansa. Eikä siinä sen enempää.

Kotiin kun pääsin, niin muutaman tunnin päästä oli jo päälle iskenyt maailmanlopun stressinpurkuflunssa, joten tosiaan jokin mulle näkymättömiin jäänyt jännitys ilmeisesti purkautui.

Niin oikeastaan loppuviikko tässä tuli paranneltua tätä flunssaa. Aivoissa ei liikkunut yhtään mitään mainitsemisen arvoista (paitsi ehkä limaa). No sain mä meidän kuivaksiopettelijalle saumuroitua vanhoista teepaidoista alushousuja, jos se vaikka kohta olisi kokonaan ilman vaippoja. Jotain sentään. Ja tänään sain [isoa asiaa] taas pykälän eteenpäin, kun flunssa ei enää vienyt kaikkea kapasiteettia.

Viime viikolla mä toivoin rauhaa. No, sitä löytyi yllättävistä suunnista. Toisaalta se viikonlopun autuaallinen yksinolo antoi rauhaa, ja se tiistain tapaaminen toi noin älyllisellä tasolla rauhaa. Yllättävää oli se, että sitten sen hajoamisen keskellä pystyin tosiaan olemaan suhteellisen rauhallinen, samoin kuin nyt tätä flunssaa parannellessa. Osasin ottaa iisisti ja olla reuhaamatta. Jee.

Missä olen?

Keho toipuu siis flunssasta, nenäkannu on ollut korvaamaton ystävä ja joka päivä huomaa, että ai nyt on taas uusi vaihe (hei, tänään ei enää särje joka paikkaan, vaan sen sijaan yskittää pernasta asti, jännää!). En ole uskaltanut joogailla, koska en halua rasittaa kipeää kehoa turhaan, joten mun yläselkä on aivan suivaantunut tästä huomion puutteesta ja kiukuttelee tosi äänekkäästi.

Tunnepuolella, no, tota hyväksyntää on tullut harjoiteltua aika paljon. Että nyt on tällaiset fiilikset milloin minkäkin asian suhteen, huokaus, voisinko antaa sen olla niinkuin se on?

Tunnepuolella, no, tota hyväksyntää on tullut harjoiteltua aika paljon.

 

Mä nimittäin olisin hyvin voinut tehdä sen [ison asian] seuraavan askeleen jo silloin tiistaina, ellei siinä välissä olisi ollut niin jumalattomasti huomattavaa ja hyväksyttävää. Ja erityisesti kaikenlaisia tunteita ja odotuksia ja ”pitäisi” -osaston kamaa ja ”entäs jos” -osaston kauhukuvia. Se sama soppa kiehuu edelleen, tosin vähän kevyemmällä lämpötilalla.

Lisäksi molemmilla lapsilla tuntuu olevan nyt joku varsin hermoja koetteleva vaihe, kun esikoinen on jatkuvasti ottamassa kaikkea kädestä toisilta lapsilta ja kuopuksella on yhdistelmä ”eikun minä ITE” -vaihetta ja kuivaksiopettelun tuomaa tahdonvoiman kuormitusta. Toisin sanoen oma kärsivällisyys ja hyväksymisen taito tulee jatkuvasti ns. perä edellä vastaan, ja sitten hävettää. Ja sitten senkin yrittää hyväksyä.

Toisin sanoen oma kärsivällisyys ja hyväksymisen taito tulee jatkuvasti ns. perä edellä vastaan, ja sitten hävettää. Ja sitten senkin yrittää hyväksyä.

Ajatukset on flunssan takia aika nollissa. Tosin se innostaa, että lähikirjastossa oli Taiteiden Yönä poistokirjojen ota tästä -pöytä, ja puoliso löysi sieltä kirjan Destructive Emotions. Siis Dalai Laman ja sen hetken (2001) johtavien tieteen asiantuntijoiden keskustelu vahingollisista tunteista muun muassa neurotieteen, psykologian ja buddhalaisuuden näkökulmista. Mä olen vasta aloittanut sen lukemista, mutta kiinnostavalta vaikuttaa, vaikka tuon kentän uusin tieto ehtii vuosikymmenessä jo muuttua vanhaksi tiedoksi. Näkökulmia siitä varmasti löytyy, tänne blogiinkin.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan ensi viikolle:

ILO

rauha
flow
läsnäolo
yhteys

Ensi viikko on viimeinen, ennen kuin muksut aloittavat hoidossa. Mä haluan pystyä nauttimaan näistä hetkistä, vaikka niillä olisi kuinka v#€%pr&!@£$∞!-vaihe käynnissä. Koska ainahan niillä on.

Mä kuuntelin itseäni tänään illalla, ja vitsi että mä kuulostin rasittavalta nalkuttajalta.

Jos saisi edes vähän sitä vuorovaikutuksen suuntaa käännettyä taas enemmän sinnepäin, että mä voisin kertoa ilahtuvani niistä ja keskustella lasten kanssa lapsille tärkeistä jutuista. Jos pystyisi siinä hetkessä pysähtymään ja muistamaan, että noi on itse asiassa aika huikeita tyyppejä ja mä saan olla tosi kiitollinen, että ne on mun lapsia. Ja olemaan niiden kanssa siitä fiiliksestä ja ajatuksesta kummuten.

Jos pystyisi siinä hetkessä pysähtymään ja muistamaan, että noi on itse asiassa aika huikeita tyyppejä ja mä saan olla tosi kiitollinen, että ne on mun lapsia. Ja olemaan niiden kanssa siitä fiiliksestä ja ajatuksesta kummuten.

Että löytäisi tietoisesti ilahtumisen aihetta vielä enemmän.

Toki mä sitä löydänkin, päivittäin, eikä arki voi koko ajan olla sellaista spektaakkelitykitystä että koskaan ei lapset v*tuttaisi. Ehkä mä myös pidän niitä ilon löytämisen hetkiä sillai itsestäänselvyytenä, että mä en muista niitä myöhemmin. Ehkä kyse onkin niiden hetkien huomaamisesta ja niihin uppoutumisesta, taas kerran. (Älytöntä, johan mä mielestäni tämän asian oon kerran oppinut!)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Katso vinkkiä Itsestä huolehtimisen työkirjasta tai vedä lonkalta ja kerro kommenteissa, tyyli on vapaa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3