Perjantain pysähtyminen 32: No sitä omaa aikaa

Tänään mun piti olla retriitissä. Meni toisin, ja olenkin yksin kotona sunnuntaihin asti. Tavallaan retriitti sekin.

Mistä tulen?

Kuluneeseen viikkoon kuului melko paljon joogaa, jonkin verran työpalavereja ja ”äiti tuli kotiin!” -harjoittelua, pinnan alla kytenyttä [ison asian] työstämistä ja todella väsynyttä meininkiä. Paljon hyviä asioita, innostusta ja kontakteja. Sain lopulta [ison asian]kin eteenpäin, hurraa.

Sain viikonloppuna tietää, että kauan odottamani retriitti peruuntuukin tältä viikonlopulta, ja itselleni hyvin poikkeuksellisesti kerroin puolisolle, miten kovasti sitä olisin halunnut ja tarvinnut. En selitellyt, että no kyllä tämä tästä. Lopputulos oli, että puoliso lähti muksujen kanssa anopille tänään päivällä ja mä menen bussilla sunnuntaina perässä.

Mulla on siis oma henkilökohtainen retriitti.

Kun perhe oli lähtenyt parkkipaikalta ja mä tulin takaisin kotiin, niin hiljaisuus oli korviahuumaava. Mä en muista, milloin olisin ollut yksin kotona muutamaa tuntia pitempään, hmm, ehkä kuopuksen syntymän jälkeen. Ainakaan päiväsaikaan.

Ja onpa muuten ihan huikeaa huomata, että mitä kaikkea sitä ihminen inspiroituu tekemään, kun ei ole pelkoa keskeytyksistä eikä tarvitse ottaa kenenkään muun tarpeita huomioon. Mä muun muassa katsoin tietokoneelta yhden puolen tunnin haastattelupätkän ilman kuulokkeita yhteen putkeen. Mä imuroin ilman yhtään ”äääää liian kova ääni tarvitsen kuulosuojaimet” -älämölöä. Mä pistin yhden jooga-DVD:n teorialuennon telkkarista pyörimään ja ihan siinä samalla hissukseen siivosin ruokapöydän kroonisen rojukasan, viikkasin korillisen pyykkejä ja mitähän vielä.

Mitä kaikkea sitä ihminen inspiroituukaan tekemään, kun ei ole pelkoa keskeytyksistä eikä tarvitse ottaa kenenkään muun tarpeita huomioon.

Ja vaikka kaikki tää ”olen yksin kotona joten siivoan” -homma kuulostaa vähän antikliimaksilta, kun voisin periaatteessa tehdä ihan vaikka mitä, niin se oli oikeastaan vain rentouttavaa. Siis minun mielestäni. Ihmisen, jonka lapsuudenkodin huoneessa oli polku ovelta sängylle ja koko muu lattia oli roinan peitossa. Tuntui ihanalta saada kotia järjestykseen. Erityisesti, kun tiesi, että kolmen vartin päästäkin koti on vielä siinä samassa järjestyksessä, eikä hiekkaa-eteisessä-legot-hujanhajan-postit-ruokapöydällä-leivänmuruja-ja-muovailuvahaa-pöydän-alla -järjestyksessä.

Vanhempien pitää pitää huolta omista tarpeistaan.

Mä oon aika vahvasti sitä mieltä, että vanhempien pitää pitää huolta omista tarpeistaan. Tai että ensin pitää tajuta, mitä tarvitsee, koska muuten ei pysty tietoisesti itselleen sitä hankkimaan. Nyt mulla on ollut vasta muutama tunti aikaa keskittyä täysin omiin tarpeisiini, ja mä taas huomaan, miten tärkeää se onkaan.

Erityisesti sellainen ”öö, no mitäs mä seuraavaksi tekisin” -aika.

Kauhean helposti sitä nimittäin alkaa myös suorittamaan sitä omaa aikaa: ”no niin, nyt mä lähden bänditreeneihin illaksi, ja mulla on 35 minuuttia aikaa matkalla kuunnella tätä podcastia, let’s go!” Vaikka ei rentoutuminen toimi niin. Se lähtee siitä, että kuuntelee itseään tosi tarkkaan: mitä mä nyt tarvitsen? Eikä kiirehdi sen vastauksen kanssa.

Rentoutuminen lähtee siitä, että kuuntelee itseään tosi tarkkaan: mitä mä nyt tarvitsen? Eikä kiirehdi sen vastauksen kanssa.

Tälle viikolle mä toivoin sellaisia ”Loistavaa, just näin!” -kokemuksia. Muutamia löysin, ihan pieniäkin. Tyyliin kuopus kapusi yhtenä aamuyönä viiden jälkeen mun kainaloon viuhtomaan ja rauhoittui lopulta potalla käymisen jälkeen omaan sänkyynsä nukkumaan. Mä olin tietysti ihan hereillä, joten nousin kuudelta ylös ja tein tunnin yin-joogaa DVD:n mukana. Siis minä. Nousin spontaanisti kuudelta aamulla joogaamaan, kun ei oikeastaan enää nukuttanut.

Moniakaan niistä kokemuksista mä en muista, mutta mä muistan useampaan kertaan ajatelleeni, että tämä on nyt sitä, mitä mä viime perjantaina toivoin. Se kantoi tällä viikolla aika pitkälle, myös niiden hetkien yli kun asiat eivät menneet loistavasti just näin.

Missä olen?

Keho tykkää, kun mä joogaan säännöllisesti. (Mä teoriassa tiesin tämän jo, mutta nyt sen huomaa käytännössä.) Erityisesti toi mun herkästi jumittuva oikea polvi ja lonkka on tykänneet yin-joogasta. Niskassa tuntuu jäkitys, kun istuin tänään illalla koneella ajattelemassa [ison asian] loppuun. Ohimoita vähän kiristää, ja välillä aivastuttaa ihan tosi paljon.

Tunnepuolella päällimmäisenä on ilo siitä, että [iso asia] lähti eteenpäin. Ja jännitys siitä, että miten seuraava askel etenee. Ja sellainen hienoinen kontrollin tarve syksyn aikataulujen ja muiden suhteen, ja sen kaverina lempeä ”kaiken tuon aika on ensi viikolla, nyt sulla on omaa aikaa” -rajanveto.

Vähän jännittää, että osaanko mä suorittaa tämän oman ajan tarpeeksi tehokkaasti, niin ettei siitä mene yhtään hukkaan. Ja samaan aikaan tiedän, että juuri siitä oman ajan suorittamisesta haluan päästää irti. Löytää jonkun toisen tavan suhtautua siihen. Jotenkin niin, että yksikään sellainen hetki, jolloin mä olen aidosti läsnä, ei mene hukkaan. Oli se sitten läsnäoloa itselle tai toiselle ihmiselle tai sitten vaikka sille keittiönpöydän rojukasalle.

Vähän jännittää, että osaanko mä suorittaa tämän oman ajan tarpeeksi tehokkaasti, niin ettei siitä mene yhtään hukkaan.

Ajatuksissa pyörivät mahdollisuudet. Jos mä vielä vähän joogaisin, niin monelta olisin nukkumassa? Veisinkö pyykit kuivaushuoneeseen vai ripustaisinko ne kuivaustelineelle olkkariin, kun kerrankin kukaan ei ole aamulla repimässä niitä pyykkejä alas? Vai haluaisinko mä kirjoittaa jotain? Sen mä päätin, että mä yritän mahdollisimman vähän olla passiivisesti ruudun ääressä tämän viikonlopun aikana. Se nimittäin on yksi tapa, jolla se oma aika saattaisi mennä hukkaan; että läsnäolo menisi telkkarin tai Netflixin tuijottamiseen. Mielummin ihan mitä tahansa muuta.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan tulevalle viikolle:

RAUHA

Ilo
Flow
Hyväksyminen
Kuunteleminen

Mä aion tämän viikonlopun aikana tankata itseni mahdollisimman täyteen rauhaa. Mä liikun rauhallisesti, mä teen päätöksiä rauhallisesti, mä yritän rauhoittaa ajatukseni ja tunteeni ja kehoni. Kokeilen, mitä tapahtuu, jos mä haen rauhaa sitä kautta, että mun tarpeet on kohdattu. Mitä siitä rauhasta kumpuaa? Mitä mun aivot tekee, kun ne saa olla rauhassa?

Rauha on sitä, että mä en ole peloissani tai häpeissäni tai kiukkuinen. Tai että osaisin olla itselleni läsnä silloin kun olen peloissani tai häpeissäni tai kiukkuinen.

Eikä rauha välttämättä tarkoita sitä, että on paikallaan tai liikkuu hitaasti. Jos mä haluan pistää hömppämusiikkia soimaan ja tanssia leluttomassa olohuoneessa, niin mä voin tehdä sen rauhallisin mielin: se ei ole keneltäkään pois, eikä mun tarvitse pelätä, että mä telon itseni legopalikkaan. Kun mä lähden sunnuntaina bussiasemalle, niin mä voin tehdä sen rauhalliseen tahtiin tarpeeksi ajoissa. Mulle rauha on sitä, että mä en ole peloissani tai häpeissäni tai kiukkuinen. Tai että osaisin olla itselleni läsnä silloin kun olen peloissani tai häpeissäni tai kiukkuinen.

Sitä mä toivon ensi viikolle.

Mitä sä toivot? Mistä sä tulet? Missä olet? Ajatuksia, fiiliksiä, kokemuksia tai oivalluksia saa mielellään kertoa kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3