Perjantain pysähtyminen 30: Vähiin käy ennen kuin

On perjantai, ja on elokuu. On puoliksi tosi vaikea ymmärtää, että mihin kesä on mennyt, ja toisaalta kesä ei kuitenkaan ole vielä ohi. (En siteeraa sitä yhtä biisiä aiheesta, koska itselleni se jää epämiellyttäväksi korvamadoksi joka kerta, enkä halua aiheuttaa kenellekään sitä samaa.)

Mistä tulen?

Viime viikko oli ehkä edelleen loman jatkoa, siinä mielessä että mitään sen ihmeempää ei tapahtunut enkä myöskään saanut mitään aikaan. Paitsi katsoin aika paljon How I Met Your Motheria Netflixistä ja virkkasin ikuisuustilkkupeittoa. Lisäksi viikolla oli vähän havaittavissa jumitusta. Tajusin tänään, kun elokuu viimein alkoi, että se jumitus on ollut paljolti kiinni siitä, miten vaikea on hyväksyä syksyn tuloa.

Syksyllä muksut menevät hoitoon ja mä rupean täysipäiväisesti yrittäjäksi. Se on ihan tolkuttoman pelottavaa, nyt kun se on ihan oikeasti enää muutamasta viikosta kiinni. Tässä elokuun aikana pitäisi laatia timanttinen (tai edes jonkinlainen) liiketoimintasuunnitelma starttirahaa varten, palaveerata useampaan suuntaan, skarpata helteessä pöhnääntyneitä aivoja ja saada lasten hoitokuvioihin liittyen hoidettua paperit, nimikoinnit ja kaikki siltä väliltä.

Mä pärjään mielestäni ihan hyvin, kun en täysin hautaudu suklaalevyn ja Netflixin kanssa peiton alle.

Ei mikään ihme, että jumittaa. Arki menee ihan uusiksi, vastuu kasvaa, pitää opetella työn ja perheen ja kodin ja oman hyvinvoinnin välinen jonglööraus ihan uudemman kerran. Mä pärjään mielestäni ihan hyvin, kun en täysin hautaudu suklaalevyn ja Netflixin kanssa peiton alle. Tai no, muksuthan pitää huolen siitä että sellaista ei pääse tapahtumaan. Jee.

Viime viikon toive oli hyväksyminen

Se on tullut monesti käyttöön.

Mä oon pitänyt sellaisia ”istun/seison paikallani silmät kiinni ja hengitän ja hyväksyn tosi tietoisesti, että nyt on tällainen tilanne, mulla on siitä tällainen fiilis ja mulla on siitä fiiliksestä tällainen fiilis” -hetkiä pitkin päivää. Toisin sanoen aina kun tulee sellainen ”norsu istuu rintakehällä ja AHDISTAA ja MITÄMÄOIKEINKUVITTELIN ja HNNNGGG” -fiilis, ja niitä on tullut aika usein. Se hyväksyminen ja hengittäminen auttaa.

Samoin on auttanut se, että jos mä nyt tänään kykenen ulkoilemaan lasten kanssa, virkkaamaan tilkkuja ja hengittämään, niin sitten mä kykenen tänään siihen. Jos mun tekee mieli lukea jotain tiettyä kirjaa, niin ehkä siinä kirjassa on joku sellainen asia, jota mä tarvitsen. Tai kuvittelen tarvitsevani. Ehkä se kirja on johtolanka siihen, että mitä mä tarvitsen, joten mä voin ottaa sen vakavasti.

Virkkaamisesta puheenollen, mun ikuisuustilkkupeitto on siis edistynyt, ja se on ehkä kymmentä tilkkua vaille valmis. Senkin kanssa on sellainen ”vähiin käy, ennen kuin loppuu” -meininki, ja jollain tavalla se nyt symbolisoi tätä tilannetta. Että sitten kun mä saan sen valmiiksi, niin mä olen ehkä tarpeeksi kauan haudutellut tätä siirtymää, ja olen valmis tekemään sen suhteen konkreettisia asioita.

Jokainen irtonainen langanpää pitää päätellä ja pätkiä, ja mä olen aina ollut pahamaineisen huono päättelemään mitään töitä.

Se [tilkkupeitto] on nyt niin pitkällä, että mun ei ole mitään järkeä haudata sitä jonnekin kaapin perälle ja aloittaa uutta projektia. Ja samaan aikaan mä huomaan, että siinä on vielä tosi paljon tehtävää senkin jälkeen, kun ne kaikki tilkut on valmiita ja kiinnitetty. Jokainen irtonainen langanpää pitää päätellä ja pätkiä, ja mä olen aina ollut pahamaineisen huono päättelemään mitään töitä. Sitten kun se suurin työ on tehty, niin mä aina haluaisin jo, että se olisi valmis.

Ne langanpäätkin toisaalta pitää hyväksyä. Että siinä ne on, koska en päätellyt niitä sitä mukaa kun tein. Ja nyt mä voin valita, että päättelenkö ne vai annanko niiden repsottaa. Mä tiedän mun valinnan jo valmiiksi, mutta se tuntuu vaan niin työläältä, kun haluaisi jo päästä käyttämään sitä peittoa.

Kyllä, jotain se symbolisoi. 🙂

Missä olen?

Keho on saanut kerrankin tarpeeksi vettä, helteestä huolimatta. Lihakset ovat saaneet pientä treeniä, ja hedelmiä ja marjoja on tullut syötyä. Toisaalta niska on virkkaamisesta aika jumissa, joten keskimäärin menee ihan kivasti.

Tunteet mylläävät, kuten yllä mainittu, innostuksesta pakokauhuun ja tyyneyteen. Ihan just tällä hetkellä olo on aavistuksen kärsimätön, mutta tämä kirjoittaminen taas puolestaan auttaa. Nyt on näin.

Ajatukset pyörivät sekä ikuisuustilkkupeiton käytännön viimeistelyissä että syksyn pitkän tähtäimen kuvioissa. Lisäksi jonkin verran mielessä pyörii sellaiset nostalgiset ”vuosi sitten/pari vuotta sitten/kolme vuotta sitten/jne…” -tyyppiset muistelut. Lasten kasvamisen tajuaa oikeasti vasta siinä vaiheessa, kun muistaa, millaisia pirpanoita he olivat tähän aikaan viime tai toissa vuonna.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin ensi viikolle:

INTENTIONAALISUUS

rauha
ilo
eteneminen
yhteys

Toi intentionaalisuus on suomeksi vähän hölmö sana, mutta sille ei oikein ole hyvää suomennostakaan. Tarkoituksenmukaisuus? Tavoitteellisuus? Kun en tarkoita sitä, että otetaan listan mukaan homma kerrallaan ja puserretaan, vaan enemmän sitä, että olisi tietoinen ja läsnä siinä tekemisessä. Että nyt kun mä istun, niin mä todella Istun ja olen Tietoinen siitä, että mitä tarvetta tämä mulle palvelee.

Ja vaikka samaan aikaan olisi mahdollisuus tehdä sataa muuta juttua, niin tekisi sitä mitä tekee silloin kun tekee, ja toisaalta silloin kun ei tee jotain juttua, niin ei myöskään hermoile siitä. Tietyllä tavalla tämäkin on sitä läsnäoloa, mutta, no, sellaista intentionaalisempaa.

Vaikka samaan aikaan olisi mahdollisuus tehdä sataa muuta juttua, niin tekisi sitä mitä tekee silloin kun tekee.

Mä haluan huomata ja arvostaa sitä, että nyt kun mulla on mahdollisuus tehdä tämä [juttu], niin mä teen sen hyvällä meiningillä, reippaasti muttei kiireisesti. Ja jos on samanlainen hajoamisfiilis kuin tuossa eräänä päivänä pyykkejä viikatessa, niin osaisi olla samaan aikaan sekä intentionaalinen että kuunnella itseään. Muistaisi, että mun tarkoitus ei ole rikkoa itseäni, vaan tehdä hommia siinä eteenpäin menemisen ja rauhassa tekemisen risteyskohdassa.

Tai ehkä otan aikaisempien viikkojen hengessä tehtäväksi sen, että huomaan aina kun tämä onnistuu. Viime viikolta muistan yhden kerran. En puskenut itseäni yhtään enempää rikki, mutta en myöskään mennyt sinne peiton alle hajoamaan. Tein homman loppuun sillai lempeästi, itseäni kuunnellen ja hitaasti mutta varmasti edeten. Sitten kuuntelin, että mitä tarvitsin seuraavaksi. Siihen jos pääsisi vaikka kerran joka päivä ensi viikolla.

Miltä sun kulunut viikko on näyttänyt? Mikä on juuri nyt päällimmäinen ajatus tai tuntemus? Mitä toivoisit ensi viikolle? Tai herättikö teksti jotain muita mietteitä? Tervetuloa pysähtymään kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3