Perjantain pysähtyminen 3: Sivustasta huudellaan

Perjantain pysähtymiset saavat jatkoa. Edelliset osat yksi ja kaksi.

Mistä tulen?

Periaatteessa ihan tavallinen viikko. Paitsi että viime viikonloppuna oli mielettömän inspiroiva koulutus, jonka sisällöt pyörivät päässä koko viikon. Muksut olivat maanantaina viikonlopun jäljiltä pitelemättömässä äitipulassa, joten tein parhaani ollakseni läsnä ja kärsivällinen. (Voitte uskoa, että työlästä oli.)

Keskiviikkona iski tolkuton migreeni, joka kesti aamukymmenestä iltaseitsemään. Taas näki hyvin, että kun aikatauluttaa asioihin ”viikon”, niin oikeasti siinä viikossa on tehokasta työaikaa tässä elämäntilanteessa, no, ei ainakaan neljääkymmentä tuntia. Ehkä viisi. Inspiroivia juttuja toisaalta koko viikko täynnä, työstämistä ja coachingia ja pohtimista.

Toivoin tälle viikolle läsnäoloa, rauhaa, oivalluksia, etenemistä, iloa, helppoutta ja luottamusta.

Noista kaikista erityisesti helppoutta, luottamusta ja rauhaa olen yrittänyt hakea aina, kun jokin asia tuntuu vaikealta. Että miltä tämä näyttäisi, jos tämä olisi mahdollisimman helppoa? Miltä tämä näyttäisi, jos luottaisin, että [X] tapahtuu? Ja sitä kautta on tullut myös oivalluksia. Myös etenemistä, sekä konkreettisesti että ajatusten tasolla. Läsnäoloa ja rauhaa… tietyllä tavalla se keskiviikon migreeni pisti taas mut aika lailla nokakkain sen kanssa, että keho päättää. Ja että vaihtoehdot ovat läsnäoleminen tai sitten vastustaminen (eli säälittävä räpistely).

Rauhaa on myös tullut siinä mielessä, että on yhä vähemmän kiire, noin niinkuin korvien välissä. No joo, oikeasti kaikki kiire on olemassa vain korvien välissä, mutta siis on vähemmän kiire sellaisella elämän tasolla. Vaikka tuntuu, että kaikkia inspiroivia juttuja pitäisi päästä tekemään nytheti hetinyt, niin tietyllä tavalla se sellainen hätäinen ”maailma menee ihan pieleen jos mä en NYT JUST ehdi tehdä KAIKKEA!!” -kiristys on vähentynyt. Ei vielä poistunut, mutta keventynyt. Ikäänkuin tässä olisi koko elämä aikaa tehdä juttuja, mene tiedä.

Missä olen?

Kylmä on. Kovin kylmä. Villasukat ovat jossain jemmassa, tai siis jatkuvan käytön jäljiltä paikassa X. Osteopaatilta tuli lempeä kehotus venytellä enemmän – tosin venyttelin keskiviikkoaamuna ja pari tuntia myöhemmin alkoi migreeni, joten mun liikuntaa kohtaan epäluuloinen mieleni huutelee sivustasta, että EI VARMAAN KANNATTAIS VENYTELLÄ NII. (Tai ehkä nimenomaan kannattaisi venytellä useammin kuin harvemmin?) Keho on myös voinut selvästi virkeämmin, kun energiaa tulee muualtakin kuin sokerista. Nyt kun vielä oppisi juomaan enemmän vettä.

Mielessä pyörivät erilaiset vaihtoehdot. Jos teen X, ja sitten sen seurauksena Y, niin onko silloin Z mahdollinen ja millä aikataululla puolestaan tapahtuvat sitten siitä seuraavat kuviot? Toisaalta vastaan tuli taas yksi kiinnostava koulutuspalikka, jonka olin jo viime syksynä lokeroinut osastoon ”ehdottomasti jossain vaiheessa, mutta ei vielä”. Se pysyy edelleen samassa lokerossa.

Myös lyhyemmän tähtäimen aikataulutukset pyörivät mielessä: seuraavan parin viikon kuluessa kalenterissa on paljon sellaisia päiviä, jolloin pitää kiinnittää erityistä huomiota siihen, kuka on kotona muksujen kanssa ja milloin vaihdetaan ja niin edelleen. Syvä huokaus.

Tunteet hyrräävät toisaalta ilon ja innostuksen puolella, toisaalta kevyen huolen ja hämmennyksen (ks. lapsenhoitokalenterirumba yllä) teemoissa. Luvassa on kivoja ja hienoja ja motivoivia juttuja, ja toisaalta myös pelkään vähän että nuijin kevääni taas yhtä täyteen kuin aina. Tai sitten se nuijaantuu täyteen täysin minun valinnoistani riippumattomia asioita, kuten viime keväänä.

Oli miten oli, haluan yrittää pitää kevään mahdollisimman inhimillisenä. Tai siis sellaisena, että vuorokauden 24 tunnista varaisi itselleen nukkumisaikaa, syömisaikaa, ehkä liikkumisaikaa ja vielä sellaista istu-sohvalla-ja-neulo -aikaa. Siis kaiken sen lisäksi, mitä oikeasti itseltään edellyttää. Mä olen ollut kroonisen huono budjetoimaan aikaa tai rahaa itsestäni huolehtimiseen – osteopaatilla käyminen useamman kerran putkeen on mun mittakaavassani jo aikamoisen leveää elämää, vaikka kenelle tahansa itseni kaltaisessa tilanteessa olevalle suosittelisin nimenomaan omasta hyvinvoinnista huolehtimista ensisijaisesti.

Jos palaan tammikuun teemaan ja odotuksiin, niin mulla on tapana odottaa itseltäni täydellisyyttä, rikkoutumattomuutta, kulumattomuutta. Mä odotan, että mun keho toimii kuin kone riippumatta siitä, mitä polttoainetta mä sille annan tai miten mä sitä hoidan. Ja vaikka keho ei ole kone, niin kehokin tarvitsee huoltoa ja oikeanlaista energiaa.

Tää tuntuu jotenkin itsestäänselvyydeltä, kun sen kirjoittaa auki, mutta jostain syystä se ei ole vielä mulle osaamisen tasolla itsestäänselvää.

Mä alan nähdä, miten erilaiset syy-seuraussuhteet toimii tässä kehosta huolehtimisen kuviossa.Olen tullut siihen lopputulokseen, että itsestä huolehtiminen on kuitenkin aika paljon pienempi vaiva kuin se, että mä hajoilen sekä fyysisesti että henkisesti (ja sitten hajoilen henkisesti siihen, että hajoilen fyysisesti).

Tässä on samaa teemaa kuin siinä keskustelussa, joka me käydään tasaisin väliajoin mun puolisoni kanssa. Lapsilla on joku järkyttävä huutoriehuhärdelli päällä, ja hän kysyy multa, että miten mä oon vielä järjissäni. Mun vastakysymys on, että arvaa miksi mä meditoin niin paljon? Meditaatio ja oma rauhoittuminen eivät ole enää mitään luksusta. Ne on nykyään mun tapa pysyä toimintakuntoisena arjen keskellä. Ehkä mä voisin yrittää siirtää tätä samaa oivallusta myös kehon puolelle.

Voisin yrittää sisäistää, miten mun oma olo ja vire ja hyvinvointi muuttuu silloin, kun oon saanut riittävästi vettä ja unta (ruokaa mä muistan jo itsellenikin laittaa), ja muistaa noiden muuttujien merkityksen.

Mitä kohti?

Mitä ominaisuuksia mä toivon tulevalle viikolle?

  • helppous
  • luottamus
  • ilo
  • energia
  • liike
  • flow

Noista erityisesti tuntuu, että helppous on sellainen, jonka etsimistä mä haluan jatkaa. Mun on nimittäin tosi luontevaa tehdä kaikista mahdollisista asioista todella vaikeita. Tai ainakin olla täysin piittaamatta sellaisista asioista, jotka on tapahtuneet helposti. Jossain mun mielen sopukoissa joku väittää, että arvokkaita on vain asiat, joiden eteen tekee duunia veren maku suussa ja monella tasolla kärsien. Ja vielä niin, että jos mä olen vaikkapa nyt joskus menneisyydessä tehnyt sitä duunia, veren maku suussa tai ei, ja harjaantunut siinä asiassa niin että nyt se ei enää tunnu vaikealta, niin se on edelleen arvotonta. Koska mä saavutan jotain ”helposti”.

Ja toisaalta taas on typerää olla arvostamatta niitä asioita, jotka tuntuvat helpoilta, koska siellä nimenomaan on sitä taitoa ja aherrusta taustalla. ”Mutta kun se saattaa olla myös täyttä tuuria, että asiat menee helposti!” ilmoittaa yksi päänsisäinen komitea tässä vaiheessa hyvinkin äänekkäästi. ”Et sä voi ottaa itsellesi kunniaa tai arvostusta siitä, että sulla on menneet [yksi asia] ja [toinen asia] ja [kolmas aika surullinenkin asia] sairaan helposti, koska ne oli vain tuuria.”

Okei, mä ymmärrän ton näkökulman. On ihan totta, että hyvällä onnella tapahtuneista asioista ei kauheasti irtoa mitään henkilökohtaisia osaamispisteitä. Mutta voisiko niistä irrota jotain muuta kuin… kuin häpeää? Se nimittäin tuntuu olevan ton päänsisäisen valituskomitean taustametelinä. ”Kuka sinäkin luulet olevasi, tollai vaan tuurilla onnistut asioissa.”

Jos mä haluan alkaa arvostaa elämässäni helppoutta enemmän, niin mun tarvitsee työstää suhtautumistani kahteen eri mahdollisuuteen.

Toisaalta asiat voivat olla helppoja siksi, että mä olen niissä niin sairaan hyvä. (Päänsisäinen komitea haluaa pöytäkirjaan merkittäväksi eriävän mielipiteen, koska kuka mä oikein kuvittelen olevani. Pöyristyttävää.) Silloin, jos mä olen jossain asiassa tosi hyvä, niin mä voin pyrkiä huomaamaan, missä ja milloin mä olen nähnyt sen oppimisen ja harjoittelun vaivan. Silloin mun on luontevampi hyväksyä, että se helppous kumpuaa jostain. Silloin mä en myöskään pistä kaikkia onnistumisiani tuurin piikkiin, koska sellainen on todella epämotivoivaa.

Toisaalta asiat voivat olla helppoja siksi, että mulla kävi hyvä tuuri. Silloin mä voin pyrkiä olemaan kiitollinen siitä, että välillä käy tuuri – siinä missä mä nykyään harmittelen että vitsi kun meni niin helposti etten edes pääse osoittamaan ihmisille, miten loistavasti mä taas pystyisin pelastamaan päivän. Mä saan olla iloinen ja kiitollinen siitä, että asiat menevät helposti, eikä mun tarvitse ansaita sitä helppoutta välttämättä. Plus että kun mä välillä pääsen siinä helpossa kohdassa säästämään kapasiteettiani, niin sitä riittää sitten seuraavaan vaikeaan kohtaan vielä vähän enemmän.

Mulla on myös sellainen intuitio, että nuo toiset ominaisuudet (luottamus, ilo, energia, liike, ja flow) ovat jonkin mutkan kautta sukua tälle samalle asialle. Että antaisi asioiden olla helppoja ja luontevia, sen sijaan että varta vasten vääntäisi vastaan.

Mä voisin ottaa tämän viikon harjoitukseksi nimenomaan sen, että yritän nähdä asiat helppouden kautta: teenkö jostain asiasta vaikeampaa kuin sen tarvitsee olla? Miten tämä voisi olla mulle / meille helppoa? (Päänsisäisen komitean jämpti kotikasvatus -siipi on tässä kohtaa erittäin huolissaan, että mä tällä helppouden tavoittelulla pilaan lapseni pohjia myöten viikossa ja niistä tulee itsekkäitä hedonistiterroristeja, jotka eivät halua nähdä minkään eteen vaivaa, koska kaikki pitää tehdä ”helposti”. Merkitään muistiin ja katsotaan ensi viikolla, miten kävi.) Miten tämä on jo mulle helppoa sellaisella tavalla, jota mä en itse näe?

Näitä kysymyksiä mä lähden viemään tulevaan viikkooni. Sekä ton itsestä huolehtimisen kanssa (miten mulle voisi olla helpointa varmistaa, että mä nukun riittävästi ja juon tarpeeksi vettä?) että muiden, alkuun hankalalta tuntuvien asioiden kanssa.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida, pohtia, miettiä näitä juttuja tai vaikka yhtäkin näistä kysymyksistä! Heräsikö ajatuksia, kolahtiko omalle kohdalle, kuulostiko tutulta tai aivan käsittämättömältä? Kommentoidaan ystävällisesti ja arvostavasti, niinkuin tiedän että osaatte. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3