Perjantain pysähtyminen 28: Ei koskaan tarpeeksi hyvä joogassa

Nyt on perjantai. Liikenteen äänet avoimesta ikkunasta, Pikku Kakkosen äänet toisesta suunnasta. Aurinko ja sininen taivas ikkunan takana. Ja pysähtyminen, tämä hetki.

Mistä tulen?

Viikonloppuun ja alkuviikkoon mahtui hämmentävän monta kavereiden-kanssa-pitkälle-aamuyöhön -mallista iltaa. Siis sellaista, joita vietettiin ennen lapsia ihan tuosta vaan, ja jotka nyt ovat massiivisten erityisjärjestelyiden takana. Että kuka on lasten kanssa, mihin aikaan on soveliasta tulla kotiin, kuka herää aamulla muksujen kanssa ja kuka nukkuu pitkään (ja kuinka pitkään). Ja toki nämäkin illat oli järjestelty ja valmisteltu etukäteen – ne vain sattuivat osumaan samalle viikonvaihteelle.

Sellainen tekee hyvää. Jo pelkästään se, että saa keskustella kokonaisilla lauseilla ihmisten kanssa, kertoa vitsejä ilman yhtään pienten korvien vuoksi kursailua, ja keskittyä olemaan ensisijaisesti henkilö sen sijaan, että olisi aina jonkun äiti. Ja sitten taas toisaalta sellaisissa yhteyksissä, joissa itse sattuu olemaan ainoa lapsellinen, niin sitäkin voi olla avoimesti. (”Ai sulla on lapsia? No millaista se on?” Vastaa nyt siihen sitten.)

Ja sellaisen itsellisen olemisen vastapainoksi tälle viikolle löytyi myös sellaisia hetkiä, jolloin mentiin ihan lasten ehdoilla. Käytiin huvipuistoa ihmettelemässä eräs iltapäivä, otin kuopuksen mukaan asioille vaikka olisin periaatteessa voinut mennä yksinkin, käytiin esikoisen kanssa ripustamassa pyykkiä kuivaushuoneessa Ihan Kahdestaan. Sellaisia pieniä juttuja, joissa joskus olisin kaivannut tosi paljon omaa aikaa, mutta koska se oman ajan tankki oli täynnä, niin lasten kanssa oleminen oli ilahduttavaa ja luontevaa.

 

Ja sitten taas toisaalta sellaisissa yhteyksissä, joissa itse sattuu olemaan ainoa lapsellinen, niin sitäkin voi olla avoimesti. (”Ai sulla on lapsia? No millaista se on?” Vastaa nyt siihen sitten.)

 

Viime viikolla toivoin, että löytyisi ’tarpeeksi’. Se näkyy nyt ainakin tossa tarpeeksi ihmisten kanssa vietettyä aikaa -osastossa. Että kun on saanut olla tarpeeksi ilman lapsia (niin karulta kuin se kuulostaakin), niin se lasten kanssa oleminen tuntuu oikeasti ihan innostavalta ja ilahduttavalta. Ja toki mun pienempikin lapsi on jo päälle kaksivuotias, ja he viihtyvät ja voivat hyvin muidenkin kuin mun hoivissani.

Mä sain syötyä tarpeeksi fiksusti. Sokerin vähentäminen sujui päätetyissä puitteissa, joskin poikkesin lakosta erityistilanteissa (viikonlopun juhlien jälkiruoat, esimerkiksi, tai huvipuiston vohveli olivat erityistilanteita). Sain juotua ajoittain tarpeeksi vettä, nukuttua suht fiksusti, annettua puolisolle tarpeeksi omaa aikaa ja oltua tarpeeksi lasten kanssa. Kaikki muu siihen päälle on plussaa.

Missä olen?

Keho on helteen jäljiltä vähän nuutunut, väsynyt, ja kaipaa vettä. Jos en tietoisesti rajoittaisi sokerin syömistäni, lääkitsisin tätä oloa suklaalla, mutta nyt yritän etsiä toisia keinoja, esimerkiksi sen veden juomisen. Näin viikolla unta, että tein spagaatin – en ole siis ikinä sitä osannut tehdä, mutta unessa se sujahti tuosta vain. Olen löytänyt muutamia sellaisia venytyksiä, jotka sopivat omalle kropalle tosi hyvin.

Tunteet ja ajatukset pyörivät lähinnä kehonhuollon, joogan, tasapainon ja siinä etenemisen teemoissa. Luen kirjaa, joka käsittelee joogaa ja kehonkuvaa, ja sieltä löytyy paljon tuttua myös omaan tilanteeseen. Mä olen siis aina halunnut olla ”hyvä joogassa”, mutta mulla ei ole ollut tarpeeksi asiaa X, jotta olisin kyennyt syventymään joogaan tarpeeksi pitkäksi aikaa tullakseni siinä ”tarpeeksi hyväksi”. Asia X liittyy jollain lailla kykyyn ja haluun sietää keskeneräisyyttä, tai pitkäjänteisyyteen, tai hyväksyntään sen äärellä, että joitain asioita ei pysty tekemään kuin vasta harjoituksen kautta. Tai johonkin ihan muuhun.

Mä olen siis aina halunnut olla ”hyvä joogassa”, mutta mulla ei ole ollut tarpeeksi asiaa X, jotta olisin kyennyt syventymään joogaan tarpeeksi pitkäksi aikaa tullakseni siinä ”tarpeeksi hyväksi”.

Tästä pintaan nousevat tunteet sisältävät muun muassa oivalluksia, helpotusta, hyväksyntää, mutta myös surua, pettymystä ja kiukkua. On helpottavaa tajuta (taas kerran), että itse asiassa jooga ei edellytä tietynlaista kehoa tai tietynlaista suorittamista tai tietynlaista valmiiksi tulemista tai asioiden tekemistä tarpeeksi hyvin.

Toisaalta surettaa se, että sen oivalluksen olisi voinut löytää aiemminkin, jos olisi tullut mieleen, että tästäkin asiasta voisi puhua ihmisten kanssa. Tai että ihmiset, jotka ovat ”hyviä joogassa”, niin ovat todennäköisesti löytäneet tämän saman oivalluksen jo aikaisemmin, ja ehkä kykenevät ymmärtämään myös sen keskeneräisyyden ja räpistelyn ja huonommuuden tunteen.

Ja toisaalta, ei tässä meidän yhteiskunnassamme missään muussakaan yhteydessä uskalleta avoimesti puhua siitä, että miltä tuntuu kun ei ole ”tarpeeksi hyvä”. Tai että mitä se edes tarkoittaa. Tai sitten mä vain en näe niitä keskusteluja.

Eipä sillä, oivallukset tulevat silloin kun tulevat. Ja nyt kun ajattelen, niin hyvät joogasta lukemani jutut ovat aina keskittyneet siihen hyväksymiseen ja prosessin vaiheen sallimiseen ja siihen, että nyt on näin. Sitä vain aina ajattelee, että periaatteessa joo, mutta minun tilanteeseeni tuo ei päde. Kunnes sitten tajuaa, mistä kautta se pätee nimenomaan tähän tilanteeseen.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan ensi viikolle

LÄSNÄOLO
Rauha
Ilo
Yhteys
Flow

Ehkä siihen joogaoivallukseen liittyen mä haluaisin ensi viikolle tietoista läsnäoloa. Että olisi kehon kanssa tietoisesti läsnä, teki sitten joogaa tai ei. Olisi tunteiden ja ajatusten kanssa tietoisesti läsnä, ilman että niitä tarvitsisi jotenkin hätistellä tai muokata tai muuten kontrolloida.

Luin nimittäin vastikään myös kirjan, jossa puhuttiin siitä, että negatiiviset ajatukset ovat luksus, johon ei ole varaa, jos haluaa elää jotenkin hyvällä vireellä. Hiersi kuulkaa niin vahvasti vastahankaan tuollainen mentaliteetti: juuri sillähän niitä negatiivisia asioita juurruttaa mieleensä, että niitä ajatuksia tai tunteita alkaa hätistää pois ja pelätä ja huolehtia niistä. Tosin siinä samassa kirjassa suositeltiin, että asioiden aikaansaamiseksi itseään kannattaa palkita suorituksista ja rangaista epäonnistumisista, että siinä mielessä ei ihan meikäläisen elämänfilosofiaan istuvaa kamaa muutenkaan.

Olisi tunteiden ja ajatusten kanssa tietoisesti läsnä, ilman että niitä tarvitsisi jotenkin hätistellä tai muokata tai muuten kontrolloida.

Niin että jos sellaisen Rambo-henkisen ”TÄÄLLÄ EIVÄT NEGATIIVISET AJATUKSET JA TUNTEET RELLESTÄ P*RKELE” -räyhäämisen sijaan hakisi tasapainoa ja iloa ja rauhaa siitä läsnäolosta ja sen tuomasta hyväksymisestä. Että nyt mua kiukuttaa, okei. Nyt on näin. Mua huolestuttaa ihan tosi paljon, ja mua saa huolestuttaa. Ehkä silläkin tunteella on joku viesti. Mitäköhän se yrittää mulle sanoa?

Ja sitten että olisi niiden hyvien, innostavienkin tunteiden ja ajatusten kanssa läsnä. Nyt inspiroi, okei, mennään sen mukana. Nyt on tosi rauhallinen fiilis, uppoudunpa siihen. Ja katsoisi, mihin se johtaa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti? Kerro kommenteissa tai tee itseksesi, mikä ikinä itselle parhaiten toimii.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3