Perjantain pysähtyminen 27: Että löytyisi ’tarpeeksi’

Tuntuu kauhean vaikealta keksiä mitään sielukasta sanottavaa siitä, että on taas perjantai. Ehkä ei tarvitse. Ehkä vaan saa olla perjantai ja leikitään, että mä sanoin siitä jotain tosi hienoa. 🙂

Mistä tulen?

Tänne tuli kesä ja helle. Piti muistaa aurinkorasvata lapset, taas vaihteeksi. Sain ilahduttavasti työjuttuja taas eteenpäin, sekä oikeassa maailmassa että pään sisäisessä maailmassa.

Huomasin lukeneeni ihan valtavasti kaikista työhön ja yrittämiseen liittyvistä jutuista, ja eräänä iltana nukkumaan mennessä tuli sellainen olo, että nyt mä ainakin tiedän tarpeeksi. Tai ainakaan mun päähän ei enää mahdu yhtään lisää tietoa, vaan nyt on kyse siitä, että mun täytyy ruveta pistämään taas sitä oppimaani käytäntöön ja oppimaan lisää sitä kautta.

Mä olen aika monessa asiassa sellainen, että mun pitää lukea kaikesta kaikki, ennenkuin olen mielestäni valmis kokeilemaan jotain asiaa käytännössä. Esikoista odottaessa olin jo päättänyt, että vauvan synnyttyä meillä kestovaippaillaan. Se tarkoitti muun muassa sitä, että mä vietin loputtomat illat eräilläkin sivustoilla ja foorumeilla opiskellen Ihan Kaiken Mahdollisen, jotta olisin sitten Valmis Tähän Hommaan. (Yhtään ei ollut siirrännäisvaikutusta noin yleisesti vanhemmuuteen valmistautumisen kanssa, you know. Juuri lainkaan.)

Tai ainakaan mun päähän ei enää mahdu yhtään lisää tietoa, vaan nyt on kyse siitä, että mun täytyy ruveta pistämään taas sitä oppimaani käytäntöön ja oppimaan lisää sitä kautta.

Tai mä kuuntelin odotuspodcastia, jossa kerrottiin kaikesta mahdollisesta odotukseen, synnytykseen ja vauva-aikaan liittyvästä. Siis ihan kaikesta. Hypnosynnytyksestä valinnaiseen sektioon, istukan kapseloinnista ympärileikkaukseen, imetykset ja pulloruokinnat ja kestovaipat ja babyshowerien etiketit ja siis ihan kaikki.

Kun esikoinen syntyi, niin mä olin ihan supervalmistautunut.

Se oli toisaalta hyvä homma, koska mä en panikoinut ihan niin kovasti joistakin asioista (kuten siitä, että imetys sattui aluksi, tai siitä, että mä olin ekat pari päivää aivan hajalla, tai siitä, että vauva ei suostunut rauhoittumaan unille hiljaisessa sairaalahuoneessa ennen kuin tajuttiin laittaa kohinaa jostain laitteesta).

Toisaalta siitä panikoinnista huolimatta mä unohdin tosi paljon. Niinkuin sen, että ai niin, pitäisköhän siltä vaihtaa vaippa kun se huutaa vaikka just heräsi eikä suostu syömään. Tai mitäköhän kaikkia niitä oli. Siis sellaisia, että kun tajusin sen tilanteen oman lapseni kohdalla, niin muistin kuulleeni siitä joskus, vaikka koko asia ei kolme minuuttia aikaisemmin ollut juolahtanut mieleenkään.

Niinkuin sen, että ai niin, pitäisköhän siltä vaihtaa vaippa kun se huutaa vaikka just heräsi eikä suostu syömään.

Mä tiesin kovasti, mutta en osannut paljoakaan. Siinä palasi maan pinnalle aika hyvin, kun tajusi, että ei se tieto aina pelasta. Siitä on apua – varsinkin siinä vaiheessa kun tuntui, että ympäristössä oli tosi vähän ihmisiä, jotka teki samoja vanhemmuusratkaisuja kuin minä – mutta se kaikki tieto piti silti treenata osaamiseksi.

Ehkä tähän yrittäjyyshommaan pätee sama homma. Aina tulee jotain sellaista, mistä voisi tietää lisää, mutta se kaikki tieto pitää kuitenkin treenata osaamiseksi.

Ja edelleen sama asia pätee myös vanhemmuuteen. Jokaiseen uuteen tilanteeseen voi tarvita uutta tietoa, mutta se tieto yksinään ei auta, vaan se pitää opetella soveltamaan juuri sen oman lapsen kohdalle.

Ehkä mulla noin yleisestikin on ollut tällainen viikko. Tiedon soveltamista ja uuden opettelua.

Viime viikolla toivoin rytmiä, ja… no niin no. Muutamina päivinä sen on huomannut, että päivärytmi alkaa taas hakea muotoaan. Ehkä se rytmi näkyi enemmän siinä laajemman mittakaavan rytmissä, että milloin on lepäämisen aika ja milloin on tekemisen aika.

Muksut aloittavat syksyllä päivähoidon, ja silloin on joka tapauksessa tekemisen aika. Mä muutamaan kertaan tällä viikolla hoksasin, että mä voin nyt just tällä hetkellä ottaa iisisti, kun kerran mulla on siihen mahdollisuus. Ja toisaalta jos mä nyt teen asioita sen minkä pystyn, itseäni rääkkäämättä ja kuluttamatta, niin se joka tapauksessa kumuloituu ja pysyy tallessa.

Missä olen?

Keho totuttautuu sokerin vähentämiseen. Aloitin vaiheittaisen sokerilakon, jossa herkkuhimon iskiessä voin syödä tummaa suklaata ja hedelmiä. Toistaiseksi keho on ollut ihan messissä tässä vähentämisessä.

Muksujen kanssa on tullut tällä viikolla monta kertaa sellainen ”kaikesta huolimatta onneksi nuo ovat olemassa” -hetki.

Tunnepuolella on tullut sellaisia pieniä hellittämisiä, ja asioiden aikaan saaminen tuo iloa edistymisestä ja inspiraatiota tehdä vieläkin eteenpäin. Lisäksi muksujen kanssa on tullut tällä viikolla monta kertaa sellainen ”kaikesta huolimatta onneksi nuo ovat olemassa” -hetki, erityisesti kun huomaa, millainen mielikuvitus noilla molemmilla on korviensa välissä.

Ajatukset pyörivät noissa uusien asioiden soveltamisissa. Niistä tulikin tuolla yllä jo muutama sana sanottua.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin ensi viikolle

TARPEEKSI

Rauha
Ilo
Eteneminen
Rytmi
Keveys

Jos ensi viikolla joka päivä löytäisi sellaisen fiiliksen, että tämä on tarpeeksi. Minä olen tarpeeksi. Tarpeeksi siisti, tarpeeksi hieno, tarpeeksi tehokas, tarpeeksi tehty, tarpeeksi hiottu, tarpeeksi kekseliäs, tarpeeksi lukenut ja opetellut. Tai että saisi nukuttua tarpeeksi, syötyä tarpeeksi ja tarpeeksi terveellisesti, ja niin edespäin.

Sana ’tarpeeksi’ on sukua sanalle ’tarve’. Että mä saisin tehtyä asioita niin, että mun tarve on täynnä, ja ehkä myös jonkun toisen tarve on täynnä. Että olisi tietoinen siitä, mitä mä oikeastaan juuri tältä hetkeltä, tältä ulkoilulta, tältä keskustelulta, tältä tilanteelta tarvitsen. Mikä riittää, niin että mä voin olla tyytyväinen?

Sana ’tarpeeksi’ on sukua sanalle ’tarve’. Että mä saisin tehtyä asioita niin, että mun tarve on täynnä, ja ehkä myös jonkun toisen tarve on täynnä.

Ja sitten pyrkii siihen. Ei siihen, että joku toinen häkeltyy ja vaikuttuu – paitsi jos mä kaipaan hyväksyntää, ja sitten mä voin kysyä itseltäni, että onko tämän asian tekeminen kaikkein paras tapa saada se hyväksyntä, ja tarvitsenko mä sitä juuri tuolta ihmiseltä.

Taas ollaan aika valtavan asian äärellä, mutta jos edes vähän, edes välillä. Huomaisi sen, että nyt mä tarvitsen oikeastaan hetken lepoa; en vuotta, en kuukautta, vaan ehkä vartin. Ja sitten kun mä olen levännyt sen vartin, niin voin kuulostella: tarvitsenko mä vielä lepoa, vai haluanko mä vain levätä ikäänkuin varastoon siltä varalta, että mä en ikinä enää saa levätä. (Koska yleensä se ei mee niin, että tämä on mun loppuelämäni viimeinen lepohetki. Onneksi.) Tai mikä se tarve milläkin hetkellä onkaan.

Siihen pyrittäis.

Miltä sun pysähtyminen näyttää? Tai jos tekisit sellaisen, miltä se näyttäisi? Jaa kommenteissa tai pohdi korvien välissä, ihan kumpi tuntuu luontevammalta. Hae avuksi Itsestä huolehtimisen työkirja, jos haluat apuja. Aurinkoista viikonloppua.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. Elina says

    Mun pysähtyminen olis varmaan joku tälläinen hetki kun nyt. Odotellaan että potut kypsyy, kuuntelen kun olohuoneesta kuuluu leikkiminen (ja kohta tappelu,ennustan), kuopuksen jokeltelu ja telkkari. Itse makoilen kännykän kanssa makkarissa jalkoja sängynlaidan yli heilutellen ja selaten nettiä. Tai kun saan tyhjättyä työpöydän ja hetken ommeltua tai sitten makkarissa yöunille imettäessä kuopusta aatellen haikeasti että kohta nää tälläset hetket on ikuisesti ohi korvautuen muilla ja jääden mun muistoihin vain. Joku näistä kolmesta varmasti tai joku muu pieni hetki jolloin saa vain olla.