Perjantain pysähtyminen 25: Ikuisuustilkkupeitto

Hei vain, perjantai. Mukavaa, että tapaamme taas näissä merkeissä. 🙂

Mistä tulen?

Viime viikon pysähtyminen tuli juhannuksen uumenista, ja sieltä uumenista pois tuleminen tuntuikin aika hyvältä. Kesäkuusta epätavallisen suuri osa on mennyt reissatessa (ensin Pohjois-Karjalassa  ja sitten juhannuksen vietossa), joten kisakunto oli selkeästi vähän jo ottanut osumaa. Kivaa oli, ja kivaa oli myös päästä kotiin.

Kotona sitten tuntui, että alkukesän piinannut epävarmuus alkoi vihdoin hellittää. Muksut saivat päivähoitopaikan syksystä alkaen (jee!), ja itsellekin alkoivat syksyn kuviot tällä viikolla hahmottua taas vähän selkeämpänä. (Tulossa on muun muassa Itsestä huolehtimisen työkirjaan liittyviä juttuja ja tapahtumia, sekä livekurssia myöhemmin syksyllä.)

Viime viikolla mä toivoin tälle viikolle puitteita, ja kuten juuri pääsin sanomasta, niin niitä alkoi loksahdella paikoilleen. Työn tekemisen puitteet monesta eri näkökulmasta, samoin kuin muksujen hoidon puitteet, alkoivat hahmottua ja vahvistua. Toisaalta taas reissusta tultua en pitänyt tarpeeksi huolta omasta lepäämisestäni ja kotihommien rutiiniin pääsemisestäni, joten niiden suhteen hakee taas tasapainoa.

Jos hellittäisi?

Edelleen mulla piti vahvasti päätä pystyssä ja jalkoja maassa se ”could I let go of wanting to change this?” -ajatus, ja siihen liittyvä, kehossa tapahtuva konkreettinen hellittäminen. Mä sain yllättävän nopeasti kerättyä itseni siinäkin kohtaa, kun olin pitkän päivän jälkeen yksin lasten kanssa iltaa kotona ja ruokaa laittaessani kuulin kuopuksen suunnalta jotain pientä kihnutusta seinää vasten – ääni tuli, niin kuin arvelinkin, lyijykynästä.

Ja sitten ruoan jälkeen kun otin pyyhekumin ja aloin jynssätä kuopuksen piirustuksia pois seinästä, niin hän tuli auttamaan mottonaan tämän hetken suosikkilauseensa ”Mä osaan itekki.” Eli siis lopulta kumpikaan meistä ei kumittanut sitä piirustusta, koska minulle ei enää annettu pyyhekumia ja kuopus ei osunut sillä omiin piirrosjälkiinsä edes vahingossa.

Siinä kohtaa tuli aika monta kertaa kysyttyä itseltä hiljaa mielessä, että could I let go of wanting to change this? Voisinko vaan antaa tän nyt olla näin, että seinässä on lyijykynää ja lapsi haluaa auttaa vaikkei mitenkäänpäin osaa ja nyt me yhdessä tässä tätä asiaa ihmetellään? Ja selvästi se onnistui, koska osa siitä piirustuksesta on edelleen siellä seinässä. (Tässä kohtaa onnittelen parin vuoden takaista itseäni hyvästä valinnasta sen suhteen, että missään kohtaa kämppää ei ole tapettia. Sitä olisi saanut vielä vähemmän siivottua.)

Missä olen?

Keho – väsyttää. Tämän tekstin jälkeen suoraan nukkumaan. Paitsi että myös vettä tarvitsee juoda juuri nyt. Niskassa tuntuu, että koneella on tehty tarkkuutta ja ajatustyötä vaativaa hommaa, kun jäkittää.

Tunteet – iloa ja tyytyväisyyttä tämän viikon aikaansaannoksista. Odotusta ja innostusta loppukesän ja syksyn suhteen. (Ilmoittauduin tällä viikolla muun muassa elokuiseen Luovuuden meditaatio -retriittiin, jota odotan todella kovasti. Mä en ole pätkääkään retriitti-ihminen, mutta sen pitää Annamarika Tamminen, ja yhdistelmänä se on sellainen, jonka tiedän hoitavan mun sielua sataprosenttisesti. Jos jooga, meditaatio tai luovuus yhtään kutsuu, niin käykää tsekkaamassa linkin takaa FB-eventistä lisätietoja.)

Lisäksi koen hyvin arkisesti ristiriitaisia tunteita mun ikuisuustilkkuprojektia kohtaan. Teen esikoiselle päiväpeittoa virkatuista afrikkalaisista kukista. Aloitin sen ennen kuin esikoinen syntyi, eli tossa ehkä kaksi ja puoli vuotta sitten. Toisaalta on ihanaa, että se etenee ja valmistuu, nyt kun sain siihen taas lisää lankaa hankittua. (Vaikka puoliso olikin sitä mieltä, että taasko sitä lankaa on ostettava, ja että mitkä langat sä nyt sitten laitat siitä hyvästä kiertoon. Kun siis mähän teen ton valmiiksi, joten ne langat vähenee siitä.) Toisaalta mua turhauttaa.

Olen ruvennut tekemään sitä aikoinaan itselleni tyypillisellä Stetson Harrison -metodilla, eli hatusta vedetään joku idea, jota toteutetaan vähän aikaa, ja sitten samasta hatusta vedetään joku ”eikun hei mä teenkin näin” -tyyppinen muokkaus alkuperäiseen. Toisin sanoen kun kaivoin työn taas esille, niin ensin piti vähän miettiä, että mitenköhän mä tän olin ajatellut, ja sitten keksiä, miten mä saisin sen toteutettua loppuun ilman a) purkamista, b) järjetöntä sipistelyä ja jatkuvaa lankojen vaihtamista, tai c) sadan täsmälleen samanvärisen tilkun virkkaamista ja tylsyyteen kuolemista. Ja toki kun mä kiinnitin niitä paloja toisiinsa, niin mä kiinnitin yhden osan vähän vinoon, kun en ihan kauhean tarkkaan katsonut, että mihin kohtaan se oikeasti pitäisi jatkua.

Mun perfektionistiminäni siis kihisee turhautumista ja ahdistusta, kun siitä ei tule täydellisen symmetrinen tai väreiltään loogisesti jatkuva. Ja toisaalta taas, siellä positiivisella puolella, mä olen ihan iloinen että niistä vinksinvonksuista huolimatta siitä tulee ihan suhteellisen tasapainoinen, ja mä voin käyttää siihen kaikki jo tekemäni palaset sen sijaan, että tekisin uudestaan niitä eri lailla.

Ajatukset – ne ovat pyörineet toisaalta työjutuissa ja toisaalta tässä ikuisuuspeitossa. Tietyllä tavalla on hauska huomata myös rinnakkaisuuksia näiden kahden välillä. Mä nimittäin olen pitkään miettinyt, että sitten ”isona” mä alan tehdä sitä ja tätä ja tota, ja nyt näyttää, että ne aikaisemmin mietityt palaset saattavat loksahdella tänä syksynä ihan oikeasti käyttöön. Se on hauskaa.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon tältä viikolta:

HARMONIA

eteneminen
flow
rauha
ilo
yhteys

Tasapainoa mä jo tossa alkutekstistä näköjään vähän kaipailin. En ehkä niinkään kodin ja työn välillä, vaan draivin ja levon välillä, monimutkaisuuden ja yksinkertaisuuden välillä, eleganttiuden ja kotikutoisuuden välillä. Tai ehkä tasapaino on väärä sana. Jos tasapaino on englanniksi balance, niin mä kaipaan ehkä enemmän harmoniaa.

Tasapaino kuulostaa mun korvaan siltä, että asioita pitää olla just oikea määrä samaan aikaan tai menee vinkuralleen. Mä ehkä kaipaan sellaista harmoniaa, että asiat eivät ikään kuin kumoa toisiaan vaan tukevat toisiaan. Soivat yhteen kuin sävelet soinnussa ja luovat sellaisen tunnelman, jota yksittäiset sävelet eivät saa aikaan. Että koti ja työ ja itsestä huolehtiminen ja perhe ja parisuhde ja kaikki muut elämän osa-alueet löytäisivät sellaiseen orgaanisen, luontevan tavan olla olemassa ja tukea toisiaan.

Haha, toki tuo näyttää noin aseteltuna aikamoisen kunnianhimoiselta tavoitteelta. Vaan ehkä jos sitä kohti pääsisi, tai huomaisi niitä hetkiä, jolloin noin tapahtuu. Ja toisaalta, että osaisin myös päättää ja luottaa siihen, että – samaan tapaan kuin näissä pysähtymisten ominaisuuksissa – keskittymällä omaan hyvinvointiini mä automaattisesti edistän myös työni, perheeni ja parisuhteeni hyvinvointia. Tai satsaamalla perheeseen, tai kodin viihtyvyyteen (tähän pakollinen pyykkivuorimaininta), tai parisuhteeseen, niin se jollain tavalla tukee niitä kaikkia muitakin osa-alueita. Että ne ei ole toisiltaan pois, ihan niinkuin yksi sävel kitarasta ei vähennä sen toisen sävelen merkitystä tai vaikutusta, kun ne on kaikki samasta soinnusta.

Jos vaikka joka päivä huomaisi ainakin yhden hetken, jolloin noi eri osa-alueet jotenkin tukeekin toisiaan. Siihen on ehkä hyvä pyrkiä noin aluksi.

Mistä sinä tulet, missä olet ja mitä kohti menet? Lataa Itsestä huolehtimisen työkirja ja kuulostele, millä ensi viikkoon saisi vähän lisää virettä! Kerro kommenteissa, miltä oma pysähtyminen voisi näyttää.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3