Perjantain pysähtyminen 21: Homeessa ja kesken

On taas perjantai. Vähän rauhallisempi kuin viime perjantai, onneksi.

Mistä tulen?

No viime viikonloppuna oli siis filosofisen tiedekunnan promootio, eli kolmen päivän akateemiset juhlallisuudet valmistuneiden maistereiden ja tohtoreiden kunniaksi. Itse olin siellä maisterin ominaisuudessa, ja vähän kyllä alkoi kutkutella ajatus sen väitöskirjankin tekemisestä, siis jossain vaiheessa.

Juhlallisuudet olivat virallisuudeltaan mallia frakki ja pitkä juhlapuku – reilun parinkymmenen asteen helteessä tuli muun muassa aika lämmin. Muksut olivat kolme yötä mummilla ja ukilla.

Toivoin viime viikolle rauhaa ja rutiinia, ja no niin no.

Molempia haettiin, sanottakoon näin. Toki olisi varmaan voinut olla vielä enemmänkin törmäilyä ja räiskähtelyä, kun kuitenkin yhdistelmänä oli väsyneet vanhemmat, yökylässä olleet huomionkipeät lapset, aivan levällään oleva huusholli ja helteisen viikonlopun jälkeen kylmä ja sateinen alkuviikko. Sunnuntai-iltapäivänä, kun oltiin haettu muksut kotiin ja pienempi oli nukkunut päikkärit, katsottiin yhdessä kainalokkain leffaa.

No, ehkä sen voi sanoa viime viikon ansioksi, että ainakin yritettiin rauhoittaa viikkoa rutiineille. Oltiin aika lailla kotosalla ja tehtiin juttuja yhdessä. Se saattoi olla parasta, mihin siinä kohtaa pystyttiin, joten parempaa ei silloin voi enää vaatia.

Ja kun puoliso siivosi parvekkeen, sieltä löytyi västäräkin pesä. Tuossa se nyt hautoo, toinen niistä, pyrstö pystyssä ja valppaana. Tämä oli ehkä kuluneen viikon sekä hämmentävin että ilahduttavin asia.

Missä olen?

Keho toipuu flunssasta ja univelasta. Teoriassa yritän pysyä loitolla sokerista ja muista nopeista hiilareista, käytännössä hahahaha ei juurikaan. Sentään tänään keitettiin quinoa-kaurapuuroa pelkän leivän sijaan.

Univelka ja juhlista toipuminen puolestaan aiheuttaa sellaisen kärttysumuisen tilan, jota opin rippileiriaikoina kutsumaan viehättävällä termillä ”olla homeessa”. Siis vaikka ei olisi minkäänsorttista krapulaa, niin valvominen ja yleinen innostushype vievät voimat. Jäljelle jää homeessa oleva ihmisraunio, jonka saattaminen takaisin normaalielämään kestää. Sivumennen sanoen vietin myös pikkuvauva-ajan melko samankaltaisessa homeessa.

Tunnepuolella on valtava, repivä keskeneräisyys ja epävarmuus. Siis sellainen lamauttava, joka ajaa ihmisen (lue: minut) syömään suklaata ja lukemaan Harry Potteria sen sijaan, että esimerkiksi tekisi jotain kuin pommin jäljiltä olevalle kämpälle. Se alkaa hiljalleen väistyä, kiitos jatkuvan takaraivossa pyörivän ”mulla saa olla tää tunne, mä saan vastustaa tätä tunnetta” -mantran ja muun Sedona-irrottelun.

Ajatuksetkin hyrräävät sen keskeneräisyyden ja epävarmuuden aiheuttajien ympärillä. Yritän kovasti rakentaa sellaisia ”jos tapahtuu näin, niin sitten teen näin, ja jos ei tapahdu, niin sitten teen noin” -turvarakennelmia. Ikäänkuin niistä olisi hyötyä siinä kohtaa, kun se epävarmuus sitten lopulta hälvenee. Ja kyseessä ei siis tällä kertaa ole Pertti, ainakaan varsinaisesti. Onneksi, se on nimittäin aika nuiva tyyppi noin kaikenkaikkiaan.

Mitä kohti?

Ensi viikolla suunnataan mökille Pohjois-Karjalaan, ja epäilemättä myös vaihdetaan farkut verkkarihousuun. Se kaljahomma jää tältä kerralta väliin – ehkä sitten, kun lapset on tarpeeksi isoja etteivät halua enää vanhempien kanssa mökille? Oli miten oli, ensi viikolle voisin toivoa ominaisuuksia, jotka stemmaavat mökkireissun kanssa.

Ominaisuuksia, joita haluan ensi viikolle:

LÄSNÄOLO

rauha
ilo
lepo
energia
oivallus
eteneminen

Mökki ilman sähköä ja juoksevaa vettä on loistava paikka harjoittaa läsnäoloa. Toki mukana on älypuhelin, jolla pääsee nettiin ainakin ”kylillä” käydessä, mutta pääasiassa pääsen kokeilemaan ja harjoittelemaan elämää ilman ruutuja. Tai siis palaamaan elämään ilman ruutuja.

Muistelen teiniaikojen mökkireissuja, niitä vastentahtoisia kun vanhemmat eivät vielä uskaltaneet jättää yläasteikäistä yksin kotiin, kun perheen viihde-elektroniikassa oli yhteensä kolme tekstiriviä: mun kännykässä yksi ja vanhempien kännykässä kaksi. Ja miten sitä akkua varjeltiin, sillä sitten kun se loppui, niin lataamaan pääsi vasta seuraavassa kyläpaikassa, ja sitten ei päässyt soittelemaan niitä supisupi-puheluita kotikaupunkiin jääneille Hyvin Tärkeille Henkilöille.

Ja mä toisaalta tiedän, että sellainen elämä on ihan mahdollista myös nykyään ja kotonakin. Laittaa vaan laitteet pois ja keskittyy olennaiseen. Sinne ruudun taakse on vaan kauhean helppo jumahtaa, erityisesti silloin kun väsyttää, kämppä on kuin pommin jäljiltä ja oma tahdonvoima on aivan nollissa. Niinkuin esimerkiksi tällä viikolla.

Mökillä vaihtoehdot ovat ”tuijota sekasotkua”, ”tee sekasotkulle jotain” ja ”mene kuistille tuijottamaan järveä”. Kaikki nämä edistävät läsnäoloa, rauhaa, lepoa ja energiaa aivan eri tavalla kuin ruutuun liimautuminen.

Saa nähdä, miltä elämä näyttää viikon päästä. Silloin todennäköisesti ollaan jo paluumatkalla kohti sähköpistokkeita ja juoksevaa vettä.

Miltä näyttäisi sun pysähtyminen? Viime viikko, tämä hetki, ensi viikko? Kerro kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3