Perjantain pysähtyminen 19: Uskalsin!

Taas kävi niin, että talvi yllättää autoilijat ja perjantai yllättää mut. Ei se mitään.

Mistä tulen?

Viikonloppuna ja alkuviikosta tuli aika pitkä putki päiviä, jolloin en ollut oikeastaan hetkeäkään yksin. Paitsi sunnuntaina autossa vähän aikaa. Toisin sanoen vuorovaikutuksesta toipumiseen oli aivan liian vähän aikaa.

Mä olen nyt tän kevään aikana oikeastaan tajunnut ja tiedostanut, että olen introvertti, joka kaipaa sosiaalisten tilanteiden jälkeen aika paljon sellaista istun-ja-mietin-omiani -aikaa. Tai siis että on ihan okei tarvita sitä.

Aikanaan rippileireillä mä aina menin noin neljäntenä päivänä sellaiseen tilttiin, että en jaksanut nauraa kenenkään vitseille ja menin yksin murjottamaan omaan huoneeseeni. Lopulta mä opin, että mä voin mennä sinne omaan huoneeseen myös muuten kuin murjottamaan, vaikka ihan vain istumaan ja lukemaan ja joogailemaan tai jotain. Aina ei tarvitse olla ihmisten keskellä.

Lopulta mä opin, että mä voin mennä sinne omaan huoneeseen myös muuten kuin murjottamaan.

Joten kun mä en saanut sitä seinääntuijotteluaikaa alkuviikosta oikeastaan ollenkaan, niin mä olin aivan lohikäärme. Kiukuttelin ja ärähtelin enkä saanut mitään tehtyä. (Luulin jo, että kyseessä on PMS, mutta ei edes ollut.) Sittenkin kun mä hoksasin, että mistä oli kyse, oli tosi vaikea saada purettua se oma huono vire. Mä alan nyt vähän olla itselleni normaalissa tilassa, kun sain eilen istuttua ruhtinaallisen puolitoista tuntia yksin – vain minä ja läppäri ja tilaisuus keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.

Liikettä

Mä toivoin tälle viikolle liikettä, ja sitä tapahtuikin. Mun vaatekaapin suhteen tuli liikettä siinä mielessä, että kävin kierrätysliikkeen tasarahapäiviltä hakemassa itselleni muutamat housut ja paidat, niin ettei mun tarvitse tuntea oloani vääränlaiseksi.

Mä sain tehtyä pilatesta ekaa kertaa vuosikausien vuosikausiin – ja voi olla, että se pisti myös liikkeelle jotain selkään ja muualle jumiutuneita tunteita, jotka sitten edesauttoivat sitä mun lohikäärmeilyä. Capoeirasin kaksikin kertaa tällä viikolla, ekan kerran normaalisti treeneissä ja tokan kerran tänään näytösrodassa. Siitä lisää myöhemmin.

Tässä kirjoittaessani mä huomaan, miten se liike osaltaan näkyi myös siinä, että mulla ei ollut mahdollisuutta olla yksin pysähtyneenä oman itseni äärelle. Ja miten se vaikutti mun mielentilaan. Liike sinänsä ei tietysti ole paha asia, vaan se, että on vain liikettä, eikä yhtään pysähtymistä. Ei rytmiä. Hahaa, joo, rytmin puutetta oli myös siinä näkyvissä, että mä menin aivan luokattoman myöhään nukkumaan tällä viikolla tosi monena iltana. En saanut itseäni pysähtymään iltatoimille, vaan puuhasin ja puuhasin (tai oikeastaan luin ja luin, kun aloin lukea Harry Pottereita taas kerran).

Että siinä mielessä liikettä tuli, hyvässä ja vähemmän hyvässä.

Missä olen?

Keho, tunteet, ajatukset. Hmm.

Keho on selvästi sellaisessa siirtymävaiheessa, että yksi liikuntakerta (eli ne capoeiratreenit) viikossa on liian vähän, mutta kaksi liikuntakertaa aiheuttaa jumitusta ja kireyttä ja vaikka mitä. Mä toivoisin kovasti, että se pilates olisi avuksi, jos sitä saisi tehtyä useammin kuin kerran muutamaan vuoteen. Myöhään valvominenkin tuntuu kropassa.

Tunnepuolella on just nyt aika haavoittuvainen fiilis.

Olin tänään näytösrodassa, kuten jo mainitsin. Roda on capoeirassa sellainen rinki, jossa ympärillä olijat soittavat ja laulavat ja aina kaksi ihmistä vuorollaan pelaavat ringin keskellä, eli improvisoivat capoeirahyökkäyksiä ja torjuntoja ja väistöjä ja mitä kaikkea. Tuolla oli siis meidän pelaajien lisäksi jonkin verran ulkopuolisia ja ohikulkijoita katsomassa.

No, mä olin siellä koko sakin tuorein, mutta uskaltauduin silti pelaamaan kun useampi ihminen siihen rohkaisi. Olin täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella, osasin ehkä kolme hyökkäystä ja kaksi väistöä, ja tein sitten niitä sen aikaa, kun olin pelaamassa. Se riitti.

Osasin ehkä kolme hyökkäystä ja kaksi väistöä, ja tein sitten niitä. Se riitti.

Voitte uskoa, että on tässä meidän yhteiskunnassa todella harvinainen kokemus, että mä teen sen vähän minkä osaan, ja se riittää paitsi minulle niin myös kaikille muille siinä tilanteessa oleville.

Teet sillai kuin teet

 

On harvinaista, ettei yhtään tarvitse pelätä, mitäköhän tässä tulee eteen. Se toinenkin näkee heti, että ton kanssa pelataan rauhallisemmin.

Ei yhtään tarvitse miettiä, että mitäköhän noi muut ajattelee, koska kaikki muutkin on olleet aloittelijoita ja tietävät, miten paljon rohkeutta vaatii ylipäänsä astua siihen ringin keskelle.

Ennen sitä omaa peliäni hermoilin kovasti, että enhän mä osaa mitään (ainakaan mitään tollaista, mitä nuo kokeneemmat juuri nyt tuossa tekevät, hyvänen aika). Oman pelini jälkeen otin äkkiä soittimen ja soitin sitä koko loppurodan. Kotimatkalla bussissa tirautin itkut, enkä alkuun edes hoksannut, miksi. Mä arvelen, että se liittyi juuri siihen, että sai rauhassa olla ihan patahuono aloittelija jossain, eikä se ollut mikään juttu.

Mutta siinä pelatessa ei juuri ehtinyt ajatella, tai pelätä, tai stressata. Tein vaan, vähän kömpelösti ja yksinkertaisesti, mutta niin hyvin kuin mitä siinä tilanteessa pystyin. Kukaan ei kommentoinut mitenkään, paitsi että mun vastapelaajani näytti pari kertaa tsemppipeukkua kun olin onnistunut jossain jutussa. Eikä se pointti ollutkaan lopulta siinä, että miten hienosti mä mitäkin osasin tehdä. Pointti oli lopulta siinä, että mä uskalsin mennä sinne pelaamaan.

Eikä se pointti ollutkaan lopulta siinä, että miten hienosti mä mitäkin osasin tehdä. Pointti oli lopulta siinä, että mä uskalsin mennä sinne pelaamaan.

Tästä puolestaan herää mulle ajatuksiin Brené Brownin jutut siitä, miten haavoittuvuus on sitä, että uskaltaa mennä vaikka pelottaa. Että tekee sen, minkä tietää tärkeäksi, vaikka ei ole ihan varma, mitä siitäkään tulee. Että lähtee tietoisesti tilanteisiin, joissa tulee tehneeksi virheitä.

Mä en vielä tiedä, että tuleeko tästä jotain sen ihmeempiä oivalluksia, tästä uskaltamisen kokemuksesta. Ehkä sen tärkeys olikin juuri siinä, että sain taas hyvin konkreettisen, omiin luihin menevän muistutuksen asiasta, josta tiedän teoriassa aika paljon. Ehkä niiden Potterien lukemiseenkin tulee tästä jotain syvyyttä.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin tulevalle viikolle

RYTMI

energia
rauha
flow
liike
ilo

Tälle viikolle mä haen kaikkea tarvitsemaani rytmin kautta. Se tuli niin selvästi jo tuolla alussa esille, että mä selvästi tarvitsen juuri sitä.

Unirytmi, ja levon ja tekemisen rytmi noin muutenkin. Liikkeen rytmi capoeirassa, musiikin rytmi bänditreeneissä. On, off. Sisäänhengitys, uloshengitys. Isommatkin rytmit, siis siinä mielessä että välillä tulee jumivaiheita ja välillä menovaiheita. Pukeutumisen rytmi, siis että on jotain katseen kiinnittävää ja toisaalta jotain tasapainottavaa. Veden juomisen rytmi, tai siis että sitä saisi vähän tiheämmäksi.

Entäs noi muut ominaisuudet? No rytmin kautta mä löydän helposti liikkeen. Rytmi antaa energiaa ja auttaa toisaalta myös rauhoittumaan. Flow on sitä, että mun ajatuksen ja tekemisen rytmi stemmaa tehtävänä olevan asian kanssa, oli se sitten videon editoimista tai capoeiraa. Ja iloa löytyy muun muassa flow’sta ja siitä, että eri rytmit natsaavat saumattomasti kohdalleen. Noin esimerkiksi.

Katsotaan, mitä tämä mulle antaa. Tämä yhteen ominaisuuteen keskittyminen on ainakin viimeiset pari viikkoa toiminut tosi hyvin.

Heräsikö jotain ajatuksia, oivalluksia, muistoja omista samanlaisista kokemuksista? Kommenteissa saa mielellään jakaa. <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3