Perjantain pysähtyminen 11: Siitä on nyt vuoden verran

Tänään on kulunut vuosi siitä, kun mun kyynärpää räsähti hajalle. Niissä tunnelmissa.

Mistä tulen?

Viikko on ollut taas kaikenlainen. Mä toivoin oivalluksia, edistymistä, iloa, rauhaa, yhteyttä ja flow’ta. Niitäkin on tullut. Meillä oli ihan huikean hyvät bänditreenit, joita fiilistelin vielä seuraavana päivänäkin. Capoeiratreenitkin oli hyvät. Pääsin auttamaan ihmisiä. Pääsin tiivistämään ajatuksiakin, jonkin verran.

Jollain tavalla oli vähän sellainen viikko, että oli hyviä juttuja, mutta ei niiden asioiden suhteen, mitä olisin halunnut.

Että miten tähän nyt suhtautuu. No, mun perfektionistipuoleni on ihan hanskat-tiskiin -mentaliteetilla, että kun ei mennyt niinkuin olisin halunnut niin pieleenhän se silloin meni. Se toinen osa minusta, se joka osaa elää hetkessä. riemuitsee siitä, että mä olen fiilisten tasolla elänyt just sellaisen viikon kuin mitä toivoinkin. Vähän riippuu hetkestä, kumpi näistä on pinnalla.

Tänään sitten oli taas sellanen vähän vaikeakulkuisempi ajan maasto. Ensin kuopus pyöri mun kainalossa yöllä useamman tunnin ja piti syvää unta kauempana. Kun aamu lopulta koitti, niin riemuitsin siitä, että pystyin tekemään minuutin lankkua suorilla käsillä, vaikka toinen niistä käsistä oli vuosi sitten ihan säpäleinä.

Sitten mua rupesi ottamaan päähän ja ahdistamaan ja itkettämään milloin mikäkin pikkujuttu, kunnes mä tajusin, että tämä oikeastaan kuuluu asiaan. Sitten keskusteltiin esikoisen kanssa siitä, miten joskus muistelee jotain surullista asiaa, ja sellaisina päivinä helposti kaikki muukin surettaa tai kiukuttaa. Ja että se on ihan okei, ja niin saa käydä.

Pään ääniä, tai oikeastaan kyynärpään

Yksi tekniikka, jolla mä käsittelin tätä päivää, oli se, että mä kirjoitin keskustelun mun ja mun käden välillä. Että mitä mun käsi on tästä kaikesta mieltä vuosi tapaturman jälkeen. Se oli hyvin ajatuksia avaava keskustelu, ja pisti miettimään monia muitakin juttuja.

”Musta oli ihanaa olla viimeksi capoeirassa, kun sä uskalsit tehdä käsilläseisontaa ja muutenkin luottaa siihen, että mä kyllä vahvistun enkä romahda alta. Ja toi lankkuhomma tekee tosi hyvää, koska me molemmat huomataan, että kyse ei ole pelkästään siitä, että jaksanko minä.”

Joo. Mä olen ehkä liikaa varonut sitä, kun se lääkäri sanoi, että jos olet intohimoinen etunojapunnertaja niin sitten sen saa unohtaa. Nyt tuolla capoeirassa on mahtavaa huomata, että mä jaksankin jonkun verran, ja jos en jaksa niin voin treenata. Ehkä nyt vuoden kuluttua mulla on riittävästi etäisyyttä siihen kaatumiseen ja leikkaukseen, että mun ei ehkä tarvitse enää määrittää itseäni tai sua sen kautta, että sä olet epätäydellinen.

”Sulla on myös ollut aika vahvasti sellainen, että sä et halua säikytellä tai rasittaa muita sillä omalla rikkinäisyydelläsi. Haha, ihan konkreettisesti. Sä peittelet itseäsi sen takia, että et halua toisten huomaavan, että mitään on pielessä. Koska sä koet olevasi vastuussa niistä tunteista, joita sun rikkinäisyys ihmisissä aiheuttaa.”

Se on totta. Mä tavallaan haluan, että mun käsi on keskustelunaiheena, koska mä saan siitä huomiota, mutta mä toisaalta en halua sitä huomiota. Mä en oikein tiedä, mitä mä sillä huomiolla teen, paitsi kerron ihmisille, että ei tässä mitään, kaikki on ihan hyvin.

Mä huomasin myös, että mä teen noita keskustelujen kirjoittamisia nykyään aivan liian vähän, siihen nähden miten hyvin ne mulla auttaa avaamaan erinäisiä lukkoja. Kun siis vaikka noi kaikki jutut tuleekin mun oman pään sisältä, niin se näkökulman vaihtaminen ja asioiden kirjoittaminen auki on ihan eri sfäärissä kuin se, että niitä vain pyörittelisi siellä omien korvien välissä.

Missä olen?

Keho voi hyvin. Alkuviikon maagisen hyvät bänditreenit kantaa jotenkin vieläkin, kun niistä jäi sellainen lämmin ja avoin vire kehoon. Tanssiminen ja laulaminen toivat iloa ja flow’ta, ihan niinkuin arvelinkin. Sitä en arvannut, että se kantaisi niin pitkään.

Tunteet ovat ihan auki ja pinnassa sattuneesta syystä. On onni, että niille on tilaa.

Kun jostain asiasta puolison kanssa väännettiin, ja mä sanoin että mä en nyt pysty, niin hän heti tajusi ja sanoi, että ai niin, anteeksi että avasin tästä keskustelun juuri tänään. Se on tämän päivän voitto, että vaikka jossain vaiheessa tuntui siltä, että mä pidän mun paastovapaan päivän N-Y-T-NYT, niin en ole syönyt sokerijuttuja, vaikka aikaisemmin se on ollut mun lempitapa turruttaa tällaisia ylenmäärin haavoittuvia hetkiä.

Ajatukset pyörivät tällä hetkellä aika tiiviisti oman hyvinvoinnin ympärillä. Siis nyt kun pääsin ensin sen läpi, että ”nyt sun pitää olla tehokas ja harhauttaa itsesi tekemään ihan mitä tahansa, ettet huomaa tätä tunnetta”. Tällaisina päivinä ei pitäisi edes yrittää ajatella yhtään mitään.

Mitä kohti?

Kun kerran juuri edellisessä lauseessa sanoin, ettei pitäisi yrittää ajatella yhtään mitään, niin mä en ajattele. Mä peesaan nämä samat ominaisuudet edellisviikolta.

  • oivallus
  • edistyminen
  • ilo
  • rauha
  • yhteys
  • flow

Mistä mä näitä saan?

En mä tiedä. Aivot ihan solmussa. Nyt mä sentään tiedän, mitä ”edistyminen” tarkoittaa, se on plussaa.

Oivalluksia mä saan Shiva Natan kautta, tai sitten noita dialogeja kirjoittamalla. Ja mä yritän muistaa, että vaikka mun aivot on nyt ihan puuroa ja Shiva Natan tekeminen tuntuu todella huonolta ajatukselta, niin tämä olotila ei ole pysyvä. Mä osaan huomioida ja hoitaa itseäni niin, että koko ensi viikko ei mene tässä samassa sumussa.

Iloa tulee treeneistä, sekä bändin kanssa että capoeirassa. Rauhaan mä pääsen kiinni muistamalla sen, että this too shall pass. Tämä kaikki, niin monella tasolla, on tilapäistä.

Yhteyttäkin arvelen, että tulee treeneistä, sekä toisten auttamisesta. Sitä on luvassa useampaan eri otteeseen ensi viikolla. (Mä pidän muun muassa englanninkielisen spreecastin mun kirjan tiimoilta sunnuntaina. Tervetuloa sinne!)

Flow’n mä voisin ajatella sen arjen flow -ajatuksen kautta. Siis että jos mulla on taidot ja tahdonvoima kunnossa, niin asiat tuntuu inspiroivilta eikä stressaavilta, levollisilta eikä tylsiltä. Ja jollain tavalla mä haluan sekä hoitaa tahdonvoimaani että haastaa itseäni, esimerkiksi opettelemalla uusia juttuja ja lähestymällä asioita uudella tavalla.

Ja sit mä yritän muistaa, että jos mä oon asioiden suhteen perfektionistinen, niin mä pilaan itseltäni mahdollisuuden hyviin kokemuksiin ja itseni kuunteluun. Ensi viikko menee niinkuin se menee, ja mä voin joko roikkua kiinni siinä, miten sen ”pitäisi” mennä, tai sitten hyväksyä, että aika monista tilanteista mä voin etsiä noita haluamiani ominaisuuksia. Kunhan mulla vain riittää kapasiteetti. Toisin sanoen sen kapasiteetin kuntoon hoitaminen on ensiarvoisen tärkeää.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tai mitä ajatuksia tästä heräsi? Tervetuloa kertomaan kommentteihin.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3