Perjantain pysähtyminen 10: Kevään valoisat illat

Nyt on taas se hetki. Saa rauhassa reflektoida ja kuulostella ja fiilistellä. 🙂 Koko ajan tulee valoisampaa, vaikka keli olisi millainen. Kevättä ilmassa.

Mistä tulen?

Flunssaviikko takana.

Paljon unta ja nenäkannuttelua, vähemmän sokeria ja sosiaalista mediaa (kiitos paaston).

Viikonloppuna oli yrittäjyyskurssin viimeinen kerta. Täydellinen paikka viettää Naisten päivää, ja muutenkin mielettömän innostava ja energisoiva ympäristö. Sitten alkuviikosta koko olemassaolo menikin flunssapöhnässä, kurkku karheana ja röörit tukossa. Päätin paaston myötä rajoittaa myös taas sosiaalisessa mediassa notkumista, ja se johti suoraan pitempiin yöuniin, kun maltoin mennä fiksuun aikaan nukkumaan. (Se kertoo taas aika paljon mun tavallisesta somekäytöstä, mutta yritän suhtautua siihen lempeästi sen sijaan, että häpeilisin sitä.)

Suorituspainetta

Mä en saanut ihan kauheasti mitään tällä viikolla aikaan, ja mä en oikein tiedä, miten mä siihen suhtautuisin.

Mulle on luonteenomaista onnitella itseäni siitä, että saan suoritettua, ja olla häpeissäni, jos en saa. Vuosia sitten oon myös kunnostautunut sellaisessa ”tässä mitään lepoa tarvita, kofeiinia ja suklaata tipalla suoneen ja jatketaan” -meiningissä, josta tuli toki tulosta mutta myös burnoutteja. Eikä se siltikään pelastanut siltä riittämättömyyden tunteelta, koska kyllähän mun olisi tämä homma pitänyt saada hoidettua ilman tällaista kauheaa draamaakin.

Tässä vuosien varrella mä olen hiljalleen opetellut sitä, että suorittamisen ja itseä vastaan tekemisen ei välttämättä tarvitse olla elämän pääsylippu. Että mä saan olla olemassa vähän vähemmälläkin puskemisella.

Silti siellä taustalla kummittelee se ajatus, että mä kyllä saan olla olemassa mutta oikeasti mun pitäisi tehdä ja suorittaa ja olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Jos mä en tuota tai suorita, niin mä olen toisten ihmisten riippakivenä ja almujen varassa, eikä kukaan tykkää sellaisista.

Siis tiedättekö sellainen pataoikeistolainen ”ei me mitään pummeja hyysätä, menisit töihin” -mentaliteetti, vaikka mun omat tietoiset mielipiteeni on ihan jotain muuta. Enkä mä kenestäkään muusta sellaista ajattelekaan, enkä tietoisesti itsestänikään. Se vaan häilähtää sellaisena tekemisen paineena ja häpeänä siitä, että ei ole riittävän hyvä, kun ei jatkuvasti suorita itselleen ihmisarvoa.

Tällaisina viikkoina se aina tulee kivasti pintaan, kun tuntuu siltä, ettei ole saanut mitään ”oikeaa” tehtyä. Ja sitten energia meneekin sen käsittelyyn, niin ei ihme ettei saa mitään tehtyä. 🙂 Yksi kysymys, jolla mä usein saan tän fiiliksen purettua ja päästyä eteenpäin, on tämä: ”Tarvitseeko tämän olla totta? Tarvitsenko mä sitä, että tämä on totta?” Siitä usein pääsee kiinni siihen, että mitä hyötyä mulle on tällaisesta ajatuksesta.

Koska siis ainakin ennen lapsia tällainen suorittamispaine ja laiskuuden häpeä oli oikeasti aika tehokas motivaattori. Mä vaan olin sitten ihan hajalla koko ajan, mutta mitäs pienistä. Nyt muksujen myötä mä en suostu tuntemaan häpeää kauhean pitkään, koska se rikkoo mut ja meidän perheen tunnelman niin nopeasti. Tai siis heti kun tajuan, että joku jumi tai ahdistus juontuu häpeästä, niin mä pyrin työstämään sen tietoiseksi ja pois kaivelemasta.

Ja itse asiassa joo. Kun mainitsin tuossa, että kevättä on ilmassa, niin keskimäärin mun elämässä keväät on aina olleet sellaista ”sikana duunia, paina paina, sä kun oot niin fiksu ja taitava niin sä pystyt ihan kaikkeen” -rallia.

Miksei sulla ole kiire?

Tää valoisa kevätillan aurinko herättää sen vanhan impulssin, että nyt kuuluu olla kiire, miksei mulla ole kiire.

Tai siis olisihan mulla kiire jos vaan ottaisin sen kiireen, kun kaikkea tekemistä olisi kyllä. Se, että mä pidän flunssan takia taukoa ja menen aikaisemmin nukkumaan ja olen lasteni kanssa enkä kiukuttele niille läppärin takaa… se hiertää tosi pahasti vastaan tätä mun opittua toimintatapaa, vaikka se onkin enemmän mun nykyisten arvojeni suuntaista toimintaa.

Oikeastaan on hyväkin asia, että ne vanhat rojut ja möröt nousee pintaan nyt, kun mä osaan käsitellä niitä vähän paremmin kuin silloin vähän päälle parikymppisenä. Ja kohdella itseäni vähän paremmin kuin silloin.

Tälle viikolle toivoin iloa, yhteyttä, edistymistä, rauhaa ja flow’ta.

Hmmm. Iloa löysin sieltä kurssilta, ja toisinaan tässä sen jälkeenkin. Kiitollisuuspurkkiakin täyteltiin toisinaan, ja lasten kanssa iloa onkin ehkä löytynyt useammin. Yhteyttä… no ainakin itseeni, siinä mielessä että olen jaksanut kuunnella itseäni sen sijaan, että olisin pakottanut itseni tekemään itseäni vastaan. Edistymistä? Mnjoo, en ehkä niissä jutuissa, joita olisin viikko sitten valinnut edistymiskohteiksi, mutta tämä kaikki työstäminen aukoo jotain. Rauhaa on ehkä löytynyt siitä, että oon päässyt iltaisin aikaisemmin nukkumaan, ja flow’ta kirjojen lukemisesta ja yllättäen ruoanlaitosta (ja ällövaroitus, toki yhdenlaista flow’ta pullollaan on myös tämä nuha-aika, kun koko perhe on räkätaudissa).

Missä olen?

Keho toipuu edelleen flunssasta, nenäkannu on loistokeksintö ja teetä menee litroittain. Tunteet ja ajatukset ovat vähän myllerryksessä, kuten jo edellä kävi ilmi. Lisäksi mulla on työkuvioiden puolesta ollut työn alla sellainen homma, johon mä periaatteessa pystyisin tekemään jotain konkreettistakin, mutta pääasiassa se vaatii sitä, että mä pyörittelen juttuja ja annan niiden muhia ja havainnoin ja odotan oivallusta. Ne ajatukset pyörii siellä seassa, ja kun sinne soppaan heittää vielä muutaman tällä viikolla luetun kirjan, niin onpahan aikamoinen soppa.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon tulevalle viikolle:

  • oivallus
  • edistyminen
  • ilo
  • rauha
  • yhteys
  • flow

Nyt kun mä noita kirjoitin tohon, niin mulle tuli sellainen fiilis, että ehkä mulla tekeminen takkuaa siksi, että mä teen jotain asiaa väärään suuntaan. Tai jotenkin. Mä yritän tehdä jotain sellaista, mitä ei nyt olisi oikeastaan tuloillaan. Sairaan pelottava ajatus. Tätä täytyy tutkia lisää.

Mun intuitio myös sanoo, että operaatioiden sijaan mä haluan nyt miettiä, millä tavoilla mä pääsen kiinni noihin eri ominaisuuksiin.

Oivallus: mun aivot tarvitsee Shiva Nataa. Ja unta.
Edistyminen: mun täytyy selvittää, mihin suuntaan pitää mennä, jotta suunta on eteenpäin.
Ilo: mistä mulle tulee hyvä fiilis? Tanssimisesta, laulamisesta, ihmisten tapaamisesta. Mun pitää yrittää tehdä niitä asioita enemmän ensi viikolla.
Rauha: meditoiminen, mindfulness, asioiden työstäminen. Ilta-auringossa käveleminen niin, että kaikki ajatukset saa huuhtoutua päästä pois.
Yhteys: tää on mulle vaikea. Mun täytyy nähdä toisia ihmisiä, jutella, kuunnella. Ehkä myös puhua.
Flow: mä haluan löytää aikaa kirjoittamiselle. Ja laulamiselle. Kumpaakaan en oikein tällä viikolla päässyt tekemään.

Mitä muuta mä haluan ensi viikolle

Että saisin autettua ihmisiä.

Että saisin tiivistettyä ajatuksia.

Että mun viimekeväisen kaatumisen yksivuotissynttäri ei pistäisi mua ihan päreiksi.

Hahaa, kevättä todellakin on ilmassa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Huikkaa kommenteissa tai tee itseksesi, oli sitten perjantai tai ei. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3