Perfektionisti sitkuttelee

20131127-182105.jpg

Mä olen krooninen sitkuttelija.

Tiedäthän – sitku mulla on pari tuntia yhtenäistä aikaa, niin mä teen nää kaikki hommat. Sitku mä oon nukkunut nää univelat pois, niin mä voin tehdä sitä ja tätä. Meen nukkumaan sitku oon saanut tän homman tehtyä ja ai niin toikin homma ja miten tää univelka ei koskaan vaan lyhene.

Ja niin edespäin.

Erityisesti yksin tehtävien juttujen kanssa sitkuttelu on kohtalokasta. Jos mä olen jonkun kanssa sopinut, että tehdään X, niin mun on helpompi ruveta tekemään ja toisaalta helpompi päästää käsistäni vähän epätäydellinenkin tuotos. Tai jos ollaan sovittu, että käydään jossain, niin vähän väsyneemmässäkin mielentilassa jaksaa lähteä.

Yksin tehtävissä hommissa sen sijaan aina keksii jonkun hyvän tekosyyn, miksi juuri tänään voi ihan hyvin skipata tän homman. Varsinkin, jos mistään ulkopuolelta ei tule deadlineja.

Mä uskon vakaasti, että ainoa syy mun gradun valmistumiseen oli se, että a) mä pystyin tekemään sitä vain silloin, kun esikoinen nukkui tai oli jonkun muun hoidossa, ja b) mä halusin saada sen valmiiksi ennen toisen lapsen syntymää. Mä olin sopinut jonkun toisen ihmisen kanssa lapsenhoidosta, joten olisi tuntunut väärältä tuhlata sitä kallisarvoista aikaa muuhun kuin sovittuun toimintaan.

Toisaalta myös kaikki sitkuttelu siinä vaiheessa olisi siirtänyt sitä samaa työmäärää vain huonompaan mahdolliseen ajankohtaan, joten oli pienempi paha vaan tehdä se homma samantien.

Myöhemmin = paremmin?

Ehkä siinä onkin se illuusio. Sitkuttelija ajattelee, että joskus myöhemmin on jotenkin ratkaisevasti parempi, helpompi, mukavampi tehdä joku juttu. Yleensä niin ei kuitenkaan ole.

Tai siis – jos haluaa vaikka tehdä itse saippuaa lipeästä ja oliiviöljystä, niin on ratkaisevasti parempi tehdä se sitku lapset ja eläimet ovat suljetun oven toisella puolella. Tai jos on raskaana ja tekisi mieli riipaista kunnon kännit, niin se on parempi tehdä sitku se lapsi on syntynyt ja jonkun luotettavan selvinpäin olevan ihmisen vastuulla.

Usein kyseessä ei ole kuitenkaan näin radikaalisti kenenkään terveyteen tai turvallisuuteen liittyvä asia.

Ainakin mulla itselläni ajatus on tavallisesti se, että sit joskus myöhemmin on enemmän aikaa. Parempia ideoita. Vähemmän keskeytyksiä. Noin yleisesti helpompaa.

Sit joskus myöhemmin mä olen fiksumpi taitavampi rohkeampi rauhallisempi levänneempi ylipäänsä muutenkin parempi versio itsestäni.

Tai mulla on jotenkin mystisesti vähemmän juttuja, joita pitäisi hoitaa just tällä hetkellä. Tai mä en jännitä tätä asiaa ihan niin paljoa. Tai muut ihmiset suhtautuu muhun tosi paljon suopeammin kuin jos mä tekisin sen homman nyt.

Toisin sanoen joku maaginen Tulevaisuuden Minä hoitaa hommat paljon täydellisemmin kuin mihin epätäydellinen Nykyhetken Minä pystyy.

Ongelma on tässä:

Jotta Tulevaisuuden Minä pääsee tekemään ne hommat, niin Nykyhetken Minän pitää kohdata kaikki se kiire, kaikki ne tunteet ja pelottavat jutut, keskeytykset, huonot ideat, epämiellyttävät keskustelut.

Nykyhetken Minän pitää rämpiä ne läpi, tehdä tarvittavat virheet ja oppia niistä. Nykyhetken Minän pitää treenata ja opetella kaikki ne jutut, joissa Tulevaisuuden Minä on taitava.

Nykyhetken Minän pitää suostua olemaan epävarma aloittelija ja tekemään asiat ensin epätäydellisesti. Vaikka olosuhteet olisivat vähän niin ja näin. Vaikka omat taidot olisivat vähän niin ja näin.

Kas, vanha ystävämme perfektionismihan se siellä

Sitkuttelu on yhden sortin perfektionismia. Että jos en tee täydellisesti – jos en tee omien odotusteni mukaisesti – ei kannata tehdä ollenkaan.

Perfektionismi puolestaan on yksi oppimisen pahimmista vihollisista. Perfektionismi ja sitkuttelu varmistavat, että se täydellinen Tulevaisuuden Minä ei lopulta koskaan pääse tekemään niitä hommia. Tulevaisuuden Minää ei näy eikä kuulu, koska Nykyhetken Minä ei ole opetellut tarvittavia taitoja ja tehnyt tarvittavia virheitä.

Oli sitten kyseessä lasten kanssa keskusteleminen, omien tunteiden ja tarpeiden kuunteleminen, oman kehon ja mielen hyvinvoinnista huolehtiminen mikä tahansa muu taito. Jos oikeasti haluaa oppia jossain asiassa tosi taitavaksi, niin silloin sitkuttelu on oikeastaan omaan jalkaan sahaamista.

Ja toisaalta, on helppo sanoa että joo joo, teet vaan. Jos se ”teet vaan” olis luontevaa ja helppoa, niin se olis tullut tehtyä jo.

Siellä taustalla on usein nimittäin joku pelko. Esimerkiksi pelko siitä, että jos en tee tätä täydellisesti, niin kukaan ei tykkää musta. Tai jos en tee tätä täydellisesti, niin mä asetan itseni alttiiksi epävarmuudelle. Jos en suorita tätä omien speksieni mukaisesti, niin jotain saattaa mennä pieleen, enkä mä tiedä, että miten mä pärjään jos jokin menee pieleen.

Syvä huokaus.

Jos teen tämän nyt, enkä ole ihan täysin varma, että meneekö se just niinkuin pitäisi, niin asetan itseni alttiiksi. Alttiiksi virheille, kritiikille. Paljastan haavoittuvaisen puoleni. Joudun ehkä myöntämään, että en tiedä ja osaa kaikkea.

Harva meistä on kasvanut sellaisessa ympäristössä, että tuollainen haavoittuvuus tuntuu turvalliselta. Harva meistä elää nyt sellaisessa ympäristössä. Ei ihme, että muillakin kuin mulla on taipumusta sitkutella.

Millä sitkuttelusta sitten pääsee?

Mä mainitsin tuolla yllä jo ohimennen sanan ”turvallisuus”. Se on oikeastaan se keino, jonka mä oon sitkuttelun vastalääkkeeksi keksinyt.

Mitä turvallisemmaksi mä tunnen oloni, sitä helpompi mun on tehdä jokin sellainen asia, jonka kanssa sitkutan.

Jos mä tiedän, että ihmiset arvostaa mua riippumatta projektin lopputuloksesta, niin mua ei niin kovasti pelota tehdä jotain luovaa. Jos mä tiedän, että mun läheiset toivoo mulle hyvää, niin mä voin rohkeammin kokeilla kertoa heille tunteistani ja tarpeistani. Jos mä luotan siihen, että osaan kuunnella oman kehoni viestejä, niin mun on helpompi opetella pitämään itsestäni huolta. Ja niin edespäin.

Toisin sanoen sitten kun huomaat, että sitkuttelet, niin kysy itseltäsi kaksi kysymystä:

1. Mitä mä pelkään, että tapahtuu, jos en tee tätä täydellisesti?

2. Mitä voisin tehdä, niin että tuntisin oloni turvallisemmaksi riippumatta tän homman lopputuloksesta?

Minkä kanssa sä sitkuttelet? Kerro kommenteissa!
 

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3