Pärjäätkö vai selviydytkö?

Välillä tulee kriisi. Aina ei voi olla kaikki tosi hyvin. Jotain murtuu, joku sairastuu, joku tai jotain lähtee pois omasta elämänpiiristä tai muuten tulee kriisiä ja muutosta.

Tällä viikolla on sen mun viime kevään kevätkriisin vuosipäivä.

Ellet ollut silloin vielä blogin lukijana, tarina on lyhykäisyydessään tämä: eräänä torstaina kaaduin käteni päälle. Kyynärpäästä kuului krunts, ja sattui niin, että silmissä meinasi sumeta. Sain soitettua muksuille hoitajan ja kävelin terveyskeskukseen, koska ”ei tässä mitään, mä pärjään ilman kyytiä”. Terveyskeskuslääkäriltä röntgeniin, röntgenistä Töölöön. Kyynärpää murtunut ja leikattava, tule huomenna, käsi kipsiin ja kotiin. Ei leikattu seuraavana päivänä, mutta lauantaina lopulta, ja leikkauksen jälkeen tuli kuusi viikkoa käyttö- ja nostelukieltoa kädelle. Kuopus oli juuri täyttänyt yksi, esikoinen täyttäisi muutaman viikon päästä kolme. Jes, tätä juuri toivoin.

Pärjäämistä hampaat irvessä

Viime kevät opetti mulle monta asiaa. Yhtä niistä mä kutsun pärjäämisen ja selviytymisen eroksi.

Pärjääminen on samaa kuin sinnittely, ei-tässä-mitään-kyllä-mä-pärjään, kärvistely tai tankki tyhjänä kulkeminen. Pärjäämistä on negatiivisten asioiden kieltäminen, niiltä silmänsä sulkeminen, koska jos niitä ei ajattele  niin niitä ei ole olemassa.

Pärjäämistä oli, kun mä kävelin murtuneen käteni kanssa, ilman mitään särkylääkkeitä, sinne terveyskeskukseen. Pärjäämistä oli, että kun keskuksen ovessa oli lappu ”vain kiireelliset tapaukset”, niin meinasin kääntyä kannoillani, koska emmänyt tiiä, että onko tää nyt oikeasti niin iso juttu.

Pärjäämistä oli myös se, että mä heti samantien aloin kaivaa siitä tapahtumasta positiivisia puolia: No, ainakin mä sain levättyä sairaalassa, ja no onneksi ei käynyt pahemmin. Ne oli ihan oikeita positiivisia puolia, mutta niin kauan kun mä en antanut itseni surra ja pelätä ja kiukuta niitä toisiakin puolia, niin mä pärjäsin sillä, mihin mä olin tottunut.

Selviytyminenkin on vaihtoehto

Selviytyminen on sitä, että vaikka tilanne ei ole paras mahdollinen, niin pitää huolta siitä, että periaatteessa voi kuitenkin hyvin. Se vaatii sitä, että priorisoi oman hyvinvointinsa korkealle, koska tietää, että tankki tyhjänä on a) kurjaa ja b) vähemmän avuksi kenellekään muullekaan.

Selviytymiseen mä pääsin kiinni siinä kohtaa, kun huomasin, että pärjääminen ei yksinkertaisesti riitä. Mun oli myönnettävä maailmalle, tai tässä tapauksessa mun Facebook-maailmalle, että tarvitsen apua. Että mä en pärjää yksin. Mä pistin FB-seinälleni avunpyynnön, että ystävät hei, nyt on käsi poikki ja jos pääsette mua auttamaan, niin olisi hienoa.

Selviytymistä oli, kun mä myönsin itselleni, miten &#%?! vaikeaa on olla tekemättä yhtään mitään ja antaa toisten auttaa. Selviytymistä oli se, että mä uskalsin iloita pienistä edistymisistä – sain käden laitettua paidan hihaan, jee! – ilman mitään vesittäviä ajatuksia.

Pärjääminen, mulle, oli sitä, että mä piilotin oikeat tunteeni ja tarpeeni. Miksi mä tein niin? Koska ajattelin, että kukaan ei pysty ottamaan niitä vastaan. Että ne ei ole kenellekään tärkeitä. Että kenelläkään ei ole keinoja auttaa mua kuitenkaan. Mä tavallaan otin vastuun vain toisten ihmisten tunteista (”ei ne kuitenkaan halua, niitä pelottaa tai ahdistaa, ne suuttuu mulle jos mä sanon näin”), mutta en lainkaan omistani.

Selviytyminen alkoi siitä, kun mä myönsin, miltä musta tuntuu ja mitä mä tarvitsen. Se ei ollut helppoa, mutta se oli todellakin sen arvoista.

Mä en toisaalta myöskään vaatinut keneltäkään mitään, mä en pistänyt mun tunteita kenenkään muun vastuulle, mutta mä kerroin avoimesti, että nyt on näin. Mä annoin ihmisille mahdollisuuden auttaa, ja ihmiset auttoivat. (Kiitos, ihmiset. <3) Mä en kontrolloinut kaikkea, ja maailma ei kaatunutkaan mun niskaan. Mä olin vastuussa vain omista tunteistani ja tarpeistani, ja se riitti.

Pärjääminen on raskas taakka

Mä väitän tän kokemuksen pohjalta aika vahvasti, että pärjäämisellä ei pääse aitoon hyvinvointiin. Sillä saattaa saada itsensä väliaikaisesti tasapainoon, mutta on tosi raskasta pitemmän päälle kantaa vastuuta kaikkien maailman ihmisten tunteista. Lopulta siihen tasapainottamiseen menee niin paljon henkistä energiaa, että mitään muuta ei ehdi tehdäkään kuin pärjätä.

Sen sijaan jos suostuu olemaan haavoittuvainen, epätäydellinen, välillä tarvitsemaan ja pyytämäänkin apua, niin energiaa vapautuu ihan eri tavalla. Sitä vapautuu tunteiden kautta, kun kiristykset ja puristukset, tuoreet ja vanhat, tulevat itkuina tai nauruina pihalle. Sitä vapautuu myös, kun omat tarpeet tulevat vihdoin näkyviin ja niihin pystyy oikeasti vastaamaan ilman monimutkaisia kommervenkkejä tai selityksiä tai manipulointia. Ja sitä vapautuu, kun ei jatkuvasti tarvitse miettiä niin kauheasti, että voiko näin sanoa, saanko mä olla tällainen, entä jos ne huomaa että millainen mä oikeasti olen.

Sen vapautuneen energian voi sitten käyttää oikeasti hyvinvoinnin edistämiseen, jos jotain epätasapainoja on vielä jäljellä. Vaikkapa paranemiseen, jos on luu murtunut, taikka vauvan tai erityislapsen kanssa elämiseen, jos sellainen sattuu olemaan taloudessa. Tai ihan vaikka arkielämään, luovuuteen, oppimiseen, oivaltamiseen, toisten ihmisten huomioimiseen ja yhteiskunnan parantamiseen.

Pärjääminen on energiantuhlausta. Silloin kun omat voimat ei riitä, suosittelen selviytymistä. 🙂 Mä opettelen tätä vielä itsekin monessa asiassa – mutta enää ei tarvitse pärjätä ihan kaikessa. Se tuntuu aika hyvältä.

Missä sä pärjäät, vaikka oikeasti et ehkä enää haluaisi? Missä olet jo löytänyt tapoja selviytyä, olla epätäydellinen, pyytää apua? Ilahdun, jos jaat kokemuksiasi ja ajatuksiasi kommenteissa.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3