Parempi ihminen

Niin kauan kuin muistan, mun iltarukouksessa on ollut lause ”auta mua olemaan parempi ihminen”. Sitä ei ole kukaan mulle opettanut, se on vaan jostain tarttunut mukaan.

Luulen, että se lähti alunperin jostain riittämättömyyden tunteesta, sellaisesta maailmantuskasta kun lapsi tajuaa että niin hirveän monella ihmisellä on asiat niin kamalan huonosti eikä yksi ihminen koskaan pysty kaikkea elinaikanaan korjaamaan. Niin jos vaikka sitten yrittäisi olla edes lisäämättä sitä kaikkea ja olis niin hyvä, kiltti ja tunnollinen kuin osaa.

Teininä siihen todennäköisesti liittyi lisäksi sellaista byääh-mä-oon-niin-huono-enkä-osaa-mitään -virettä, kun kaikki muut oli (omasta näkökulmasta) niin tasapainoisia, taitavia, kauniita ja vaikka mitä.

Nyt aikuisiällä tuntuu, että toi ajatus on edelleen ajankohtainen – että pyrkisi olemaan parempi ihminen –  mutta se lähtökohta on toinen. Ei niinkään se, että en kelpaa jos en oo tästä parempi. Vaan se, että oon jo tällaisena tosi hyvä, ja siksi mulla on erinomaiset lähtökohdat kokeilla, että mihin sitä vielä yltää.

Henkistä kasvua on tässä vuosien varrella siis tapahtunut, eikä varmaan vähiten sen takia että se ajatus on ollut niin tiiviisti takaraivossa. Oman rippikouluiän jälkeen se kasvu tapahtui varmaan valtaosalta juurikin rippileirien isosena ja ohjaajana toimiessa, vastuunkannon ja empatian ja tilanteiden hallinnan ja sellaisen opetteluna. Rippileirit on olleet myös niitä harvoja paikkoja, joissa oon uskaltanut näkyvästi ja avoimesti toteuttaa omaa kristillisyyttäni, joka on muuten ollut sellainen aika suojassa pitämäni asia, ja myös siltä puolelta leirikokemukset on varmasti tehneet paljon mun henkisen kasvun eteen.

Yliopisto-opinnot tarjosivat myös valtavasti henkisen kasvun tilanteita, sekä tiedolliselta puolelta että erityisesti draamaopintojen kohdalla myös sellaista sielun kasvua, empatiaa, oman minän tervehtymistä ja muuta ehkä harvemmin yliopisto-opintoihin liitettävää. Opiskeluaikana piti löytää tehokkaat työskentelytavat, treenata itsekuria, ja päästä irti asioiden lykkäämisen jalosta taidosta. (Englanniksi sille on nimi, procrastination, mutta suomeksi ei tunnu löytyvän yhtä tarkkaa sanaa tälle ilmiölle.) Onneksi on internet, josta löytyy ihan loputon tarjonta erilaisia näin-sinustakin-tulee-tehokas-ja-hehkeä -blogeja ja -sivustoja. Sitten taas toisaalta on huvittavaa, että tehokkuusblogien lukeminen on niin hyvää ajanhukkaa.

Ehkä viitisen vuotta sitten löysin blogien kautta myös pari sellaista työkalua, jotka on toimineet mulle ihan äärimmäisen hyvin ja on pysyneet lähes päivittäisessä tai ainakin viikottaisessa käytössä edelleenkin. Toinen on Shiva Nata ja toinen on Sedona-metodi.

Shiva Nata on joogan sukuinen raajoilla tehtävä ikäänkuin aivojumppa, jonka tarkoituksena on ensin opetella haastava liikesarja (taso), ja kun se sujuu niin opetella vielä haastavampi taso joka on vähän erilainen. Mitä enemmän virheitä opetellessa tekee, sen parempi – ja kun virheitä ei enää tee, on aika siirtyä vaikeampaan. Tasoja on seitsemän. Itse olen aktiivisina treeniaikoinani päässyt tasolle neljä, mutta äsken tein kolmostasoa viitisen minuuttia ja sitten melkein nyrjähti aivo.

Shiva Natan hienoin puoli on se, että se on lähes takuuvarma reitti oivalluksiin omasta itsestä ja maailmasta. Kun tekee niin vaikeaa tasoa että mokailee, ja sen jälkeen istuu hetken paikallaan ja antaa aivojen tasaantua, niin monet asiat ymmärtää selkeämmin. Näkee, missä asioissa tekee ihan samanlaisia virheitä jatkuvasti, mitkä jutut on pohjimmiltaan yhteydessä toisiinsa, tai missä toistuu joku teema.

Sedona-metodi on puolestaan sellainen päänsisäinen tekniikka, jonka perustana on releasing eli irti päästäminen. Ideana on, että samaan tapaan kuin esineistä voi fyysisesti joko pitää kiinni tai päästää niistä irti, niin henkisesti ihmisillä on usein tapana pitää kiinni tunteista, ajatuksista, peloista ja odotuksista silloinkin kun ei ehkä tarvitsisi. Ja että se irti päästäminen on tahdonalainen juttu, samaan tapaan kuin kädessä olevan esineen voi tahdonalaisesti pudottaa kädestään.

Mä käytän Sedonan eri irtipäästämistekniikoita melkein päivittäin. Silloin kun kiukuttaa, harmittaa, pelottaa, ahdistaa, tai on muuten vaan jumissa. Yksinkertaisimmillaan se toimii niin, että huomaa sen päällimmäisen tunteen tai ajatuksen (”Nyt mua ottaa päähän niin paljon ettei veri kierrä”), tietoisesti antaa sille tunteelle luvan olla sellaisena ja siinä määrin kuin se vaan on (”Mua saa ottaa päähän”) ja antaa luvan myös kaikille sen mukana nouseville ajatuksille (”Aha, mä ajattelen että mua ei kuuluis harmittaa tää asia koska oli mun oma vika. Okei, mä saan ajatella niin.”). Sitten kuulostelen sisuksistani, että mikä kohta minusta pitää kiinni näistä ajatuksista ja tunteista, ja yritän rentouttaa sen kohdan, hengittää syvään ja päästää irti. Yleensä sen jälkeen olo on vähän tai paljon parempi ja tilanne tuntuu selkeämmältä.

Jotenkin tästä kaikesta on kuitenkin aika vaikea keskustella kenenkään kanssa. Se mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle, ja jossain elämänvaiheessa joku juttu toimii samallekin ihmiselle paremmin tai huonommin. Ei jotenkin ole sellaista ”tee näin niin hommat toimii varmasti” -ratkaisua, vaikka ne kaikki miljoona personal growth -blogia niin väittääkin.

Toinen syy on se, että sit kun oivaltaa jotain tai saa päästettyä irti jostain vanhasta painolastista niin niitä fiiliksiä on tosi vaikea saada sanoiksi muuten kuin sellaisilla ihanko-totta-nyt-huijaat -totuuksilla. Ooh, oivalsin että mun pitää juoda enemmän vettä. Oho, mun ei tarvitsekaan reagoida tämänhetkiseen elämääni niinkuin reagoin kymmenen vuotta sitten. No, niin no, niin. Sitä sellaista luihin ja ytimiin käyvää fyysistä oivallusta, että Näinhän Tää Menee, Totta Kai *läps otsaan* on tosi vaikea pukea sanoiksi. Puhumattakaan siitä, että nykyään kun keskimääräisessä aikuisten välisessä keskustelussa joku alle nelivuotias vaatii huomiota minuutin tai kahden välein, niin ihan kamalan syviin sfääreihin ei ehdi päästä.

Niin jos mä nyt vaikka antaisin luvan itselleni olla sitten täällä blogissa oma itseni myös sen henkisen kasvun osalta. Mä saan pyrkiä kohti tasapainoisempaa, viisaampaa, seesteisempää ja suvereenimpaa elämää. Mä saan tutkia elämääni ja olemistani vaikka minkä astraaliprojektioiden kautta, jos sellainen alkaa kiinnostaa. Sellainen sielukristalli-reiki-enkeliopassetti on tosin ehkä piirun verran mun mukavuusalueeltani hörhölandiaan päin. Toisaalta, jokaisen ihmisen tarvii löytää itselleen ne oikeat sanat ja metaforat kuvaamaan sitä, miltä juuri minuna oleminen tuntuu, ja jollekulle ne varmasti löytyy sieltä sielukristalleista tai jostain – juuri siksi ettei kaikille samat ratkaisut toimi kuitenkaan. Ja jos joku näistä mun pohdinnoista saa puolestaan itselleen sanoja kuvaamaan omaa olemistaan, niin aina parempi.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3