Paasto 2013: vähemmän homehtumista, kiitos!

Tänään on laskiaistiistai, ja se tarkoittaa väistämättä sitä, että huomenna alkaa paastonaika. Mä oon viimeiset en-edes-muista-montako vuotta paastonnut jostain laskiaisen ja pääsiäisen välisen ajan, ja rupesin tänään miettimään, että mistä sitä tänä vuonna. Aiemmin oon paastonnut muun muassa kahvista, suklaasta, irtoherkuista (eli muuten kuin aterian yhteydessä herkuttelusta) ja lihasta.

Noin alkuun oli vähän hankalaa keksiä, että mistä tällä kertaa paastoaisi. Mulla on tällä hetkellä ton imetysdieetin kanssa edelleen niin rajallinen ruokavalio, että tuntuisi hölmöltä rajoittaa sitä entisestään. Suklaasta en luovu, kun viimein löysin muutaman tumman suklaan, joka sopii. Sokerin suurkulutustakin oon onnistunut vähentämään, lähinnä itseni kuuntelun kautta – jokaiseen mukakriisiin ei ole tarvinnut vetää sokeripuudutusta, kun on oikeasti selvittänyt, että mitä taustalla tapahtuu. Ja koska mä oon arkinen lapsiperheen äiti, niin mulla ei oikeastaan ole muita paheita kuin bänditreeneihin noudettu kebab parin viikon välein.

Sit mä rupesin miettimään, että onko todella niin, että mun elämä on juuri sellaista kuin mitä haluaisin sen olevan. Ja sitten nauroin hetken itselleni, kun ylipäänsä mietin niin absurdeja. Juu ei ole. Mä huomaan harva se päivä tekeväni sellaisia asioita, jotka ei ole todellakaan Ideaaliminän meininkiä. Ja silti tämä on hankalaa.

Paaston ideana olis nimenomaan luopua. Mutta mistä?

Haastavaa tästä paastokohteen etsimisestä tekee se, että mä haluaisin nimenomaan vähentää jotain sellaista, minkä mä tiedän olevan vahingollista mutta kuitenkin teen ikäänkuin oloa parantaakseni. Mä en halua paastota sellaisista asioista, joita mä en muutenkaan haluaisi tehdä, niinkuin vaikka lapsille tiuskimisesta. Siinä ei olisi kyse luopumisesta, vaan tsemppaamisesta – ja vaikka sekin on tärkeää, niin se on ihan eri projekti.

Mulle paaston idea on aina ollut se, että mä luovun jostain itselleni tärkeästä ja katson, että miten mä pärjään ilman sitä. Jokin sellainen asia, josta luopuminen vähän herättää epävarmuuden tunteita, mutta ei kuitenkaan vaaranna terveyttä tai toimintakykyä (tyyliin ruoka tai uni).

Ja sit mä tulin ajatelleeksi, että onhan mulla oikeastaan sellainen pahe, joka hankaloittaa mun elämää ja mä silti käytän sitä ikäänkuin apukeinona arjesta selviytymiseen.

Se on sellainen puolitietoinen homehtuminen, johon usein liittyy jonkinlaisen ruudun tuijottaminen. Tiedättehän, rojahtaa hetkeksi sohvalle tai tietokoneen ääreen ”tekemään vain yhden jutun” ja yhtäkkiä on kulunut tunti. Tai muksut häärää vieressä ja kiipeää syliin ja mä vastaan että joo joo, kato äiti lukee nyt. Tai oikeastaan tarvitsisi lepoa ja yksinoloa, mutta on yksin lasten kanssa kotona, joten aidon läsnäolon sijasta on puoliksi läsnä ja puoliksi vilkuilee Facebookia.

Mä en ole missään määrin ylpeä siitä, että mä tuijotan erilaisia ruutuja näin paljon. Mä useimmiten ajoitan ns. oikeat hommat, kirjoittamiset ja työkuvioiden suunnittelut ja muut joko lasten unien ajalle tai sitten sellaisiin kohtiin, kun puoliso on vastuussa muksuista. Niiden hetkien lisäksi on kuitenkin ihan tosi paljon sitä sellaista, no, puolitietoista homehtumista, kun vanhasta tottumuksesta avaa koneen tai puhelimen ja tsekkaa vaan että mitä uutta ja sitten onkin joku tosi mielenkiintoinen artikkeli tai joku kiireellinen sähköposti.

Toinen mun sudenkuopista homehtumisen suhteen on ilta. Kun on viimein saanut muksut unille ja on hetki sitä kuuluisaa omaa aikaa. Ja sitten sen oman ajan käyttää esimerkiksi lukien kolme vuotta vanhaa 35-sivuista foorumikeskustelua jostain melkein kiinnostavasta aiheesta, koska se tuntuu vähän siltä kuin keskustelisi oikeasti ihmisten kanssa. Tai avaa television ihan-sama-miltä kanavalta ja huomaa puoli kahdeltatoista katsovansa OC:n Täydellisiä Naisia tai jotain muuta sarjaa, jota ei edes seuraa. (Esimerkit eivät ole keksittyjä.)

Niin jos sitä vaikka paastoais sellaisesta homehtumisesta.

Tämä ei siis tarkoita sitä, että mä paastoaisin lepäämisestä tai foorumien lukemisesta tai edes Facebookista.

Se tarkoittaa sitä, että mä yritän opetella olemaan tietoinen ruutuajastani. Mä yritän huomata ne kohdat, joissa mulla tekis ihan kauheasti mieli kadota tietokoneen tai puhelimen syövereihin. Mä yritän kuulostella niissä kohdissa, että mitä mä oikeasti tarvitsen: vesilasin, lepoa, meditaatiota, musiikkia ja tanssia?

Yksi syy siihen, miksi se ruutu houkuttaa niin kovasti, on se, että se sulkee mut vuorovaikutukselta. Mä saan hetken ajan olla ihan täysin yksin, ainakin leikisti. Kotona lasten kanssa oleminen on nimittäin aivan todella intensiivistä, jatkuvaa, kokoaikaista vuorovaikutusta. Jos joku ei ole iholla, niin ainakin se on samassa tilassa ja pitää ääntä ja mahdollisesti tekee jotain sellaista, mistä se pitää olla viidentoista sekunnin välein hakemassa pois. Yksin oleminen on harvinaista herkkua, ja vain yhteen ajatukseen kerrallaan keskittyminen – vaikka nyt blogitekstin tai sähköpostin lukeminen – on suoranaista luksusta.

Ongelmaksi se ruudun syövereihin sulkeutuminen tulee siinä kohtaa, kun muksut on hereillä ja hakee multa kontaktia. Ja sitten kun mä en ole oikeasti läsnä, niin ne hakee kahta kovemmin sitä kontaktia. Onneksi ne vielä ajattelee, että äiti kyllä haluaa olla meidän kanssa mutta me ei nyt vaan onnistuttu herättämään sen huomiota. Se on sellainen asia, jota mä en missään nimessä halua vaarantaa, mutta tällä menolla suunta ei ole ainakaan rohkaiseva.

Vähemmän puolitietoista homehtumista ja enemmän… niin mitä?

Jotta mä pystyn paastoamaan homehtumisesta, niin mun tarttee miettiä itselleni vaihtoehtoisia toimintatapoja.

Kun mä huomaan, että mä haluaisin ihan vaan nopeasti tsekata Facebookin, niin mä voin kuulostella, että miltä musta tuntuu.

Kun mä huomaan, että mä haluaisin rojahtaa sohvalle ja etsiä mitä tahansa luettavaa mistä tahansa blogista, niin mä voin sen sijaan istua hetken ihan vaan paikallani, tuijottaa seinää ja kuunnella omia ajatuksiani.

Kun mä muistan jonkun ihan vaan yhden asian, joka pitäis ehdottomasti tehdä, niin mä voin lisätä sen mun todo-listalle ja tehdä siinä vaiheessa, kun mulla on erikseen päätetty tietokoneaika.

Kun mä kirjoitan, niin mä pidän vain kirjoitusikkunan auki, enkä surffaile muualla.

Kun mä tulen tietoisesti siihen tulokseen, että kyllä mä nyt haluan käyttää X minuuttia somen parissa, niin mä laitan ajastimen soimaan sen X minuutin päästä. Ja kun ajastin soi, niin mä lopetan.

Jos mulla on kirja kesken Kindlellä ja mä haluan tietoisesti lukea sitä, niin mä voin silloinkin laittaa ajastimen soimaan.

Mä voin kirjoittaa muistikirjaani huomioita siitä, milloin ja miten mä huomaan jotain itsestäni tähän liittyen.

Ja kun (ei jos) mä havahdun siihen, että kappas, nyt meni sitten kuitenkin homehtumisen puolelle, niin mä annan itseni anteeksi ja yritän ottaa sen oppimisen kannalta.

Meinasitko sä paastota ja jos niin mistä?

Kommenteista:
Saa kommentoida! Omia paastokokemuksia, suunnitelmia tai muuten ajatuksia aiheeseen liittyen saa käydä jakamassa. Saa kysellä tai ihmetellä, saa kertoa omia tuntemuksia puolitietoiseen homehtumiseen liittyen. On lupa kommentoida itseään ja toisiaan kunnioittaen!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. Susanna says

    Mä teen tätä ihan samaa ja oon myös miettinyt, että pitää vähentää kaikki turha netissä roikkuminen. Millä oot ajatellu korvata sen, että tarttee välillä vähän ”lepoa” lasten kanssa olemisesta? Meillä ei oo yleensä päivällä sellaista tilannetta, ettei olisi yhtään lasta hereillä, niin tuntuu, että päivällä tarvitsee aikaa, jolloin tekee hetken jotain omaa (ennen kuin mies tulee kotiin). Tällä hetkellä halutessani hetken levähtää avaan koneen ja teen omia juttuja. Mä jotenin veikkaan, että toi sohvalla istuminen ja seinään tuijottaminen ei meillä toimi, kun silloin lapset ei miellä, että äiti haluaa hetken omaa aikaa (toisin sanoen he todennäköisesti hyppäävät päälle). Hyviä ideoita korvaavalle toiminnalle otetaan vastaan 🙂

    • says

      Hei, kiva kun kävit kommentoimassa!

      Mä just mietin tänään tätä ihan samaa, että pitää tehdä lista jostain korvaavasta toiminnasta. 🙂 Tosin onneksi tänään muksut sitten kuitenkin nukkui hetken samaan aikaan, joten ihan käytännön ns. lapsiaikatestiä en päässyt tekemään, mutta kokeilin ja kirjoitin listaa sellaisista kahden minuutin buuttauksista, niinkuin että juo lasi vettä tai hengitä muutama kerta syvään sisään ja ulos. Mä nimittäin huomaan, että se sellainen ”jos mä vähän vaan” -hetki tulee silloin, kun olis se pari minuuttia rauhallista aikaa eikä oikein keksi, että mitä siinä tekisi.

      Toinen, mikä oli tänään ainakin ihan toimiva ns. oman ajan merkkaaja, oli käsityö. Mä sain viimein paikattua reiät muutamasta sellaisesta vaatteesta, jotka on useamman viikon odottaneet korjausta. Samalla sain istuttua rauhassa paikallani sillä verukkeella, että nyt mä korjaan vaatteita, mutta en kuitenkaan ollut ns. epäläsnä. Jotenkin se käsillä tekeminen on rauhoittavampaa kuin ruudun tuijottaminen, ehkä siksi että ei tarvitse sirotella huomiotaan samalla tavalla moneen paikkaan (vrt. yritä siinä nyt lukea yhtään mitään kun yksi konttaa eteiseen kaivelemaan kenkiä laatikoista ja toinen kertoo jotain hyvin tärkeää tarinaa).

      Mä luulen, että ne itselle parhaat korvaavat toiminnat pitää vaan karusti testata siinä omassa arjessa. Ja sit jos huomaa, että jokin toimii, niin ihan oikeasti kirjoittaa ylös eikä ajattele, että kyllä mä tän sit muistan. Kun ei sitä välttämättä muista. 😀

  2. says

    Tää on juuri sitä mitä olen itsekin suunnitellut, ja just paastonajaksi. 7 viikkoa on tarpeeksi pitkä aika, että ehtii huomata, tarvitseeko sitä homehtumista oikeasti vai ovatko käsityöt / meditointi / lukeminen ottaneet sen paikan.

    Täten päätän yrittää vähentää päämäärätöntä surffaamista sekä työpaikalla että kotona lasten hereillä ollessa. ”Yrittää” siksi että päädyin tähän blogiin työpaikalta YSVin kautta 😛 Tilalle otan kesken olevan joululahjakirjan ja (krhm, kesken olevan joululahjahuivin) neulomisen. Töissä vois vaikka yrittää tehdä niitä töitä.

    • says

      Moi, kiva kun kävit kommentoimassa!

      Toi paastonajan pituus on tosi toimiva kyllä tällaiseen itsensä tutkailuun – ehkä vuosisatojen aikana on ihmiset huomanneet, että tarvitaan useampi viikko, jotta ne piintyneet tavat hievahtaa liikkeelle.

  3. says

    Minä tein joskus puoli vuotta sitten samantyyppisen ratkaisun. Vietän yhä paljon aikaa koneen ääressä ja toisinaan paremmassa homeessa kuin kaupan kallein juusto. Olen kuitenkin pyrkinyt tunnistamaan sen olotilan, jolloin päädyn istumaan koneen ääressä tekemättä mitään. Surffailen vain selaimen ja muiden ohjemien välillä enkä saa mitään tehtyä.

    Arvostan jollain tavalla tuottavaa ajankäyttöä – vaikka se tuottavuus olisi nukkumista. ”Kanavasurffailu” tietokoneella ei ole tuottavaa edes lepomuotona. Sen tunnetilan tunnistaminen on ollut minusta arvokasta ja olen ollut levänneempi ja tyytyväisempi siirryttyäni tuon hetken iskiessä vaikka kirjan ääreen. En ole siis joutunut luopumaan mistään. Usein tuo tila iskee minulle, kun olen väsynyt ja en jaksa keskittyä. Monelle kirja ei tässä tilassa ehkä ole sopivaa tekemistä, mutta minut ne sedatoivat tehokkaasti paikalleen.

    Yhä saatan vapaapäivänä istua heittämällä viisi tuntia koneella leikkaamassa videota. Se on kuitenkin eri asia, koska silloin työskentelen tuottavasti flown vallassa, mikä monella tapaa lisää hyvinvointia.

    • says

      Mä olen samaa mieltä siitä, että ajankäytön olisi ainakin jollain tasolla syytä antaa jotain – inspiraatiota, lepoa, aikaansaannoksia, yhteyttä toisiin ihmisiin – koska ”mennyttä aikaa ei saa koskaan takaisin” ja muita klassisia viisauksia.

      Mulla itselläni tää nimenomaan keskittyy siihen, että mä tiedostan ja tunnistan, mitä mä tarvitsen milläkin hetkellä. Siitä pääsee aika luontevasti siihen, että saanko tästä homehtumisesta edes teoriassa sitä, mitä tarvitsen. Facebookin käyttö, nyt vaikka esimerkiksi, voi olla keino saada yhteys toisiin ihmisiin tai se voi olla keino turruttaa ajatukset, niin ettei tarvitse kuunnella itseään. Tai joku blogien lueskelu voi olla keino saada innostusta ja inspiraatiota, tai se voi olla pakokeino pyykkien ja tiskien ja huutavien lasten keskeltä.

      Ja yksi puoli siinä tunnistamisessa on ainakin itselläni juurikin niiden fyysisten ja henkisten merkkien tietoinen huomioiminen. Niinkuin vaikka, että keskittymiskyky ei riitä mihinkään asiaan paria hetkeä pitempään, ja mikään eteen tuleva uusi ärsyke ei saa oikeasti innostumaan. Ajatus harhailee luettavan tekstin ja ”pitäisi”-listan välillä. Mitään ei jää mieleen ja mitään ei saa aikaan. Jo noiden huomaaminen auttaa, niin että saan ravistettua itseni pois siitä homeesta ja tehtyä jotain sellaista, mikä oikeasti auttaa lepäämään tai innostumaan tai vaikka nyt viikkaamaan ne pyykit.