Paasto 2013: Ensimmäiset kaksi viikkoa

Tänä vuonna mä paastoan ruudun äärellä homehtumisesta. Ajattelin noin kokemuksellisen oppimisen hengessä vähän reflektoida näitä ekoja paastoviikkoja, jos siitä olis vaikka apua jatkossa. Ja muillekin.

Mikä toimii?

Ensinnäkin tää itse paaston aihe oli näköjään hyvin valittu. Musta tuntuu, että mä saan oikeasti asioita enemmän tehtyä, jos mä käytän ne pienet ajansilput tietoisesti. (Paino sanalla jos – siitä lisää vähän tuonnempana.)
Mä oon kehittynyt taitavammaksi huomaamaan, että milloin mä ajaudun nyt vaikka lukemaan Facebookia ja blogeja. Toisinaan mä muistan laittaa ajastimen soimaan, niin että tietyn ajan kuluttua mä sitten ikäänkuin lopettaisin homehtumisen, ja usein se toimiikin niin.
Mä olen monena päivänä onnistunut esimerkiksi kirjoittamaan päiväkirjaa tai meditoimaan lasten päikkäriaikaan. Otin myös tietoiseksi pyrkimykseksi sen, että pitäisin koneen kokonaan kiinni lasten hereilläoloaikaan, ja silloin kun se pyrkimys onnistuu, niin esimerkiksi meidän pyykkihuolto pysyy aika paljon paremmassa kuosissa. Ihan noin esimerkiksi.

Mikä hankaloittaa hommaa, mitä esteitä huomaat?

Välillä on sellainen tahdonvoimavaje – lähinnä illalla –, että mä huomaan lukevani jotain täysin tyhjänpäiväistä foorumiketjua mutta en vain kykene riuhtaisemaan itseäni irti. Tai puoliso kysyy, että ootko sä nyt Facebookissa tietoisesti, ja mä vastaan että sillai enemmän tai vähemmän. Enkä silti kykene siinä hetkessä lopettamaan, kun on blogiteksti tai ketju kesken.
Se vanha rutiini on tosi tosi tiukassa. Mä olen yrittänyt antaa itselleni luvan siihen, että heti kun huomaan olevani puolitietoisesti homeessa ruudun ääressä, niin mä siinä kohtaa päätän tietoisesti lukea sen jutun loppuun ja sit pistää koneen tai puhelimen pois. Ja mitä useammin mä sen huomaan ja tiedostan, niin sitä aikaisemmassa vaiheessa mä saan itseni hereille seuraavalla kerralla. 
Piintyneiden tapojen kanssa tää menee noin yleisestikin näin. Se tapahtumaketju saa alkunsa jostain kipinästä, laukaisevasta ärsykkeestä, ja sitten mennään automaattiohjauksella siuh, siuh, siuh, kunnes löytää itsensä taas siitä samasta jamasta, johon ei enää ollut yhtään tarkoitus joutua.
Se tapa on nimittäin tallannut polkunsa aivoihin vuosien saatossa – ihan konkreettisesti. Siihen totuttuun käytökseen liittyvät yhteydet aivoissa vahvistuvat joka kerta, kun se käytös toistuu. 
Jos aivot on luminen pelto, niin se vakiintunein toimintatapa on se levein ja helposti kuljettavin polku paikasta A paikkaan B. Uuden tavan muodostaminen on kuin lähtisi tarpomaan umpihankeen. Onnistuu, jos on tosi innoissaan ja energiaa riittää, ja ekana päivänä se tarpominen on vähän niinkuin seikkailu. Seuraavana päivänä pitäis muistaa mennä sitä samaa uutta polkua, niin että se vähän vahvistuu. Ja seuraavana, ja seuraavana.
Sitten kun väsyttää ja pitäis vaan päästä ripeästi eteenpäin, niin houkutus mennä sitä vanhaa, leveää, helppoa polkua on tosi vahva. Kyllä mä sit taas huomenna jaksan tallata sitä uutta polkua.
Ja välillä käy niin, että kun pääsee siihen pellon reunaan, on niin ajatuksissaan että muistaa vasta siellä leveän polun toisessa päässä että oho, piti yrittää tallata sitä toista polkua.
Näin mulle käy jatkuvasti.
Toinen homma, minkä mä huomasin, liittyy myös vähän tähän tallatut-polut-lumessa -tematiikkaan. 
Mä istahdan hetkeksi koneelle, jos se on jäänyt auki. Mä muistan, että ai niin, ei pitänyt homehtua koneella, ja sit mun aivot suuntaa tehokkuuspolulle. Mä rupean tekemään työhommia, tai yhdistyshommia, tai jotain muuta ikäänkuin tärkeää. Se polku lumessa on se, että jos kone on auki niin jotain pitää tehdä. Ja tällä hetkellä, kun on toi Lupa olla minä -kurssi työn alla ja kaikenlaista muuta tähän projektiin liittyvää ja liittymätöntä tulilla, niin tekemistä on.
Ongelma siitä tulee silloin, kun muksut on hereillä. 
Nimittäin jos mä luen jotain aivopurkka-blogitekstiä tai selaan Facebookia, niin keskeytykset ei juuri haittaa. Mulla ei ole ihan kauheasti ajatus kiinni siinä tekemisessä, joten mä voin helposti lähteä katsomaan esikoisen rakentamaan duplovasaraa tai leikkimään lettukestejä lastenhuoneeseen.
Kun taas jos mä teen töitä, ja oon samaan aikaan kuitenkin ainoa aikuinen talossa, niin keskeytyksiä tulee jatkuvasti, ja ne tuntuu fyysisesti pahalta. Jos mulla on ajatus kesken, niin työvireestä lasten-kanssa-läsnäolovireeseen vaihtaminen on tosi tosi vaikeaa. Silloin on tosi helppoa sanoa, että joo joo, oota hetki. mä ihan kohta.
Ja se on itse asiassa juuri sellaista käytöstä, jota mä halusin tällä paastolla välttää.
Mä tossa yksi päivä kuuntelin itseäni kirjoittamalla miksi-tekniikkaa. Eli siis kirjoitan päällimmäisen mieltä vaivaavan ajatuksen, ja sitten kirjoitan alle ”miksi?” ja vastaan siihen. Ja sitten kysyn siitä vastauksesta ”miksi?” ja niin edespäin. Sieltä nousi esiin mielenkiintoinen ajatus. (Tämä on siis suoraa lainausta mun muistikirjasta.)

Miksi mä tulkitsen, että X ajattelee näin?

Koska osa musta ajattelee, että mä vaan sluibaan kotona lasten kanssa enkä tee mitään oikeaa.

Miksi?

Koska mun on vaikea arvostaa lepoa, perheen kanssa oloa, kotiaskareita.

Miksi?

Koska mä oon oppinut, että ne on toissijaisia ja työ on ensisijaista.

Miksi?

Yhteiskunta, perhe, kasvuympäristö.

Hmmm. Kiinnostavaa. Työ on ensisijaista. Lepo, perheen kanssa olo ja kotiaskareet on arvokkaita vain siinä määrin kuin ne mahdollistaa työnteon.

Uskonko mä todella näin? Ajattelenko mä näin?

Osa musta ajattelee, että lepo ja perheen kanssa oleminen ja kotiaskareet on elämää ihan siinä missä työntekokin. Että vaikka kuinka työ olisi antoisaa ja inspiroivaa, niin elämään kuuluu muutakin. Se on ikäänkuin ideaaliarvo – mun Ideaaliminä elää sitä elämää ja siihen mä pyrin.

Ja sitten on tuo ajatus, että työ on ensisijaista. Mä näen tosi selkeästi, että miksi mulle on kehittynyt tuollainen ajatus, ja samaan aikaan mä en missään nimessä halua elää sellaista elämää. En halua, että mun hautakivessä on kirjoitus: ”Sari Paavilainen – työ oli ensisijaista.” Ei. Ei.

Ja kuitenkin, tällä hetkellä, työ on käytännössä tosi korkealla mun arvojärjestyksessä. Siis silloin kun mitataan eri asioihin käytettyä aikaa ja ajatusenergiaa. Jos mä haluan päästä lähemmäs sitä mun ideaaliarvoa, niin mun tarvitsee tehdä käytännön muutoksia siihen, miten mä jaan aikani, energiani ja huomioni.

Mitä niistä hankaluuksista ja esteistä voisi oppia tulevaa varten? Mitä voit tehdä käytännössä, jotta ne esteet eivät vaikeuttaisi etenemistäsi?

Kuten mä sanoin aiemmin, niin mä pyrin pitämään koneen kiinni lasten hereilläoloaikaan. Tai siis jos se on auki, niin mä kuuntelen sieltä jotain luentoa samalla kuin vaikka viikkaan pyykkejä, mutta en istu koneella kirjoittamassa. (Tarkoittaa käytännössä myös vähän harvempaa blogiläsnäoloa, tai sitten lyhyempiä tekstejä. Saa nähdä, kumpaan suuntaan tämä reitti vie.)
Tämä liittyy erityisesti siihen, että mä haluan välttää sitä työ-on-ensisijaista -vireeseen lipsahtamista. Jos kone on auki, niin se on ikäänkuin tienviitta siellä lumisella pellolla: Tule vain tännepäin, sun pitikin hoitaa täältä yksi homma. Mutta koska se tehokkuuspolku (tai enemmänkin nelikaistainen moottoritie) on jo aika vahva, niin mun ei tarvitse yhtään helpottaa sinne löytämistä muulloin kuin erikseen sovittuina aikoina. Tietokoneen avaaminen on jo tarpeeksi vahva tienviitta itsessään, ja kun on työnteon aika, niin se riittää.
Sen sijaan mä yritän ripotella pellolle sellaisia tienviittoja, jotka ohjaa pois niiltä valmiilta poluilta. 
Ajastimen käyttö on yksi sellainen. Jos mä laitan itselleni kellon soimaan viiden minuutin päästä, niin mä voin ihan hyvin uppoutua lukemaan, kun mä tiedän että se kello muistuttaa mut hereille. Tienviitta: Nyt on aika siirtyä pois tältä polulta.
Toinen tienviitta, jonka mä itselleni laitoin, on päivittäinen muistutus pistää pyjama päälle iltakymmeneltä. Se toimii kahdella tavalla. Toisaalta jos mä haluan käyttää illalla hetken aikaa vaikka nyt niiden aivopurkka-foorumiketjujen lukemiseen, niin se kello kymmenen hälytys herättää mut siitä homeesta. 
Ja sitten kun mä oon saanut pyjaman päälle, niin mä en ole enää myöskään työvireessä. Mä opettelen merkitsemään siirtymän päivästä yöhön, työstä lepoon.
(Saman kolikon toinen puoli on se, että yritän pukea vaatteet päälle heti kun herään. Mitä pitempään olen aamulla lepovireessä, niin sitä vaikeampaa mun on saada lasten ja oma aamurutiini tehtyä ja päivä käyntiin.)
Mitä muuta? 
Mä luulen, että nää kaksi muutosta – kone kiinni jos oon yksin lasten kanssa ja muksut on hereillä, ja pyjama päälle kymmeneltä – riittää viitoittamaan mua ainakin johonkin uuteen suuntaan. Näihin mulla riittää tahdonvoima, ja ne on tarpeeksi konkreettisia niin ettei mun tartte pohtia, onnistuinko vai en.
Mielenkiintoista nähdä, mitä seuraavat pari viikkoa tuo tullessaan. 🙂
Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos paastoat itse jostain, tai muuten on jonkinlainen uuden rutiinin tai toimintatavan harjoittelu käynnissä, niin olisi mielenkiintoista kuulla pohdintaa sen tiimoilta! Tai sitten ajatuksia ruudun ääressä homehtumisesta, poluista lumisella pellolla tai piintyneistä uskomuksista.

Uuteen toimintatapaan liittyen: Mikä toimii? Mikä hankaloittaa, mitä esteitä huomaat? Mitä niistä hankaluuksista ja esteistä voisi oppia tulevaa varten? Mitä voit tehdä käytännössä, jotta ne esteet eivät hankaloittaisi etenemistäsi?

P.S. Tällaista oman toiminnan pohtimista, tavoitteiden asettamista ja käytännön toiminnan suuntaamista tehdään myös Lupa olla minä -kurssilla huhti-toukokuussa. Käy lukemassa lisää ja ilmoittaudu mukaan! 
Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3