Oppimisesta ja totuuksista

Mä olen opettaja. Muutenkin kuin tutkintotodistukseni perusteella.

Mä oon 12-vuotiaana ilmoittanut, että musta tulee opettaja, ja vuotta myöhemmin aloittanut ensimmäisen kerran lastenkerhon ohjaajana. Se tarkoittaa, että mä olen ollut yli puolet elämästäni jonkinlaisissa opetus-, ohjaus-, koulutus- tai kasvatustehtävissä.

Ehkä maailman hienointa on se, kun ihmiset oivaltaa, miten joku homma menee. Ja jos siinä pääsee itse olemaan myötävaikuttamassa, niin vielä hienompaa.

Näin se menee vs. mitenkähän se menee?

Koulutukseltani mä olen kielenopettaja. Se tarkoittaa, että mun pitäis periaatteessa olla tosi hyvä kertomaan ihmisille, miten erinäiset asiat tarkalleen ottaen tehdään. Pluskvamperfekti muodostetaan näin, tämä sana tarkoittaa tätä, kulttuurisesti tämä käsimerkki tarkoittaa tätä.

Mä olen myös draamaopettaja, vaikkakaan en pätevä (koska ne sivuaineopinnot jäi gradunteon ja vauva-arjen jalkoihin. Jonain päivänä, jonain päivänä…). Draamaopetuksessa mua kiehtoo erityisesti se, miten näennäisen pienistä ilmiöistä, kohtauksista, kokemuksista voi oppia ihan valtavan paljon ihmisyydestä ja sen haasteista.

Draamaopetus on pohjimmiltaan vapauttavaa kasvatusta, jossa ihmiselle tarjotaan mahdollisuus tehdä itse omat johtopäätöksensä käsillä olevasta asiasta. Ei ole mitään yhtä tiettyä totuutta, joka kaikkien pitäisi siitä kohtauksesta tai tilanteesta tai harjoituksesta oppia.

On siis opettajuus ja oppimisnäkemys, jossa (kärjistäen) on tietyt oikeat vastaukset, totuudet, ja sitten on opettajuus ja oppimisnäkemys, jossa on vain vastauksia ja lisää kysymyksiä. (Mä gradussani tutkailin sitä, että miten näiden asioiden yhdistäminen käytännössä onnistui yhdessä tietyssä tilanteessa.)

Musta tuntuu, että itse vanhemmaksi tuleminen ja sellainen tietoinen, reflektoiva vanhemmuus on auttaneet mua sovittamaan nämä näennäisen vastakkaiset näkemykset jotenkin yhteen. Sellaiseksi mun omaksi arjen oppimisteoriaksi ja sen kautta opetus- ja kasvatuskäytänteiksi. Ajattelin jakaa niitä nyt teille niin että jos niistä olis jollekulle apua. 🙂

Yhden totuuden totuuksia

Jos jokin asia tässä elämässä on pistänyt mut nöyrtymään, se on vanhemmuus. Ensin yhden lapsen, ja sitten kahden lapsen. Esikoisen kanssa huomasi (ja huomaa) jatkuvasti, että on syytä kyseenalaistaa ihan kaikki aiemmin opittu.

Tulee hetkiä, jolloin ne ”anna lapsen valita sinisen mukin ja punaisen mukin väliltä” -neuvot on ihan paikallaan, ja hetkiä, jolloin lapsi näkee niiden läpi sekunnissa. Se äänensävy ja katse, joka on aina toiminut rippikouluikäisten kanssa, ei hetkauta kolmivuotiasta pätkääkään. Tai sitten se klassinen ”älä kysy lapselta vaan ilmoita” päätyy siihen, että lapsi katsoo mua toruvasti ja sanoo: ”Nyt sinä komensit. Pyytäisitkö kauniisti?”

Ja sitten kun on just oppinut navigoimaan elämää ton yhden kanssa, niin tulee toinen ja pistää pakan uusiksi. Sillä on ihan eri temperamentti kuin isommalla, ihan eri tavat olla maailmassa – ihan kuin se olisi ihan erillinen ihminen. Häkellyttävää.

Ja aika häkellyttävää se onkin, jos ei muista suhtautua lapsiin niinkuin oikeisiin pieniin ihmisiin. Ihmisiin, joilla on olemassa sisäinen maailma ja oma kokemus aika monesta asiasta, vaikkakaan ei vielä tapoja käsitellä tai sanoittaa niitä kokemuksia.

Tän ei pitäisi olla mikään yllätys. Lapset on ihmisiä. Yksilöitä. Persoonia. Ohoh, melkoinen uutinen.

Ja silti edelleen suullisena perimätietona (ja välillä neuvolan tapaisten virallisten väylienkin kautta) kulkee tolkuttomat määrät sellaista ”joo, kuule teet vain X niin kyllä teidänkin vauva/lapsi syö/nukkuu/konttaa/piirtää/lopettaa riehumisen sitten” -neuvomista. Ja jos vastaus on, että kokeiltiin eikä toiminut, niin väärinhän se on tietysti kokeiltu. Kun kyllähän lapset aina sillä tietyllä tempulla tottelee.

Se ihminen, joka niin neuvoo, on varmasti vilpittömän hyvällä asialla. Hän haluaa auttaa parhaan tietonsa mukaan. Ja se paras tieto perustuu siihen, mitä hän on itse asioista ymmärtänyt ja millaisia loogisia päätelmiä hän on oman kokemuksensa perusteella tehnyt.

Toistan vielä. Oman kokemuksensa.

Sillä neuvoa vastaanottavalla ihmisellä on myös jokin kokemus. Vaikka nyt esimerkiksi sellainen, että vauva huutaa sydäntäraastavasti yömyöhään eikä oikein nuku kunnolla. Voi olla, että sillä neuvojallakin on ollut huutava vauva, tai sitten neuvojan naapurilla, tai ystävällä, tai työkaverin kaverilla.

Tässä kohtaa kukaan – ei neuvoja, ei neuvon vastaanottaja, en edes minä, joka keksin tämän koko kuvitteellisen tilanteen – ei tiedä, että onko nämä huutavan vauvan tilanteet yhtään samanlaiset.

Miten se selviäisi?

Siten, että tämä neuvoa vastaanottava ihminen, huutavan vauvan vanhempi, sais kertoa siitä omasta kokemuksestaan rauhassa, ilman keskeytyksiä. Hän saisi kuvailla sitä tilannetta ja siihen liittyviä olosuhteita.

Että tämä neuvoja kuuntelisi ja pohtisi mielessään, että kuulostaako tämä nyt samanlaiselta tilanteelta kuin se, johon minun kokemukseni pohjautuu. Hän voisi kysellä tarkentavia kysymyksiä saadakseen selville, onko näillä kokemuksilla muutakin yhteistä kuin se pinnallinen ilmentymä eli huutava vauva. Hän antaisi tilaa sille toisen ihmisen kokemukselle.

Voi olla, että lopulta sitä neuvoa ei tarvitsisi antaa. Voi olla, että se pelkkä kuunteleminen ja asioiden ääneen pyöritteleminen auttaisi sitä vanhempaa keksimään, mitä seuraavaksi voisi kokeilla. Tai jos se neuvoja päätyy lopulta antamaan sen neuvon, niin ainakin hän tietää, millaiseen tilanteeseen on neuvoaan antamassa. Tai sitten hän huomaa, että itseasiassa en tiedäkään tästä asiasta mitään, pidänpä suuni kiinni.

Tämä tietysti edellyttää sitä, että sillä huutavan vauvan vanhemmalla on mielenkiintoa ratkaista se tilanne. Jos hän päättää, että ihan sama, huutakoon, niin silloin ollaan jo jouduttu jonkun inhimillisen sietorajan yli. Tai siis jos vanhemmalla ei ole mielenkiintoa siihen, että lapsella olisi hyvä olla, niin silloin mä tulkitsen että vanhemman rahkeet on jo niin lopussa, että sen asian mielestä sulkeminen ja turruttaminen on kivuttomampaa kuin tilanteen kohtaaminen. Ne on niitä tilanteita, joissa ei enää hyvää tarkoittavat neuvot pelkästään auta, vaan tarvitaan ammattiapua ja ihan oikeaa tukiverkkoa.

Oppiminen toimii periaatteessa näin

Mutta pysytään vielä ammattiavun tällä puolen – tai no, oppiminen toimii ihan samalla tavalla sielläkin, mutta oppija itse ei joudu kantamaan vastuuta sen oppimisprosessin rakentamisesta samalla lailla.

Ihmisellä on kokemus. Se on jollain lailla ristiriidassa sen kanssa, miten ihminen sillä hetkellä näkee maailman (”Vauvani itkee, vaikka hän on nukkunut, syönyt ja kuivassa vaipassa eli kaiken pitäisi olla hyvin.”). Tai se kokemus osoittaa, että ihminen ei tiedä jotain asiaa (”Äiti, miksi pitää pestä kädet ennen ruokaa?”)

Hän pohtii sitä asiaa, suhteuttaa sitä muuhun tietoon maailmasta, keskustelee ehkä muiden kanssa. Googlaa tai lukee kirjan.

Hän huomaa, että hänen aikaisempi maailmankuvansa on ollut jollain lailla puutteellinen tai rajallinen. Tai hän oivaltaa, että aikaisemmin opittu totuus jostain ihan muusta asiasta päteekin itse asiassa myös tähän.

Hän näkee yhteyksiä asioiden välillä. Hän osaa muuttaa toimintatapaansa niin, että ongelmaa ei pääse syntymään tai sen ratkaiseminen on helpompaa.

Tarpeeksi monen kierroksen jälkeen ihminen on oppinut asian. Hän osaa ennakoida, millaisista tilanteista vauvalle tulee itkuhuuto, eikä laita vauvaa sellaisiin tilanteisiin. Hän osaa pestä kädet ennen ruokaa.

Yhteyksien muodostuminen yksittäisten tilanteiden tai kokemusten välille. Teoria, jonka ihminen muodostaa kokemustensa perusteella.

Teoria siitä, että vauva itkee tästä syystä, tai teoria käsipesusta. Ja siitä teoriasta tulee itsestäänselvä osa maailmankuvaa, niin että kun näkee vauvan itkevän, niin omassa päässä käynnistyy prosessi: selvä juttu, vauva itkee, nyt pitää tehdä näin. Ai tää on sun vauva, teithän sinä jo näin?

Ja ollaan taas siinä alun neuvomistilanteessa, mutta tällä kertaa toisinpäin.

Totuus – suhteellinen vai suhteeton?

No mikä on sitten se totuus?

Niin.

Totuus sen yhden lapsen kohdalta on varmasti juuri se, jonka hänen vanhempansa ovat oppineet. Totuus ylipäänsä lapsista, ylipäänsä ihmisistä, ylipäänsä maailmasta…

Sitä täällä maailmassa ollaan opettelemassa.

Mun maailmankuvassa tällä hetkellä totuus näyttää siltä, että ongelmat on mahdollisuus oppimiseen.

Ja että ihmisten väliset ristiriidat ja ongelmat useimmiten kumpuaa siitä, että maailmankuvat on erilaiset ja tapahtumia tulkitaan niiden maailmankuvien kautta ihan eri tavoin.

Ja että jos niihin ongelmiin pystyis suhtautumaan niin, että edes kevyesti kyseenalaistaa myös sen oman maailmankuvansa – jos mä olisin väärässä, niin missä kohtaa mä saattaisin olla väärässä – niin meillä olis aika paljon vähemmän angstia ja väkivaltaa ja surkeutta tässä maailmassa.

Ja että avain siihen oman maailmankuvan kyseenalaistamiseen ja ongelmista oppimiseen on se, että ensin huomaa ja myöntää, mitä oman pään sisällä liikkuu.

Kas, mä suutun tosi pahasti kun tuo ihminen puhuu noin – mitäköhän se kertoo minusta ja maailmankuvastani?

Oho, mun on tosi vaikea olla omissa nahoissani tän aiheen noustessa pintaan – mitäköhän se kertoo minusta?

Ei niin, että ”siis vitsi mä oon kauhee kun mä suutun tällai aargh” vaan että ”ahaa, kiinnostavaa, täällä on tällaista”.

Siitä on myös kyse koko tässä Lupa olla minä -hommassa. Oppiminen ja ymmärtäminen alkaa siitä, että annan tilan ja luvan omalle kokemukselleni, oli se millainen kokemus tahansa. Tunnekokemus, ristiriita, älyllinen haaste, mikä tahansa. Tila ja lupa.

Koska kokemus on oppimisen ensimmäinen askel.

Ja mä odotan pelonsekaisella innolla, että milloin mulle tulee vastaan sellainen kokemus, joka romuttaa tän teorian ja pistää mut miettimään tätä omaa maailmankuvaani uudestaan. 🙂

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mä rupean tästä eteenpäin laittamaan tänne kommenttiohjeistukseen enemmän kysymyksiä. Olis ihanaa, jos täällä kommenteissa jatkettais aiheesta keskustelua, koska täällä on tähän mennessä ollut vain ihania ja ajattelevaisia kommentteja.

Jos ei halua kirjoittaa niitä vastauksia tänne kommenttiosastoon (mikä on täysin ymmärrettävää), niin näitä kysymyksiä voi myös ottaa itselleen sellaisiksi pohdinta- tai kirjoittamiskysymyksiksi. Valitse yksi ja yritä nähdä maailma sen kysymyksen läpi. Jos tulee ideoita, niin voi käydä kommentoimassa myös vaikka seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla. 🙂

Mitä sä ajattelet oikeista vastauksista? Mitkä on sellaisia asioita, joissa on sun mielestä oikeita vastauksia, ja missä asioissa puolestaan ei ole? Mikä on sellainen aihe, jossa huomaat että sun on vaikea myöntää olleesi väärässä? Jos tietäisit, että olet jostain asiasta väärässä, niin mikä asia se voisi olla?

P.S. Tsekkaa Lupa olla minä -kurssi, jolla pohditaan hyvän vanhemmuuden teemoja juurikin näillä välineillä!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3