Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 4: Tahdonvoima ja avun pyytäminen

Tämä on viimeinen osa tekstisarjaa aiheesta mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Sarjan aiemmissa osissa pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, kontrollista luopumista ja aikuisen omia tunnetaitoja, sekä vanhemmuuden tavoitteita ja lapsen tarpeiden tuntemista. Tämän viimeisen tekstin aihe on tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

6. Tahdonvoiman säästäminen siinä missä pystyy

Mainitsin edellisessä tekstissä, että kaikenlainen tunteiden ja pettymysten käsittely, kärsivällisyys, ja muu oman toiminnan ohjaaminen kuluttaa kallisarvoista kapasiteettia. Aika moni meistä vanhemmista tunnistaa tilanteen, jossa kolmevuotiaan tunnekuohun läpielämisen jälkeen omakin olo on kuin pitkän työpäivän tehneellä.

Tuo kallisarvoinen tunteiden käsittelyn ja kärsivällisyyden kapasiteetti kulkee myös nimellä tahdonvoima. Se on meillä jokaisella ihmisellä päivittäin käytössä oleva, rajallinen määrä energiaa, jota käytämme aina silloin, kun säätelemme omaa toimintaamme, käsittelemme tunteita, hillitsemme impulsseja tai teemme valintoja.

Omista tarpeista huolehtiminen tankkaa tahdonvoimaa. Verensokeri ja riittävä uni vaikuttavat tahdonvoimaan fysiologisella tasolla. Myös tästä syystä omien tarpeiden huomioiminen on keskeistä hyvässä vanhemmuudessa.

Jos tankki on tyhjä, on vaikeaa ellei mahdotonta olla empaattinen, kärsivällinen, tehdä hyviä päätöksiä tai vaihtaa näkökulmaa.

Myös lapsen tarpeista huolehtiminen edistää rauhallista yhteiseloa.

Levännyt, syönyt ja riittävästi haleja saanut kolmevuotias on oikeastaan aika ihana pakkaus. Kriisi tulee siinä vaiheessa kun on väsy ja nälkä ja pissahätä, liikaa vaihtuvia tilanteita ja ennakoimattomuutta, liian vähän ikätasoista puuhaa ja liikettä (muutaman päivän ulkoilemattomuus näkyy meillä kirjaimellisesti seinille kiipeilynä ja ympäriinsä juoksemisena) ja liikaa skarppaamista.

Aikuisen ja lapsen tahdonvoimaa voi paitsi tankata, myös säästää. Se tapahtuu yksinkertaisimmin toimintaympäristöä muuttamalla. Käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi tällaisia asioita:

Päivärutiini johonkin näkyville, niin että ei tarvitse olla aina miettimässä, mitäköhän seuraavaksi piti tehdä

Kiireettömyys, jotta lapsi saa esimerkiksi leikkiä leikin rauhassa loppuun ennenkuin on aika ryhtyä pukemaan

Vaihtoehtojen rajaaminen:
Tämä on se klassinen ”haluatko siniset vai punaiset rukkaset” -kikkakolmonen. Itsellä on tullut vastaan useampia ei-juuri-nyt-pienten-lasten-vanhempia, jotka neuvovat käyttämään tätä ikäänkuin taianomaisena keinona saada lapsi harhautettua valitsemaan jotain sellaista, mitä hän ei oikeasti halua. Siinä on kuitenkin totuuden siemen: rajattomista vaihtoehdoista valitseminen on aikuisellekin vaikeampaa kuin jostain alustavasta ehdotuksesta liikkeelle lähteminen. (Vertaa: ”Milloin käytäis kahvilla?” vs. ”Milloin käytäis kahvilla? Mulle sopii ensi viikolla tiistai, torstai ja perjantai.” Kummasta kysymyksestä on helpompi lähteä sopimaan kahvittelua?)

Silloin kun pelkkä ”kumman vaihtoehdon haluaisit” -meininki ei toimi, niin lapselle on vaihtoehtoja rajatessa mun mielestäni hyvä kertoa myös logiikka niiden vaihtoehtojen takana. Tänään lähdetään ulos, siellä on kylmä joten tarvitaan hanskat, haluatko mielummin siniset vai punaiset tai keksitkö jonkun toisen vaihtoehdon? Ja jos lapsi ilmoittaa ettei laiteta rukkasia, ja keli on sellainen että sormet eivät suoraan jäädy irti kun ovesta astuu, niin ne rukkaset voi ottaa mukaan ja kysyä ulkona, että laitetaanko nyt nämä hanskat, onko sormilla jo kylmä. Joskus se perustelu tulee ymmärrettäväksi vasta kun huomaa, että ihan totta tuo aikuinen taisi puhua. Tämä palautuu myös siihen lapsen omaan kontrolloinnin mahdollisuuteen: jos epäonnistumisen hinta on kohtuullinen, niin on erittäin terveellistä antaa lapsen tehdä ihan itse omat virheensä, myös rukkasten suhteen.

Ennakoiminen:
Nyt leikitään vielä ihan rauhassa, ja sitten sen jälkeen ruvetaan pukemaan ja mennään ulos. Ulkoilun jälkeen tullaan sisälle syömään. Kun lapsi tietää, mitä odottaa, niin tahdonvoimaa ei tarvitse käyttää sellaiseen ”ai mitä piti tehdä en mä tiennyt mä halusin ÄÄÄÄÄÄÄ” -kriisiin. Ainakaan ihan yhtä paljoa.

Lapsen tavaroiden, lelujen, vaatteiden jne. järjestäminen fiksusti:
Yleensä niin, että lapsi saa niitä käytettyä mahdollisimman vaivattomasti itse. Tai jos joku tavara on sellainen, että sitä käytetään vain aikuisen kanssa, niin sitten laitetaan se sellaiseen paikkaan, ettei lapsen tarvitse sitä varoa.

Säännöt ja rajoitukset
Myös säännöt ja rajoitukset – tai niiden puute – kuuluvat toimintaympäristöön. Mitä vähemmän on sääntöjä, muistamista ja rajoituksia, sitä vähemmän lapsen tarvitsee skarpata toimiakseen niiden mukaan. Vielä parempi, jos ne säännöt ja muistamiset ja rajoitukset voi pukea ”tee näin” -muotoon, jolloin lapsen ei tarvitse kieltämisen jälkeen vielä erikseen miettiä, että no jos näin ei saanut tehdä niin mitä sitten saikaan tehdä? Esimerkkeinä vaikkapa ”ei saa satuttaa” vs. ”hellästi saa koskea”, ”älä koske siihen kaappiin” vs. ”tämä on sinun oma kaappisi” tai ”tätä kaappia voidaan tutkia aikuisen kanssa”.

…Ja kaikenlaisia muita pieniä arjen helpotuksia. Yhdelle perheelle sopii jotkut jutut, toiselle perheelle jotkut toiset. Tärkeintä on kokeilla ja huomata, millaiset jutut omassa arjessa toimivat. Ja sitten oikeasti pistää niitä myös käytäntöön.

7. Osaa pyytää apua (ja tietää, keneltä pyytää)

Yksi niistä piirteistä, joita minun on vaikeinta jaksaa kolmevuotiaassa, on se ”Eikun minä ITSE! ÄÄÄ en osaa! Eikun minä itse! ÄÄÄ en osaa!” -asenne. Että syteen tai saveen, minä nyt teen itse kun kerran päätin, vaikka taidot tai kapasiteetti eivät vielä riitä ja turhauttaa niin maan vietävästi.

Ja sitten teen itse vanhemmuudessa jatkuvasti ihan sitä samaa. Eikun minä ITSE hoidan tämän kaiken! ÄÄÄ ei riitä kapasiteetti ja väsyttää! Eikun minä ITSE huolehdin huushollista ja lapsista samalla kun teen työtä! ÄÄÄ miksi kukaan muu ei koskaan tee mitään! Ja niin edelleen. 🙂

Jostain aika syvältä kumpuaa se ajatus, että itse pitäisi pärjätä.

Sitä ei suorastaan helpota se, että jos valitat miten on väsyttävää ja raskasta, niin vastaus saattaa hyvin olla joko ”itsepähän olet lapsesi tehnyt, mitäs läksit, oma moka” tai ”no ei tuo vielä mitään, kuuntelepas miten vaikeaa MINULLA on/oli” tai ”kyllä äitini/mummoni/minäkin aikanaan pärjäsin, vaikka oli seitsemäntoista lasta ja sadan lypsävän navetta ja viideltä piti herätä ja joka lauantai pestiin pyykit käsin ja luututtiin lattiat”.

Tai ainakin joskus on tullut vastaan joku näistä vastauksista, ehkä kaikki. Itseäni pelotti pitkään, välillä pelottaa vieläkin, että omiin turhautumisen tai väsymisen tai avuttomuuden huokauksiin tulisi vastauksena yllä mainitun kaltaista pätemistä tai vähättelyä. Sellaisessa ilmapiirissä ei paljon viitsikään apua pyytää, jos lopputuloksena ne vähätkin voimat menee sen toisen ihmisen kuuntelemiseen. Kiittimoi.

Ensimmäinen ja tärkein asia avun pyytämisessä onkin se, että voi pyytää joltakulta luotettavalta. Joltakulta sellaiselta, joka tietää, miten iso askel on ylipäänsä pyytää apua. Joltakulta sellaiselta, jonka edessä uskaltaa olla haavoittuvainen ja epätäydellinen, eikä tarvitse pelätä, että mitä sieltä tulee vastauksena niskaan.

Niitä ihmissuhteita kannattaa vaalia jo silloin, kun mikään ei ole kriittisesti pielessä – tämä on tietysti vähän suolaista tajuta siinä kohtaa, kun omat voimavarat ovat jo aika vähissä. Ja toisaalta, apua ja tukea voi löytyä yllättävistä suunnista silloin, kun uskaltaa myöntää ääneen sitä tarvitsevansa.

Avun pyytäminen voi alkaa vaikkapa ihan siitä, että myöntää olevansa väsynyt, turhautunut tai vähän hukassa. Pienissäkin asioissa.

Voi myöntää puolisolle tai muulle aikuiselle, jonka kanssa sitä arkea jakaa: Musta tuntuu, että mulla ei riitä nyt paukut kaikkeen siihen, mitä mä tällä hetkellä meidän huushollissa hoidan.

Tai voi myöntää sille kolmevuotiaalle: Nyt mä en tiedä, että mitä meidän tässä tilanteessa pitäisi tehdä, kun mä haluaisin että [tehtäis X] ja sä haluaisit, että [tehtäis Y].

Tai voi myöntää vaikka jollekulle luotettavalle kaverille, joka on tai ei ole itse vanhempi: Vitsi mä olen niin hukassa ton kolmevuotiaan kanssa. Mua väsyttää niin paljon että ei ole enää tosikaan. Mua surettaa ihan kauheasti, että en osaa olla sellainen vanhempi kuin haluaisin olla.

Nimittäin niistä pienistä haavoittuvuuden ja oman epätäydellisyyden hetkistä syntyy luottamusta.

Aika harvalla meistä on pakka kasassa niin hyvin kuin miltä ulkopuolelta näyttää. Tai ainakaan mulla ei ole. Luottamusta syntyy siitä, että toisen kanssa pystyy jakamaan niitä hetkiä ja kokemuksia, kun ei todellakaan mennyt kuin Strömsössä.

Eikä sitä tarvitse jakaa aina sillä tavalla ”hahhahhaa, töttöröö vaan kun meni kaikki pieleen” -hengessä, vaikka sekin on välillä tosi terapeuttista. Mulle tärkeitä hetkiä on usein nimenomaan ne, jolloin mä saan purettua jollekulle sydämeltäni sen, että vitsi miten hävettää, harmittaa, surettaa tämä tilanne, ja toinen osaa vain olla empaattinen. Kyllä, kuulostaa raskaalta. Ja tutulta. Onpa tosi ikävä tilanne. Sano vaan, jos tarvitset apua tai vinkkejä sen kanssa. Silloin mä tiedän, että se toinen ei myöskään mene puihin, jos mä sitten lopulta pyydän jotain konkreettista apua.

Omien tarpeiden tunnistaminen, se kaikkein ensimmäinen kohta tässä koko listassa, on tärkeää myös avun pyytämisen kannalta. Kun tietää, mitä tarvitsee, osaa pyytää oikeanlaista apua.

Mä olen opetellut sanomaan puolisolle, että ”nyt mä toivon, että sä kuuntelet, etkä yritä ratkaista yhtään mitään ellen mä erikseen pyydä ratkaisuehdotuksia”. Konkreettisten ehdotusten tekeminen voi olla vaikeaa silloin, kun pyytää apua. Kapasiteettia ei välttämättä ole siihen konkretian keksimiseen – ja kuitenkin ainakin itsellä on aina sellainen fiilis, että haluan tehdä sen avun antamisen toiselle mahdollisimman helpoksi.

Avun pyytämiseen onkin hyödyllistä opetella ”haluaisin X, voisitko auttaa sen toteuttamisessa?” -lauseita.

”Haluaisin tänään jossain vaiheessa nukkua päikkärit, voitko auttaa mua sen kanssa?”
”Haluaisin saada tällä viikolla yhden täysin vapaan illan, voisitko auttaa mua sen kanssa?”
”Haluaisin keksiä jonkun tavan, jolla saadaan aamut vähän rauhallisemmiksi, voitko auttaa mua sen kanssa?”

Silloin olen ilmaissut selkeästi, mikä on mun haluamani lopputulos, ja se toinen ihminen saa jatkaa konkreettisten ratkaisujen miettimistä. Silloin en myöskään koe komentelevani ketään auttamaan mua, vaan se toinen ihminen voi ehdottaa sellaisia ratkaisuja, jotka sopivat hänen omaan tilanteeseensa. Kynnys pyytää apua on taas vähän matalampi, ja se on pelkästään hyvä asia.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en yllä ihan parhaaseeni.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Jos tästä tekstisarjasta oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

(Jos et vielä ole Lupa olla minä -kirjeen tilaaja, niin tuosta alta liittymällä saat sähköpostiisi viikoittain ajatuksia ja harjoituksia omista tarpeista huolehtimiseen ja muuhun vanhemmuuden sisäiseen työhön. Liittymislahjana saat myös 10-osaisen sähköpostikurssin itsestä huolehtimisen ja läsnäolevan vanhemmuuden teemoista. Tervetuloa mukaan.)

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3