Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 3: Aikuisen tavoitteet ja lapsen tarpeet

Kirjoitin viime viikolla siitä, mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Ensimmäisissä teksteissä pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, sekä kontrollista luopumista ja aikuisen omia tunnetaitoja. Tässä tekstissä pohdinnan alla ovat arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja viimeisenä ylihuomenna tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

4. Arvot ja tavoitteet

Mikä tässä tilanteessa on mulle tärkeää?

Sekä ruohonjuuritasolla että isossa mittakaavassa tämä kysymys voi auttaa saamaan vähän erilaista näkökulmaa siihen tilanteeseen.

Onko mulle tärkeää, että lapsi syö koko lautasen tyhjäksi, vai että lapsi syö sen verran kuin hän tällä hetkellä kokee tarvitsevansa? Onko se ylipäänsä sellainen asia, johon voin jotenkin vaikuttaa? (Voin laittaa lapsen lautaselle vähemmän ruokaa, tai tehdä lapsen suosikkiruokaa, niin lautanen tulee syötyä tyhjäksi.)

Onko mulle tärkeää, että päästään ovesta ulos tasan kello kahdeksan? Jos, niin mitä mun tarvitsee tehdä edellisenä iltana, jotta se onnistuisi? Tai onko joku muu asia, kuten yöunien pituus tai rauhallinen aamu, vielä tärkeämpi?

Millaista esimerkkiä mä haluan lapselleni näyttää? Olenko mä nyt sellainen aikuinen, jollaiseksi haluan lapseni kasvavan? Tai jos en ole, niin mitä mä voisin tehdä toisin, jotta osaisin näyttää oikeanlaista esimerkkiä myös lapselleni?

Arvot ovat niin subjektiivinen asia, että niistä on vaikea puhua muuten kuin kysymyksillä. Jokaisella meillä on kuitenkin jotain arvoja vanhemmuutemme taustalla. Ne eivät välttämättä ole kaikki tiedostettuja, mutta kaikki ne jollakin tavalla ohjaavat toimintaamme.

Asetamme myös vanhemmuuden tavoitteemme arvojemme pohjalta: jos haluan, että lapsestani kasvaa rehellinen ja toisia huomioiva aikuinen, niin silloin rehellisyys ja toisten huomioiminen ovat minulle tärkeitä arvoja. Voin hyvin, kun toimin itsekin niiden arvojen mukaan tavallisessa arjessani.

Erityisesti niissä tunnekuohutilanteissa, miksei muissakin, omien arvojen ja vanhemmuuden tavoitteiden muistaminen voi auttaa katkaisemaan sen kuohun ja suuntaamaan ajatukset siihen, mitä tässä tilanteessa voisi tehdä.

Kolmevuotias huutaa turhautumistaan, koska unohti, että olisi halunnut juosta koko pihatien? Jos mulle on tärkeää, että lapsi oppii empaattiseksi ja toisia huomioivaksi, niin silloin mun tehtäväni vanhempana on näyttää esimerkkiä ja olla empaattinen häntä kohtaan.

Kun lapsi huutaa räkä poskella toppahaalarissa, niin kysymys ”mikä tässä tilanteessa on tärkeää?” voi auttaa pääsemään siitä omasta kiukusta. Ei meillä oikeasti niin kiire ole, ettenkö mä voisi pysähtyä halaamaan ja lohduttamaan lasta.

5. Lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen

Meille vanhemmille on usein aika selvää, että miten haluaisimme asioiden menevän. (Aivan kuten sille kolmevuotiaallekin.) On päivärytmit, rutiinit, aikataulut, huushollin tavat, omat rajat ja ”olis kiva, jos” -osasto.

Viisas vanhempi sovittaa päivärytmit ja aikataulut mahdollisimman hyvin lapsen tarpeiden kanssa yhteen. Fyysisten tarpeiden kohdalla se on helpompaa: jos lapsi ei saa ruokaa tai päikkäreitä oikeaan aikaan, niin sen huomaa aika nopeasti yhteistyökyvyn loppumisesta.

Emotionaalisten tarpeiden kohdalla se on vaikeampi muistaa: jos lapsi on ollut vaikka yökylässä, niin hän tarvitsee vähän tasoittumisaikaa. Tai jos ollaan oltu mukavalla retkellä koko päivä, niin pienen tunteet ovat väsymyksestä niin hauraat, että pienestäkin jutusta voi tulla iso kriisi.

Ja sitten kun tähän kaikkeen lisää sen, että kolmevuotiaalla on jatkuvasti tunteet aika hauraat, kun koko ajan tulee jotain sellaista, minkä haluaisi olevan toisin… Syvä huokaus.

Ainakin meidän huushollissa huomaa tehneensä suuren erehdyksen, jos vaikkapa kiireessä komentaa liian tiukasti. Sen toivotun tekemisen sijaan lapsi menee ihan mykkyrälle, ja seuraavat viisi minuuttia saakin sitten käyttää siihen, että lohduttaa sydänjuuriaan myöten loukkaantunutta lasta (”sinä komensit minua!?!”).

Paljon paljon tehokkaampaa (ja myös enemmän omien arvojeni mukaista) on keskittyä miettimään, mitä lapsi tarvitsee, jotta tämä asia tapahtuu.

  • Voin kysyä sitä häneltä suoraan: ”Mikä auttaisi, että saisit sen haalarin päälle?”
  • Tai voin huomata, mikä puuha hänellä on käynnissä: jos hän haluaa leikkiä Nalle Puhia ja Tiikeriä, niin ilman muuta – voisitko Nalle Puh pukea sen haalarin päällesi?
  • Tai voin hyväksyä, että syystä tai toisesta tämä tehtävä on lapselle ylivoimainen tällaisenaan (esim. ”pukisitko haalarin päällesi”), ja lapsi tarvitsee pienempiä välitehtäviä: ”Saatko laitettua nuo varpaat haalarin lahkeeseen? Jee, entäs ne toiset varpaat?”

Tämä voi tuntua komentamiseen ja ”no minä puen sen haalarin sinulle jos mitään ei tapahdu” -tuskailuun verrattuna aika paljon työläämmältä, ainakin alkuun. Toisaalta, kun käyttää muutaman minuutin lapsen tarpeen tunnistamiseen ja huomioimiseen, niin on rutkasti todennäköisempää, että lapsi tekee homman hyvillä mielin loppuun.

Komentamisessa, väkisin pukemisessa ja muissa aikuisen vallankäyttöön perustuvissa taktiikoissa on monta ongelmaa. Monet niistä liittyvät edelliskohtaan, eli vanhemmuuden arvoihin ja tavoitteisiin – onko tämä se esimerkki, jonka haluan lapselleni opettaa? Onko tämä sellainen tapa, jolla toivoisin lapseni kohtelevan minua tai pikkusisaruksiaan?

Täydellisyyteen ei tietysti kykene kukaan, eikä tarvitsekaan. Samaan aikaan on hyvä huomata, että onnistuuko se oman tavoitteen näköinen toiminta usein, joskus vai melko harvoin. (Ja jos vastaus on ”melko harvoin”, niin silloin on hyvä miettiä lisäkeinoja, jos tavoitteista huolimatta tilanne usein tuntuu menevän ikävällä fiiliksellä.)

Lisäksi jo puhtaasti ajankäytön näkökulmasta riski puolen tunnin huutoraivariin on kolmevuotiaan kanssa niin korkea, että lapsilähtöisyys on yksinkertaisesti fiksumpaa. Puhumattakaan siitä, että seuraavaan hommaan siirryttäessä kaikilla on parempi fiilis siitä, miten tilanne eteni.

Ja edelleen – mitä paremmissa kantimissa omat voimavarat ovat, sitä paremmin aikuisella riittää kapasiteettia huomioida lapsen tarpeet, sen sijaan että keskittyisi vain siihen, mitä omasta mielestä pitäisi tapahtua. On helppoa olla empaattinen ja kärsivällinen, kun on nukkunut ja syönyt, kokee olevansa turvassa ja saa onnistumisen kokemuksia. (Tästä syystä ulkopuolisen on helppo ajatella, että ”miten ihmeessä tuo nyt noin, mä osaisin toimia paljon fiksummin tuossa tilanteessa”. Ehkä, tai sitten olisit samoista lähtökohdista vielä pahemmassa jamassa ja tuo toinen selviää olosuhteisiinsa nähden huikealla tavalla. You never know.)

On myös tosi hyödyllistä pysähtyä välillä havainnoimaan, että mitä lapsi oikeasti osaa ja mitä ei.

Lapsi haluaa kaataa itse kannusta vettä ruokapöydässä mukiin? Annanko lapsen kokeilla vai ilmoitanko, että et osaa, minä kaadan? Erityisesti silloin, kun epäonnistumisen hinta on suhteellisen pieni (tyyliin: muutaman minuutin viivästys, pöydälle kaatunut vesi tms.), niin tilanteen hyvää fiilistä saa edistettyä aika lailla ihan vain sanomalla, että kokeile vaan, katsotaan osasitko.

Joka kerta, kun lapsen pyyntöön vastaa EI, häneltä kuluu tunteiden käsittelyn kapasiteettia sen pettymyksen sietämiseen. Myös aikuiselta kuluu hyvin todennäköisesti kärsivällisyyskapasiteettia siihen, että hän auttaa lasta käsittelemään pettymyksensä. Se kapasiteetti on rajallinen, kallisarvoinen luonnonvara, joten sitä ei kannata hukata ihan noin vain.

Asioissa, joissa aikuiselle on tärkeää pitää kiinni rajoista, pidetään toki kiinni rajoista. Sitävastoin asioissa, jossa lapsen pyyntöön suostuminen on aikuiselle ihan mahdollista, niin on mun mielestäni sen kallisarvoisen kapasiteetin tuhlausta ruveta ehdoin tahdoin ”asettamaan rajoja” jotta ei ”antaisi periksi” lapselle. Erityisesti kolmevuotias kohtaa päivän aikana niin monta EI!-tilannetta, että on aikuisen tehtävä myös varmistaa, että lapsi saa myös välillä aidosti päättää, valita ja kokeilla.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en yllä ihan parhaaseeni.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3