Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 2: Kontrolli ja tunnetaidot

Kirjoitin toissapäivänä siitä, mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Ensimmäisessä tekstissä pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, ja tämän tekstin aiheena on kaksi seuraavaa: kontrollista luopuminen ja aikuisen omat tunnetaidot. Seuraavissa teksteissä aiheina ovat arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen. Kolmas ja neljäs osa tästä tekstistä ilmestyvät ensi viikolla.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

2. Kontrollista luopuminen

”Tälle asialle en voi nyt mitään.” ”Nyt on näin, ja tällä mennään.” ”Onko tämä mun päätös?”

Kolmevuotiaan kanssa ehkä raskainta on se, että hän on vaiheessa, jossa haluaa päättää ihan kaikesta. Tai ei, ei ihan niinkään.

Kyse ei ole niinkään halusta. Hän vain sattuu olemaan kehitysvaiheessa, jossa hänen näkökulmansa on ainoa, jolla on väliä hänelle itselleen. Se on ainoa, jonka hän ylipäänsä kykenee näkemään.

Tietysti on ihan kiva tehdä aikuinen iloiseksi – mutta onpa ihmeellistä, että kun aikuinen näyttää tuimalta ja juoksen karkuun nauraen, niin aikuinen ei ilahdukaan. Yleensä tuo minun aikuiseni ilahtuu, kun näkee minun nauravan. Omituista.

Ja jos kolmevuotiaan pitää valita, teenkö itseni iloiseksi vai tuon toisen ihmisen, niin ei kai tässä edes ole mitään valintatilannetta. Jos ne onnistuvat samaan aikaan, niin jee, tottakai ilahdutaan molemmat. Mutta miten niin siis olisi mahdollista sellainen, että minä olen iloinen mutta tuo toinen ei olisi? Kun minulla on kivaa, niin silloin maailmassa on muutenkin kaikki hyvin, eikö niin?

Aikuinen puolestaan on – omasta maailmankuvastaan käsin – tottunut siihen, että toisten ihmisten kanssa tehdään yhteistyötä. Tai ainakin siihen, että kun auktoriteettiasemassa oleva käskee, niin silloin tehdään. Tai ehkä jopa siihen, että hän itse saa päättää aina kaikesta.

Siinäpä sitä onkin hedelmällistä maaperää törmäyksille. Molemmat toimivat sen perusteella, minkä tietävät oikeaksi ja mihin ovat tottuneet.

Tähän mulla itselläni (ja monella Vanhemmuuden onnistumisia -session osallistujalla) auttaa se, että en edes yritä kontrolloida asioita, jotka eivät ole minun hallinnassani. Niinkuin sitä, syökö lapsi edessään olevalta lautaselta mitään. Tai sitä, miten lapsi leikkii omilla leluillaan. Tai sitä, totteleeko lapsi mun sanojani.

Tämä EI tarkoita sitä, että millään ei ole mitään väliä tai että lapsi saa tehdä mitä tahansa.

Mä keskityn niihin asioihin, mille mä voin jotain, kuten esimerkiksi:

  • Omien rajojeni pitämiseen ja omista tarpeista huolehtimiseen. ”Sinä et saa lyödä minua, ole hyvä mene kauemmaksi.” ”Tuo ei ole nyt vaihtoehto, keksitkö jonkun muun idean?”
  • Kuuntelemiseen, jotta minun on helpompi tulkita lapsen käytös hänen oikeiden motiiviensa kautta. ”Sinä tönäisit toista lasta – mitä yritit siinä kohtaa?”
  • Selkeään kommunikaatioon, jotta lapsi ymmärtää, miksi toivon hänen tekevän jotain, miksi se on minulle tärkeää ja miten se tekeminen auttaa minua, häntä ja muita. ”Ei saa töniä, siinä voi sattua. Seuraavan kerran kun haluat, että toinen lapsi tulee sun kanssa leikkiin, niin pyydä sanoilla, eikö joo. Silloin toisen on helpompi ymmärtää, eikä ketään satu.”
  • Toimintaympäristön muokkaamiseen.
    • Jos en halua, että lapsi hajottaa jonkin yhteisen kapistuksen, niin mä voin nostaa sen hyllylle ja sitä käytetään yhdessä aikuisen kanssa.
    • Jos en jaksa vääntää lapsen kanssa lelujen keräämisestä, niin voin laittaa leluista neljä viidesosaa varastoon ja jättää esille sellaisen määrän, että lapsi jaksaa suht helposti kerätä ne aikuisen avulla.
  • Tekojen ja niiden seurausten käsittelyyn yhdessä lapsen kanssa.
    • Jos lapsi vaikkapa hajottaa tarrakirjansa, niin mä voin empaattisesti jutella siitä, että taitaa harmittaa kun se meni hajalle, huomasitko mitä teit kun se hajosi, usein kirjoille käy just noin kun niille tekee tuolla lailla.
    • Tai jos lelujen kerääminen takkuaa, niin voidaan yhdessä miettiä, että onpas näitä leluja tosi monta, mitkä näistä voisivat mennä varastoon, niin jaksettais kerätä ne paremmin.

…ja siinä se taisi oikeastaan ollakin.

Minä en voi mitään sille, että kolmevuotiaalla on Vaikeaa. En voi mitään sille, että lapsi haluaa päättää kaiken. Se on nyt se maasto, jossa edetään.

Kun mä luovun siitä ajatuksesta, että tämän pitäisi olla jotenkin toisin, niin multa vapautuu ihan todella paljon energiaa. Kun mä huomaan, milloin yritän muuttaa asioita, jotka eivät ole minun muutosvallassani, mun on helpompi suhtautua tilanteeseen kuin aikuinen.

Ai sä haluat? Okei, onnistuu. Ei mun tarvitse kieltää lapselta asioita vain siksi, että muuten lapsi ”oppii että aina saa kaiken mitä haluaa”. Prosentuaalisesti kaikista kolmevuotiaan haluamisista toteutuu vielä silloinkin aika pieni osa, koska lapsi väistämättä haluaa myös sellaisia asioita, jotka eivät ole minun tai kenekään muunkaan vallassa.

Ai sä haluat? Tiedätkö, nyt se ei ole vaihtoehto, ja mä ymmärrän, että sua suututtaa, koska sä haluaisit. Ei toisaalta myöskään tarvitse sanoa lapselle että siinä itse haluamisessa olisi jotain vikaa, vaikka sitä ei jostain syystä voisikaan toteuttaa. Asioita saa haluta. Saa olla pettynyt, jos ei saa mitä haluaa. Ei sekään ole sen monimutkaisempi juttu.

Tyyneyttä  hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä joita voi, ja viisautta tunnistaa, mitkä on mitäkin. Kolmevuotiaankin kanssa sillä pääsee jo aika pitkälle.

3. Omat tunnetaidot

Riippumatta siitä, kuinka hyvissä kantimissa oma jaksaminen on (ja erityisesti silloin, jos se on vähän heikoissa kantimissa), kolmevuotiaan kanssa eläminen Nostattaa Tunteita.

Ihania rakkauden ja hellyyden tunteita, kun aamuyöstä kainaloon kömpinyt lapsi kietoo puoliunessa kätensä mun kaulalleni, huokaisee ja jatkaa unia.

Infernaalisen turhautumisen tunteita, kun lapsi pysähtyy ulvomaan kolme metriä ennen kotiovea ja kieltäytyy liikkumasta metriäkään eteenpäin, koska hän olisi halunnut juosta tuolta kulmalta kotiovelle ja hän unohti – ja äidillä on nälkä ja pissahätä ja vähän varpaita paleltaa. Ja kaikkea, kaikkea mahdollista siltä väliltä.

Aika harva meistä on kokenut niin syviä tunteita ennen vanhemmaksi tulemistaan. Vielä harvempi on opetellut, mitä tehdä, kun se tunteen hyökyaalto iskee.

Vaikka rauhallisessa arjessa läsnäolo ja mindfulness olisivatkin tuttuja juttuja, niin niiden taitojen tuominen siihen tunnekuohun keskelle vaatii ihan erillistä harjoittelua. Teoriassa ja rauhallisessa tilassa opitut jutut asuvat usein juuri siinä aivojen osassa, joka jää tunnekuohun jalkoihin, joten sen tunteen käsittelemisen prosessin täytyy olla aika syvään juurtunut.

Onneksi sitä tunteiden käsittelyä voi harjoitella ihan kevyidenkin tunnekokemusten kohdalla (ja kuten sanottua, kolmevuotiaan kanssa riittää ihan kaikenlaisia tunnekokemuksia). Jokaiselle kehittyy ajan myötä oma tapansa kohdata niitä tunteita, mutta kerron tässä lyhyesti, mitä itse teen, ihan noin inspiraation kannalta. Jos ei tiedä, mitä tehdä, on hyvä kokeilla jotain ja kuulostella, mikä siinä toimi ja mikä ei toiminut.

Kun itselleni iskee päälle joku turhautumis/raivo/aaargh -hetki, niin mä teen suunnilleen näin.

  • Nimeän sen itselleni, ja ehkä myös lapsille: Nyt mua suututtaa ihan valtavasti.
  • Huomaan sen kehossani: Rintalastan takana kiristää, leukoja kirskuttaa, niskaa kiristää, vatsassa on kuuma kiehuva pallo.
  • Keskityn rentouttamaan ne kohdat kehostani, tai sitten visualisoin sinne jotain kevyttä ja valoisaa. Rintakehän kiristys on hattaraa, leukaperien välissä on saippuakuplia, niskanikamien ja lihasten välissä kylpyvaahtoa.
  • Mietin jonkun ajatuksen, joka auttaa mua päästämään irti siitä tunteesta tai ainakin sen patoamisesta:
    • Nyt on näin. Tai…
    • Mua saa suututtaa. Tai…
    • Kuka mä olisin ilman tätä ajatusta, että [mikä se mun kontrollointiajatus sitten onkaan]? Tai…
    • Voinko mä päästää irti siitä, että haluan tämän olevan toisin? Tai…
    • Tältä musta tuntuu silloin, kun mua kiukuttaa. Tai…
    • Mitä muuta tämä voisi tarkoittaa?
  • Hengitän syvään ja haukottelen.

Keinoja on yhtä monta kuin on ihmisiä. Mindfulness auttaa, meditaatio auttaa, erilaiset releasing-tekniikat auttavat, näkökulman vaihtaminen auttaa, hengittäminen ja jooga ja siihen tunteeseen luvan antaminen auttavat. Tärkeää on se, että itsellä on joku tekniikka, jonka tietää toimivan itselle. Joskus siihen tunteen pomminpurkuun menee kaksi sekuntia, joskus viisitoista minuuttia.

Joskus tulee itku tai syvä huokaus tai alkaa yhtäkkiä naurattaa. Se tarkoittaa, että se tunteen sisältämä energia purkautuu kehosta ja pääsee ulos, eikä sitä tarvitse enää padota tai kiristellä sisälle – joten se patoamiseen kulunut energiakin on yhtäkkiä vapaana johonkin rakentavampaan käyttöön.

Plussaa on sekin, että kun tarpeeksi harjoittelee sitä sanoittamista ja tunteiden käsittelyä lasten nähden, niin samalla tulee näyttäneeksi kolmevuotiaalleen esimerkkiä siitä, että kaikilla tulee tunteita. Aikuisilla ja lapsilla käy joskus niin, että tunne meinaa mennä yli, ja on keinoja, joilla sitä tunnetta voi käsitellä. Tunteet eivät ole vaarallisia, vaan niiden kanssa pitää opetella elämään.

Ja voin sanoa kokemuksesta, että on valtavan paljon helpompaa auttaa lasta opettelemaan tunteiden hallintaa ja käsittelyä, kun itsellä on kokemusta siitä, mitkä jutut toimivat. Sanoittaminen on yhtäkkiä paljon luontevampaa, kun siihen on tottunut omallakin kohdalla. Lapsen itkua tai huutoa ei samalla tavalla pelkää, kun ne tunnistaa normaaleiksi tavoiksi päästää sitä tunteen tuomaa energiaa kehosta ulos.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en ylläkään siihen mihin haluaisin yltää.

Kaikki tämän tekstisarjan teemat ovat olleet itselleni kovan opettelemisen takana. Jonkun verran sitä opettelua tein ennen lasten syntymää, aika paljon vasta lasten myötä. Se opettelu on myös monessa kohtaa kesken, ja monet asiat vaativat edelleen itseltäkin skarppaamista, muistamista ja tietoista näkökulman vaihtamista. Saa ollakin.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Niinkuin mainitsin alussa, jokainen on omassa vanhemmuudessaan siinä kohtaa kuin on. Jo se, että haluaa kasvaa ja oppia ja kehittyä, on iso juttu. Saa tietysti turhauttaa, kun yrittää ja epäonnistuu, mutta sitä ei tarvitse hävetä. Päinvastoin, siitä saa olla ylpeä. Sitä oppiminen nimittäin konkreettisimmillaan on: uusien juttujen yrittämistä, onnistumista tai epäonnistumista, ja oman toiminnan uudelleen suuntaamista niiden kokemusten perusteella.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3