Onko ton lapsen aina pakko olla noin luova?!

Toukokuun teemana blogissa on luovuus.

Voisitko olla vähemmän kekseliäs?!

Lapsi ja luovuus, osa yksi.

Minä: Miksi olet kuskannut kaikki pehmolelut sohvalle?
Lapsi: Koska teen niistä pomppulinnan.
Minä: … Olipas ihan hienosti keksitty, paitsi että arvaa mitä? Saako sohvalla pomppia?
Lapsi: Ei saa. … Minäpäs teen pomppulinnan lattialle!
Minä: *syvä huokaus*

Hei, ei saa piirtää jakkaraan! Vain paperiin saa piirtää! Ja kuka on piirtänyt näihin poneihin??

Lapsi ja luovuus, osa kaksi.

Muksut levittelevät liituja ympäri olohuoneen lattiaa.
Minä: Hei, ei saa piirtää jakkaraan! Vain paperiin saa piirtää! Ja kuka on piirtänyt näihin poneihin??
*syvä huokaus*

Joinain päivinä mä jaksan muistaa, että lapsen luovuus on ihana ja virkistävä voimavara. Joinain päivinä mä jaksan valita sanani niin, että mä samaan aikaan toisaalta rohkaisen ja tuen lapsen luovuutta ja toisaalta pidän kiinni ennakkoon päätetyistä turvallisuuden rajoista.

Toisina päivinä, kuten tänään, mua kiinnostaa aika vähän lapsen luovuuden rohkaiseminen ja tukeminen – jos se vain tarkoittaisi sitä, että mun ei tarvitsisi enää koskaan jynssätä kuulakärkikynää irti sohvasta (suihkaus hiuslakkaa ja jynssäämistä). Tai väriliitua jakkarasta (taikasieni). Tai purkkaa pikkulelujen uumenista (tähän mä en ole edes keksinyt mitään fiksua ratkaisua).

Ääh, ei noin!

Oikeastihan se ei ole kauhean vaarallista, jos niissä poneissa nyt onkin väriliitua. Mä noin aivoilla tiedän tämän. Toisinaan mä muistankin sen, ihan oikeasti. Mä olen itse tehnyt aika paljon pahempaa jälkeä aikanaan siskon entisille Barbie-nukeille saksilla ja huulipunalla. Se on vain materiaa.

Kun asioita yhdistellään ennakkoluulottomasti ja uudella tavalla, niin aina jollakulla menee pasmat sekaisin ja purskahtaa aamukahvi suusta. Että eihän noin voi tehdä.

Ja toisaalta kun on oppinut siihen, että asiat tehdään niinkuin ne kuuluu tehdä, niin niiden kategorioiden murtuminen tai ylittäminen aiheuttaa myllerrystä. On asioita, joihin ei piirretä, koska niihin ei piirretä. Kuten sohva, lastenhuoneen ovi, jakkara tai muoviset ponilelut. Jos niihin piirtää, niin ensimmäinen reaktio on, että eihän noin voi tehdä.

Siitä tietää, että on kyse luovuudesta. Kun asioita yhdistellään ennakkoluulottomasti ja uudella tavalla, niin aina jollakulla menee pasmat sekaisin ja purskahtaa aamukahvi suusta. Että eihän noin voi tehdä.

Lasten kohdalla se kategorioiden murtuminen ja ylittäminen on tahatonta, tietämättömyydestä tai muistamattomuudesta johtuvaa. Lapsi ei ole vielä oppinut, että noihin asioihin ei piirretä. Se yhdisteleminen on aidosti ennakkoluulotonta, koska lapsella niitä ennakkoluuloja ei kirjaimellisesti vielä ole.

Kun mä kysyn lapselta, että miksi piirsit poniin, niin lapsella ei ole vastausta siihen. Hän ei mielestään ole ylittänyt mitään sellaista rajaa, ettäkö siihen päätökseen olisi tarvinnut jonkun syyn.

Kun aikuinen yhdistelee asioita samalla tavalla, siinä onkin yhtäkkiä Merkitys. Me toiset aikuiset oletamme, että aikuinen tietää ylittävänsä kategorioiden rajoja, ja yhtäkkiä meitä alkaa kiinnostaa, että miksi juuri nämä kategoriat? Miksi juuri tällä värillä piirrettiin juuri tähän kohtaan ovea?

Siinä, missä lapsen teos on ennakkoluuloton, aikuisen täsmälleen sama teos on ennakkoluuloja haastava. Miten niin muka ei voi tehdä noin? Silloin luovuudesta kumpuaa taidetta, ja useimmat meistä nauttivat taiteen tuottamista oivalluksista.

Ennakkoluulojen haastamista

Periaatteessa niihin lapsenkin, krhm, luovuuden osoituksiin voi suhtautua oman päänsä sisällä taiteena. Siis niin, että näiden tarkoitus on nyt haastaa mun ennakkoluuloja. Jos mä ajattelen, että tohon ei kuulu piirtää, niin miksi mä ajattelen niin? Mikä tarve tässä on nyt vaakalaudalla, kun tohon oveen/jakkaraan/sohvaan onkin piirretty?

Silloin kun ne kysymykset eivät kohdistu lapsen toimintaan (”Miksi piirsit oveen?”) vaan mun omaan toimintaani ja ajatteluuni (”Miksi tämä häiritsee mua niin paljon?”), niin mä osaan suhtautua lapsen härväämiseen ja ennakkoluulottomuuteen rakentavasti.

Jos mä ajattelen, että tohon ei kuulu piirtää, niin miksi mä ajattelen niin? Mikä tarve tässä on nyt vaakalaudalla, kun tohon onkin piirretty?

Ja sitten kun mä löydän rehelliseltä tuntuvat vastaukset niihin kysymyksiin (”Koska mä olen itse tämän oven joskus vaivalla valkoiseksi maalannut, ja musta tuntuu pahalta kun sitä mun vaivannäköä ei kunnioiteta.”), niin mä pystyn perustelemaan sen mun oman rajani ikätasoisesti myös lapselle.

Mä voin pyytää, että lapsi ei piirrä seinään ilman lupaa, koska me isin kanssa maalattiin nämä seinät tarkoituksella valkoisiksi, ja meistä ne on kauniit ilman piirustuksia. Sitten voidaan miettiä, että piirsikö lapsi nimenomaan seinää kaunistaakseen, ja miten sitä seinää saisi kauniimmaksi ilman, että piirretään suoraan maalipintaan. Ja niin edespäin.

Koska vaikka mä kuinka haluaisin, niin tämä ei taatusti ole viimeinen kerta, kun mä joudun etsimään itsestäni rakentavaa tapaa suhtautua lasteni luovuuteen ja ennakkoluulottomuuteen. On toisaalta ihan kiitollista, että tämä harjoitustanner on niinkin harmiton kuin väriliidut ja muoviponit.

Kommentteja, ajatuksia, oivalluksia? Ideoita, miten lapsen luovuuden osoituksia saa irti eri pintamateriaaleista? Kaikenlaista saa jakaa kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. Elina says

    Moi!

    Kiitos hauskasta kirjoituksesta! Meillä pestiin tänään sormivärejä päiväpeitosta, koska lapsi halusi maalata sen kauniiksi. 🙂 En osannut suuttua vaan kiitin siitä, ettei lapsi kertoi minulle tempauksestaan. Onneksi tuli suht puhdasta. Purkan saa muuten irti, kun laittaa sen pehmolelun pakastimeen ja jäisenä murtaa purkan pois…

    Voisko seinälle maalaamisen intoa ja sun omia tarpeita yhdistää kiinnittämällä seinälle isoja papereita? Mä ajattelen, että lapsen luovuutta kannattaa yrittää ymmärtää ja niin kuin kirjoitinkin, itse nauttia niistä rajojen ylityksistä, jotka ei meille konventionaalisina vanhempina ehkä oo enää mahdollisia. Lisäksi luulen, että voi olla ihan oikein, että lapsi itse päättää, minkä värisiä ponit tai jakkarat on. Tämän mun esikoinen itse asiassa on vääntäny mulle rautalangasta. ”Mut äiti, tää autotalli ei oo sulle tärkeä. Se on mulle tärkeä ja mä haluan itse päättää, minkä värinen se on!” <3

    • says

      Heippa, kiitos kun tulit kommentoimaan! Toi on muuten ihan supertärkeä homma toi ”kiitos kun kerroit”, koska sekään ei ole aina itsestäänselvää, että lapsi haluaa (kenties muistettuaan ettei näin kuulunut tehdä) kertoa vanhemmalle siitä rajanylityksestä, silloinkaan kun ei ole pelkoa rangaistuksesta.

      Mä oon ton purkkahomman joskus kuullut ja kokeillutkin, se ei vaan muistaakseni toiminut sellaisten kovamuovisten pikkulelujen kanssa yhtä hyvin. Pitää seuraavalla kerralla kokeilla uudestaan – ehkä mä en pitänyt sitä pakkasessa tarpeeksi kauan?

      Noita isoja papereita ollaan harrastettu lattialle levittämällä, ja se onkin toiminut hyvin. Siis silloin, kun mä muistan sellaisen laittaa tai lapsi muistaa sellaista pyytää. 😉 Ja olen sun kanssasi samaa mieltä sekä tosta lapsen luovuuden ymmärtämisestä että lapsen oikeudesta päättää jonkun tietyn oman asiansa väristä. Siis näin kun olen rauhallinen ja lämmin teekuppi kädessä ehdin asiaa rauhallisesti pohtia.

      Mun työsarka on selvästi siinä impulssin (”aaa ei noin äh”) ja suun avaamisen välissä, jos ja kun en ehdi keriä sitä koko ajatusvyyhteä loppuun ennenkuin hermostun. Sitten kun istutaan lapsen kanssa aiheesta keskustelemaan, ja mun aivot pääsee siihen pisteeseen asti, että oikeastaanhan se on lapsen oma poni, niin pystyy jo pyytämään anteeksi omaa reaktiota. Joskus tulevaisuudessa mä varmaan saan sitä väliä venytettyä ja/tai ajatusprosessia nopeutettua, niin että muistan hengittää syvään monta kertaa ennenkuin edes avaan suuni. Tai ainakin sitä kohti kovasti pyritään. 🙂