Onko naispuolinen rokkikukko sitten rokkikana?

Meidän bändillä (F.A.R.O) oli tällä viikolla keikka. Eka keikka pitkään pitkään aikaan, oli ihan huikean kivaa soittaa ja yleisö tykkäsi. Hurraa!

Mä oon ollut tosi pitkään tosi arka puhumaan tosta bändihommasta. Me ollaan veivattu suunnilleen samalla porukalla reilut kymmenen vuotta, ja bändi on ollut ajoittain tosi tiivis osa omaa elämää. Ennen lasten syntymää me treenattiin viikoittain, pidettiin välillä maratontreenejä ja käytiin keikkareissuilla. Mä oon tuntenut suurimman osan bändiläisistä pitempään kuin mun aviopuolison. Bändiläiset oli meidän häissä (vieraina, ei soittamassa). Ja silti useimmat ihmiset kuulee mun bändistä sivulauseessa ja joutuu ite kysymään, että ai sä oot jossain bändissä. Johon mä sanon että joo, meillä on sellainen rokkibändi.

Silloin kun me aloiteltiin, niin mä en ollut vielä edes kahdeksaatoista. Ja kieltämättä se materiaali, jota me sillä porukalla ja silloin soiteltiin nauhoiteltiin, niin oli parhaimmillaankin hellyyttävää ja pahimmillaan jotain ihan muuta. Mä kuvittelin silloin olevani äärimmäisen hyvä laulaja, ja varmaan mä olinkin ihan ok alle parikymppiseksi, mutta ei olis kuulkaa Idolsissa tullut muuta kuin rohkaisua treenata  vielä aika paljon lisää.

Toki me sen jälkeen onkin treenattu. Aika paljon. Keikkailtu, osallistuttu kilpailuihin, soitettu erilaisilla pikkufestareilla ympäri Etelä-Suomea ja niin edespäin. Tolla viime viikon keikalla tuli yksi järjestäjistä sanomaan meidän keikan jälkeen, että onpa kiva nähdä teidät taas keikalla, että hän on nähnyt meidät joskus 2000-luvun alussa lavalla. Ja siinä me sitten pohdittiin, että joo, ihan mahdollista.

Ja kuitenkin jokin osa musta oli pitkään jämähtänyt siihen ”voi kuule tyttö, vielä tarvii paljon treeniä ennenkuin tosta tulee mitään” -vaiheeseen. Vaikka tiesin, että me ollaan oikeasti tosi hyviä, niin silti. Mun on ollut vaikea antaa itselleni lupa olla oikeasti muusikko, oikeasti rokkilaulaja, ainakaan missään sellaisessa kontekstissa jossa en muuten musiikkitaustaani hyödynnä. Kun ei oo koulutusta, enkä mä edes soita mitään instrumenttia vaan ”vain” laulan. Sitä hyväksymistyötä on vielä jäljellä, mutta tosi paljon myös jo tehtynä.

Mulla on myös mennyt tosi kauan hahmottaa, että ihmisiä ihan oikeasti kiinnostaa. Vaikka mä itse tiedän, että on kiva löytää uutta musiikkia, varsinkin kotimaista, niin on ollut tosi vaikea asettua siihen musiikin tekijän asemaan. Että tulkaa kuuntelemaan meitä, ostakaa meidän levy, maksakaa rahaa että pääsette meidän keikalle.

Ihan vasta nyt viime vuosina on jotenkin avautunut se, että ei ihmiset tuu kuuntelemaan mua tai meitä, tai ei ne osta meidän levyä, vaan ne haluaa kuulla sitä meidän musiikkia. Ja se, että me ollaan satuttu säveltämään ja sanoittamaan ne biisit, tavallaan velvoittaa meidät myös tuomaan sitä ihmisille nähtäväksi ja kuultavaksi. Niin että jos joku saa meidän biiseistä ihan huikeat kicksit, niin se pääsee niitä biisejä myös kuuntelemaan. Toki lavakarisma, läsnäolo, visuaalinen ilmekin lavalla vaikuttaa, mutta pääasiassa se vaikuttaa sen kautta, että me ollaan mahdollisimman hyvin läsnä siinä musiikissa.

Nimittäin on aika monta kertaa mietitty sitä, että pitäisikö meidän olla erilaisia lavalla. Viimeksi silloin viime viikon keikalla, kun katsoin ja kuuntelin meitä ennen soittanutta bändiä. Ne oli ihan valtavan energisiä, sellaista hyväntuulista pogoilevaa poprockia ja viisi jätkää joista ainoastaan rumpali pysyi keikan aikana paikallaan ja sekin siksi, että istui rumpupenkillä.

Ja no, me ei olla sellaisia. Ollenkaan.

Niin tottakai aloin miettiä, että auugh, me ei olla yhtään tollaisia, ja meidän biisitkin on ihan erilaisia, ja voi räkä ei soiteta hei ollenkaan. Kuten sanottua, me ollaan veivattu reilut kymmenen vuotta, eli ei ollut ihan ensimmäinen eikä kymmeneskään kerta, kun soitetaan jonkun ihan erilaisen bändin kanssa. Se olo tulee silti aina, ainakin mulle.

Ja sitten mä huomasin sen tunteen, tiedostin sen olemassaolon ja tajusin että juu, ai taas tämä fiilis. Moi vaan pitkästä aikaa. Ja käytin loput siitä biisistä kaikkien sellaisten epävarmuuksien tietoiseen hyväksymiseen. Kyllä, mua jännittää. Kyllä, mä oon vähän epävarma siitä, että millaisen vastaanoton meidän biisit saa. Kyllä, mä olen epävarma siitäkin, että kelvataanko me tällaisina sinne lavalle.

Siinä pikkuhiljaa se jännitys alkoi sitten sulaa pois. Ja kun päästiin lavalle, niin oli tosi luontevaa olla kontaktissa yleisöön, olla läsnä siinä musiikissa keholla ja äänellä, sulaa osaksi sitä viisihenkistä instrumenttia, jonka kautta meidän musiikki välittyy muusikoiden korvien välistä liveyleisölle. Ihan kuin edellisestä keikasta olisi kulunut viikkoja, ei vuosia.

Olikohan tässä kaikessa joku punainen lankakin?

Varmaan ainakin se, että jos mä todella annan itselleni luvan olla minä, kaikkineni, niin silloin mä saan olla kokonaan minä kaikissa konteksteissa. Vaikken välttämättä aina joka paikassa aktiivisesti sen roolin mukaisesti käyttäytyisikään. Mä saan olla perhekahvilassa rokkilaulaja ja bänditreeneissä äiti (ainakin jos vauva pitää ottaa mukaan treeneihin). Mä saan olla järjestökuvioissa opettaja ja opettaessani yrittäjä ja yrittäjänä integralisti ja integralistina äiti ja rokkilaulaja. Ja niin edespäin.

Jos mä tuon mun henkisen kasvun keinot bänditreeneihin, niin mä laulan paremmin ja kirjoitan parempia sanoituksia.

Jos mä lähden rakentamaan yritystoimintaani näkökulmista, jotka tukee sekä mun että mun asiakkaiden henkistä kasvua, niin mun ei tarvitse tehdä kompromisseja arvokysymyksissä.

Jos mä kasvatan lapsiani sen tiedon pohjalta, mitä mulla on ihmisen kasvusta ja hyvästä elämästä kertynyt, vaikka nyt opettajana ja laulajana ja kirjaholistina, niin mä pystyn ehkä tukemaan heitä terveeseen ja tasapainoiseen suuntaan, vaikka en kaikkia ongelmia pystyisi (tai suostuisi) ratkaisemaankaan.

Sen sijaan, että mä pilkkoisin itseni johonkin lokeroihin tietyissä tilanteissa, niin mä voin nostaa esiin tietyn linssin, jonka kautta mä jäsennän sitä maailmaa. Äitinä mä jäsennän ihmisten käytöstä eri tavalla kuin opettajana tai järjestöaktiivina tai ystävänä tai vaimona.

On pääasiassa ihan hyvä suhtautua omiin lapsiin mielummin äidin roolista, mutta ehkä se opettajana tai ystävänä olemisen kokemus voi valottaa tilanteesta jotain uutta? Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin ihmiset suhtautuu kotiäitiin, yrittäjään, rocklaulajaan tai opettajaan.

Jos on itse niitä kaikkia samaan aikaan – jos uskaltaa kertoa olevansa, silloin kun aihe tulee puheeksi – on ehkä helpompi myös itse muistaa, että nuo muutkin ovat montaa asiaa samaan aikaan. Että kukaan ei ole pelkästään äiti, pelkästään työntekijä, pelkästään asiakas, pelkästään kaupan kassa, pelkästään Jari Sillanpää -fani tai pelkästään Ford Mustang -intoilija. Ei pelkästään lapsi tai vauva, uhmis tai teini, mies tai nainen.

Ja samalla hyväksyä se, että vaikka lasten opettaja asuukin naapurissa, niin viiden aikaan ruokakaupassa hänkin on vain asiakas. Kaikki roolit eivät voi olla jatkuvasti päällä, vaikka ne taustalla varalla säilyvätkin. Ja mä ajattelen, että sellaiseen kypsään ja terveeseen aikuisuuteen kuuluu myös se, että osaa pudottaa pois asiaankuulumattomat roolit.

Pitemmän päälle esimerkiksi mun rokkilaulajaminälleni voisi olla kova paikka, kun perhekahvilassa ihmiset juttelevat omia juttujaan eivätkä katso minua, joten useimmiten se rooli jää taka-alalle. 🙂

Vaan onneksi pääsee taas keikkailemaan, niin se osa ei ihan kokonaan kuihdu pois.

Kommenteista:
Mitä ajatuksia herää? Esimerkiksi aiheesta oman minän lokeroiminen, tai omana itsenä kelpaaminen, tai vaikka omien roolien hyödyistä eri konteksteissa? Saa myös huikata muuten vaan, tai jos olet sattunut näkemään F.A.R.O:n joskus keikalla niin kerro myös siitä!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3