Ongelma ja tilanne ja aina ei voi osata

Vanhemmuuden myötä tulee monia sellaisia hetkiä, joissa oivaltaa olevansa juuri nyt, juuri tässä kiinni elämän tarkoituksessa. Sydän pakahtuu ja hymy leviää kasvoille.

Sitten tulee niitä toisia hetkiä.

Niitä, joissa pinna kiristyy, kun muksut ei vaan kertakaikkiaan toimi niinkuin niiden kuuluisi. Niitä, joissa on menty ihan tasan rutiinin mukaan, lapsen kuuluisi olla oikeassa vireessä seuraavaa hommaa varten, ja silti homma menee ihan päin honkia.

Sellaisten hetkien jälkeen, ennemmin tai myöhemmin, on tosi herättävää lukea vaikka nyt Eckhart Tollen The Power of Now -kirjaa, suomeksi Läsnäolon voima. (Noin hypoteettisesti. 😉 ) Tai jotain muuta kirjaa, jossa puhutaan siitä, miten ihminen oikeastaan luo itselleen ongelmia niin, että vastustaa sitä, miten asiat ovat.

Vastustaminen saa aikaan ongelman, koska ilman sitä vastustamista on vain tilanne. Joko sille tilanteelle voi tehdä jotain tai sitten ei, mutta juuri nyt ja tässä tilanne on tämä ja näkkärit on nyt näin.

Vastustaminen puolestaan on sitä, että itse omassa päässään päättää, että asian ei kuuluisi olla näin. Että nyt on huonosti, pahasti, väärin, tehottomasti, epäreilusti. Että tuo ihminen käyttäytyy, toimii, ajattelee väärin. Että nyt pitäisi olla jo tekemässä jotain muuta, ehtimässä jonnekin, käyttämässä omaa aikaa ja energiaa johonkin muuhun kuin juuri tähän tässä ja nyt.

Ja se luo sisälle kiristyksen tunteen.

Niinkuin olisi valtavan kuminauhan sisällä, ja yrittäisi kaikin voimin mennä tuonne, tai tuonne, ihan mihin vaan muualle paitsi nyt tähän. Paitsi että se kuminauhan toinen pää on isolla naulalla kiinni nykyhetkessä, niin että sillä kaikella menemisellä saa aikaan vain itselleen ahdistuksen ja stressin ja turhautumisen ja kauhean tarpeen karjua ja kiroilla ja tiuskia muille ihmisille.

Ongelma ratkeaa palaamalla nykyhetkeen. Löysäämällä sitä kuminauhaa. Huomaamalla, että no niin, nyt mä näköjään haluan tehdä ihan kaikkea muuta kuin tätä. Ja vaikka mä kuinka haluaisin että olis jotain muuta, niin nyt on näkkärit näin.

Tässä ja nyt asiat on näin ja tilanne on tämä.

Tai jos siinä tilanteessa ei kykene palaamaan nykyhetkeen ja olemaan läsnä, niin jälkikäteen voi huomata ja pistää merkille. Että juu, kyllähän mä sen tiedän, että vastustamalla saa vain itselleen pahaa mieltä aikaiseksi, ja näköjään äsken en ihan osannut vielä.

Niin että seuraavan kerran sen asian muistaisi vaikka kolme sekuntia aikaisemmin siinä tilanteen tuoksinassa.

Jos vaikka ei tarvitsisi itse kiukutella kenellekään, kun huomaisi pistävänsä hanttiin. Tai osaisi pyytää anteeksi heti, eikä vasta tunnin päästä. Tai myöntäisi oman virheensä, eikä jäisi kiinni siihen että mutku mä olin kuitenkin oikeassa ja sä oot ihan tyhmä.

NLP:ssä eli Neuro-Linguistic Programmingissa puhutaan oppimisen neljästä vaiheesta: tiedostamaton osaamattomuus, tietoinen osaamattomuus, tietoinen osaaminen ja tiedostamaton osaaminen.

Tiedostamaton osaamattomuus on se vaihe, kun ei ole koskaan kuullutkaan jostain asiasta, jota ei tietenkään voi silloin myöskään osata.

Tietoinen osaamattomuus on sitä, että osaa kiinnittää huomionsa johonkin ilmiöön ja ehkä jopa tietää periaatteessa, miten homman pitäisi mennä, mutta käytännössä ei kuitenkaan onnistu sitä toteuttamaan.

Tietoinen osaaminen on sitä, että jos keskityn siihen taitoon, niin pystyn suoriutumaan riittävän hyvin. Ja tiedostamaton osaaminen on se vaihe, kun siitä taidosta on tullut jo niin rutiinia, että ei tule edes ajatelleeksi sen käytöksen suorittamista.

Mulle oli jotenkin ihan valtava helpotus hoksata, että tiedostamattoman osaamattomuuden ja tietoisen osaamisen välillä on tietoisen osaamattomuuden vaihe. Että kun mä opin aivoilla tietämään ja ymmärtämään jonkin asian, niin mun ei kuulukaan heti osata sitä.

Ensin pitää oppia huomaamaan tilanteet, joissa kyseinen taito on paikallaan, ja ihan itse kokeilla että mitä kaikkea pitää ottaa huomioon tätä taitoa käyttäessä. Löytää ne poikkeukset ja oman osaamisen erityisyydet.

Vaikka mä tiedän, että mun omat näin-sen-kuuluu-mennä -filtterit saa aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä, niin mun pitää törmätä niihin tarpeeksi monta kertaa, että mä opin laskemaan ne oikealla hetkellä. Ihan niinkuin kävelemään opettelevan lapsen pitää kaatua ja horjahtaa tarpeeksi monta kertaa, niin että se oppii hallitsemaan lihaksiaan.

Eikä se raja tietoisen osaamattomuuden ja tietoisen osaamisenkaan välillä taida olla kauhean selkeä. Välillä onnistuu, välillä ei onnistu. Mä luotan siihen, että jokainen jälkikäteenkin huomattu ”ai kappas, olin näköjään melkoisen tiukasti jumissa” -tilanne edistää sinne tietoisen osaamisen puolelle pääsemistä.

Niin että pikkuhiljaa elämässä olisi yhä enemmän niitä sellaisia sydän-pakahtuu-onpas-ihanaa -hetkiä ja vaikka vähän vähemmän niitä toisenlaisia.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Mitä mieleen juolahtaa, vanhemmuudesta tai sitten jostain muusta aiheeseen liittyvästä, oppimisesta tai nykyhetken vastustamisesta tai näkkäreistä. Omasta näkökulmasta vastuun ottaen, kuten aina! Kiitos!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3