Odotukset ja pettymykset

20140114-095636.jpg

 

Pettymys.

Mikä siinä on niin kivuliasta?

Mikä siinä on niin kaikennielevää, että sitä täytyy välttää viimeiseen asti? Ja voiko sille pettymyksen vastenmielisyydelle tehdä mitään?

Tutkitaan. 🙂

Voi ei, kaikki on pilalla!

Kuinka usein sulle käy näin:

Huomaat, että asiat menevät ihan eri tavalla kuin mitä haluaisit. Lapsi käyttäytyy väärin, puoliso tai ystävä käyttäytyy kummallisesti, sataa kun pitäisi paistaa tai lunta ei kuulu vaikka on tammikuu. Ensin sen ”väärän” tilanteen sietämiseen menee vähän energiaa, sitten vähän enemmän. Kohta huomaat uponneesi sellaiseen ”miksi #&!@ssa kaikki menee aina päin §@∞£#&#???” -tilaan. Sitten tulee mahdollisesti huutoraivari tai itkuraivari, jonka jälkeen olo on kuin sodasta tulleella.

(Mulle käy näin vähintään kerran pari kuukaudessa. Meidän melkein neljävuotiaalla on välillä päiviä, jolloin kaikki on pilalla jo ennen lounasta.)

Kun vastustan sitä, että asiat ovat jollain tavalla, mä käytän siihen tahdonvoimaa. Mä fyysisesti vastustan sitä, että näin ei pitäisi olla.

Ja mä ajattelen, että usein mä vastustan osittain tai kokonaan juurikin sitä pettymyksen kokemusta. Mä vastustan sen kohtaamista, että mun odotukset ei täyttyneetkään. Jos mä myönnän, että asiat on nyt näin, niin mun täytyy samalla myöntää, että ne on eri tavalla kuin mitä mä halusin – on siis parempi vastustaa nykyhetkeä, niin mä voin pitää vielä kiinni niistä mun odotuksista.

Odotukset löytää nimittäin helpoiten pettymyksistä: jos petyin johonkin, odotin että tapahtuu jotain muuta kuin mitä lopulta tapahtui. Odotin, että lapsi käyttäytyisi tietyllä tavalla, tai että paistaisi aurinko mun tärkeänä päivänäni.

Ja tässä, mä arvelen, on syy siihen, että pettymykset on joskus niin vaikea sietää. Pettymys on sitä, kun todellisuus ilmoittaa mulle, että mun arvostelukykyni petti. Että mä en tiennyt tarpeeksi, en ymmärtänyt asioita oikein, olin väärässä.

Ah, nyt päästään asiaan.

Olin väärässä. Mitä se tarkoittaa?

Pettymys on kivulias tunne silloin, jos mä ajattelen, että se väärässä oleminen, ymmärtämättömyys ja arvostelukyvyn pettäminen on mun henkilökohtaisia, pysyviä ominaisuuksiani. Silloin jokainen väärässä olemisen hetki on muistutus siitä, että mä vaan olen pohjimmiltani tällainen väärässäolija ja epäonnistuja. En voi tehdä mitään asialle, eikä mikään auta.

Ei ihme, että sellaista ajatusta haluaa välttää. Eikä ihme, että tällä tavalla ajatteleva ihminen haluaa säästää myös omat lapsensa ja muut ihmiset pettymyksiltä parhaansa mukaan. Tällaisesta näkökulmasta pettymysten tuottaminen tai aiheuttaminen lapselle on aika lähellä kiusaamista tai henkistä väkivaltaa.

Sitävastoin silloin, jos mä ajattelen, että väärässä oleminen ja arvostelukyvyn pettäminen on väliaikaista ja oppimisella korjattavissa, niin pettymyskään ei vihlo niin kovasti. Ongelma ei ole enää se, että mä en osaa. Ongelma on, että mä en osannut. Sillä kerralla, niissä olosuhteissa, siinä päätöksentekotilanteessa.

Ja kunhan mä pääsen yli siitä, että asiat ovat nyt eri tavalla kuin olisin halunnut, niin mulla on myös loistava mahdollisuus oppia. Se pettymys on nimittäin kaivanut esiin mun odotuksista jotain sellaista, jossa on oppimisen varaa.

Jos mä petyin siihen, että lapsi ei pukenut vaatteita itse päälle, niin mitä mä silloin odotin?

Odotinko, että kun pyydän lapselta kerran, niin hän lopettaa leikkinsä ja alkaa pukea vaatteita järjestelmällisesti päälleen oikeassa järjestyksessä? Odotinko, että jos lapsi ei osaa, niin hän muistaa ja hoksaa pyytää apua? Oliko oikeasti realistista odottaa tätä kaikkea lapsen ikä, vireystila ja taidot huomioiden? Jos oli, niin mikä tässä tilanteessa mahdollisesti sai aikaan sen, että lapsi ei jostain syystä käyttäytynyt odotusten mukaisesti (kuten vaikka väliin jääneet päikkärit, nälkä tai vessahätä, uuden kehitysvaiheen kynnyksellä oleminen)?

Ja tärkein: Mitä mun olisi realistista odottaa lapseltani ja itseltäni seuraavan kerran tällaisessa tilanteessa?

Silloin, jos mä ajattelen tällä jälkimmäisellä tavalla, niin myös lasten ja läheisten pettymyksiin on helpompi suhtautua.

Mun on helpompi pitää omat rajani, vaikka lapsi pettyisikin. Sen pettymyksen tunteen kohtaamisen jälkeen me voidaan keskustella siitä, että missä kohtaa ne lapsen odotukset olivat vinksallaan tässä tilanteessa. Kumpikaan meistä ei tahallaan yritä tehdä toiselle pahaa mieltä, meillä on vain erilaiset odotukset tilanteesta. Mun on myös helpompi joustaa omista odotuksistani, jos huomaan, että itse asiassa lapsen odotukset tästä tilanteesta ovat nyt realistisemmat.

Mutku mä olisin halunnut

Toki vaikka mä osaisin suhtautua miten rakentavasti väärässä olemiseen ja odotusten toteutumattomuuteen, niin ei musta silti tule silmänräpäyksessä mitään ikityyntä zen-munkkia.

Mua voi edelleen surettaa se, että mä olisin tarvinnut jotain, mitä en saanut (tyyliin yöunia, kuuntelevaa korvaa, aikaansaamisen tuomaa tyytyväisyyttä ja niin edespäin). Mua voi edelleen suututtaa se, että joku käyttäytyi niin, että mä en saanut sitä, mitä tarvitsin.

Mutta ainakin mulle itselleni on helpompi hyväksyä ja käsitellä ne tunteet, kun siinä päällä ei ole sitä pettymyksen kirvelevää kerrosta. Mä huomaan myös omista lapsistani tämän saman: se suru ja kiukku ja ärsytys on helpompi kestää, kun ei tarvitse samalla hävetä sitä, että ei osannutkaan jo alusta alkaen ennustaa, miten asiat tulee menemään.

Ja mä uskon, että jo se yhden kerroksen hälveneminen säästää aika paljon tahdonvoimaa, sekä multa että lapsilta. Sen säästyneen tahdonvoiman voi sitten käyttää vaikka toisten huomioimiseen tai uusien juttujen oppimiseen, tai johonkin muuhun oikeasti rakentavaan ja mielekkääseen.

Kokeile tätä kotona!

Jos haluat itse tulevalla viikolla yrittää huomata ja tiedostaa omia odotuksiasi, niin voit käyttää vaikka tällaisia kysymyksiä:
– Mitä mä odotan tältä tilanteelta?
– Miten mä voisin edesauttaa niiden odotusten toteutumista?
– Jos X ei mennyt niinkuin odotin, niin mitä tekijöitä mä en huomioinut/aliarvioin/yliarvioin? Miten mä voisin huomioida ne paremmin ensi kerralla?

Kommenteissa saa mielellään jakaa yleisiä ajatuksia tai tuntemuksia aiheesta, tai sitten vaikka purkaa jotain omaa pettymystilannetta (vaikka koodinimellä, jos ei halua kertoa yksityiskohtia tilanteesta: ”Agentti Z ja Melkoinen Sekasotku”, anyone?) noiden yllämainittujen kysymysten avulla tai ihan vapaamuotoisesti. Tai muuten vaan pohtia jotain aiheeseen liittyvää. Kaikenlaiset (rakentavat) kommentit ja pohdinnat ovat tervetulleita!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3