Nyt hei ihan oikeasti eli tehokkaasta kommunikaatiosta

20130723-103546.jpg

Leikkipuistossa. Meidän kolmevuotias esikoinen kiipeilee sellaisessa köysistä tehdyssä kiipeilytelineessä, jossa on aika paljon muitakin lapsia. Joku lapsista alkaa pomppia köysissä, ja kolmevuotias keksii että hei, tuohan näyttää kivalta. Alkaa itsekin pomppia, mikä heiluttaa siinä lähellä olevia köysiä.

Isompi lapsi, koululainen jo, ei tykkää tästä.

– Älä!

Kolmevuotias ei huomaa, että hänelle puhutaan, joten hän jatkaa ihanaa köysissä pomppimista.

– Älä-ä!

Ei reaktiota. Tätä toistuu muutaman kerran, ja isompi lapsi alkaa olla selvästi kiukuissaan, että häntä ei kuunnella. Mä huomaan tässä vaiheessa, että tilanne on käynnissä, ja sanon koululaiselle:

– Jos sä haluat, että toinen lopettaa sen heiluttamisen, niin sä voit sanoa vaikka että ”älä heiluta niitä köysiä”. Nyt mä arvelen, ettei *esikoisennimi* kuullut, mitä sä sanoit.

Koululainen mulkaisee mua pahasti, kuin olisin moittinut häntä puolensa pitämisestä – ehkä se hänen korvaansa kuulostikin siltä, mene tiedä – ja lähtee hetken kuluttua pois koko kiipeilytelineestä. Meidän kolmevuotias ilmoittaa vielä hyvin tunnollisesti:

– Nyt minä en enää heiluta.

Mitä menee perille?

Tää tilanne jäi mulle mieleen, koska mua rupesi sitten pohdituttamaan tämä ”Älä!!” -viestiminen. Selvästikään tuossa tilanteessa sillä isommalla lapsella ei tullut mieleen, että pitäisi sanoa jotenkin tarkemmin, minkälainen käytös häntä ärsyttää. Puhumattakaan siitä, että olisi kertonut, miten toivoo toisen käyttäytyvän.

Enkä sano tätä sillä ajatuksella, että tämä olisi ollut sen isomman lapsen vika. Tai sillä, että mun omalle pikku höpönassunuppuselle pitää puhua tietyllä tavalla, kukkasin ja sokerilla höystettynä, tai muuten äiti jyrähtää.

Vaan mua lähinnä jäi vaivaamaan sen kommunikaation täydellinen tehottomuus.

Jos leikkipuiston kiipeilytelineessä yksi kymmenestä lapsesta huutaa ”Älä!”, niin mistä ne loput yhdeksän tietää, ketä tarkoitetaan ja mitä ei saa tehdä? Ei mistään.

Ja juuri kun olin ihmetellyt asiaa, niin sitten  sama ilmiö, sama ei-minkään-viestiminen, pääsi pari päivää myöhemmin omasta suusta kotona.

”Nyt hei ihan oikeasti!” puuskahdin jollekulle perheenjäsenelle, kun alkoi hermostuttaa.

…niin mitä? ”Oikeasti” mitä? ”Nyt hei” mitä? Ai ihan oikeastiko?

Tollainen viesti kertoo lähinnä sen, että nyt puhujaa turhauttaa tai kiukuttaa, eikä oikeastaan mitään muuta. Eikä se kyllä aiheuta mitään reaktiotakaan, ainakaan meidän lapsissa.

Tehokas kommunikaatio…

Tähän kohtaan täytyy tarkentaa, että kommunikaation tehokkuudella mä en tarkoita sitä, että toinen automaattisesti tekee niinkuin minä pyydän. (Sellaiseen tehokkuuteen päästään lyhyellä tähtäimellä esimerkiksi pelkoa tai ahneutta viljelemällä, mutta mä en oikeastaan halua kasvattaa kummallakaan.)

Tehokkuudella mä tarkoitan sitä, että miten kokonaisena puhujan korvien välistä siirtyy viesti kuuntelijan korvien väliin. Että puhuja osaa selkeästi kuvailla oman näkökulmansa, ja että kuuntelija osaa kyseenalaistaa, ymmärsikö nyt varmasti oikein ja varmistaa sen puhujalta. Silloin aika hyvällä todennäköisyydellä molemmilla on keskustelun lopuksi samantyyppinen ymmärrys asiasta.

Toinen tarkennus: kommunikaation tehokkuus on myös hurjan tilannesidonnaista. Jos lapsi juoksee autotielle, niin mun ensimmäinen tavoitteeni ei ole muotoilla eleganttia minäviestiä siitä, että nyt mua pelottaa hurjasti kun sä juokset siellä autojen keskellä koska auto saattaa ajaa sun yli, että voisitko tulla takaisin tänne jalkakäytävälle. Mä huudan SEIS! ja yritän saada lapsen tieltä pois mahdollisimman nopeasti. Sen minäviestin aika on sitten siinä kohtaa, kun tahdonvoimaa pystyy uhraamaan muuhunkin kuin hengenpelastukseen.

Mutta sellaisissa tilanteissa, joissa vaakalaudalla ei ole kenenkään henki tai terveys – ja itse asiassa kyllä silloinkin – on tosi tärkeää tiedostaa, että sillä on oikeasti väliä, miten asiat sanotaan. Tai toisin sanoen: jos harjoittelee sitä tehokasta viestintää silloin, kun epäonnistumisen hintana on ”vain” pahaa mieltä ja pientä epämukavuutta, niin silloin se tulee enemmän luonnostaan myös sellaisissa tilanteissa, jolloin kyseessä on todella se henki tai terveys.

…opitaan kotona

Tästä kaikesta voi päätellä, että mun mielestä vanhempien on tosi hyvä kiinnittää huomiota tehokkaaseen kommunikaatioon, eli omien tunteidensa, tarpeidensa ja pyyntöjensä mahdollisimman läpinäkyvään viestimiseen. Nimittäin viestintätyyli opitaan suureksi osaksi kotoa.

Jos lapsi oppii kommunikoimaan pääasiassa ”Älä!” ja ”Lopeta!” ja ”Nyt ihan oikeasti!” -viestien kautta (puhumattakaan kaikista niistä ”Miten sä voit olla tollainen sottapytty” tai ”Nyt olit kyllä tosi tuhma” -viesteistä, jotka ei edes kerro tilanteesta vaan aikuisen tulkinnasta), niin silloin lapsen kommunikaatiotaidot jää sille tasolle. Jos lapsi kuulee pääasiassa komentelua, niin hän oppii komentamaan saadakseen tahtonsa läpi. Jos lapsi kuulee pyyntöjä ja perusteluja, niin lapsi oppii pyytämään ja perustelemaan. Ja niin edelleen.

Tää nyt ei tarkoita sitä, että jos lapsi huutaa puistossa ”Lopeta!!”, niin häneltä ei ole koskaan mitään pyydetty. Mutta toiseen suuntaan se kyllä toimii: jos lapsi osaa jotain pyytää, niin on todennäköistä että häntä itseään on puhuteltu usein muutenkin kuin komentamalla.

Tuntuu yksinkertaiselta, mutta joskus se on tosi vaikeaa toteuttaa käytännössä. Jotenkin monesti aikuisilla on sellainen ajatus, että lasten pitää osata pyytää, kiittää ja käyttäytyä kunnioittavasti, mutta lapsilta ei tarvitse pyytää, heitä ei tarvitse kiittää tai muutenkaan kunnioittaa.

Mä itse joskus huomaan väsyneenä puhuvani lapsille sellaisella äänensävyllä, jolla en mitenkään kehtaisi puhua esimerkiksi puolisolleni. Tai jos kehtaisin, niin hän saattaisi tuohtua ja ihan aiheesta. Ja sitten kun muksut on nukkumassa, vihdoin viimein, niin mä harmittelen että taas tuli sanottua turhan kärkkäästi. Ja ihmettelen, että miten ihmeessä tolla kolmevuotiaalla onkin tollainen vaihe, että se niin kovasti komentaa ja käskyttää ja huutaa ja kiukkuaa jos asiat ei mene hänen mielensä mukaisesti. Jännä juttu tosiaan, mistäköhän se sen esimerkin ottaa?

Hämmentävää on myös se, että vieraiden ja tutumpienkin ei-perheenjäsenten kanssa kommunikaatio on usein molemmin puolin astetta kunnioittavampaa. Lapsi jaksaa pyytää ja minä jaksan perustella, vaikka väsyttäisikin. Osaltaan kyseessä on kohteliaisuus ja vieraskoreus, osaltaan sosiaalinen monitorointivaikutus: kun on useammat silmät katsomassa, niin ihminen toimii tiedostamattaan enemmän ihanteidensa mukaisesti kuin silloin, jos kukaan ei näe.

Toisaalta se on vähän harmillista: me molemmat opitaan vaivihkaa, että toisten ihmisten läsnäollessa on tärkeämpää olla kohtelias kuin omalla porukalla, ja tuntemattomille ollaan ystävällisempiä kuin perheenjäsenille. Toisaalta se on ihan hyväkin: tuleepahan ainakin harjoiteltua niitä minäviestejä kahta huolellisemmin. 🙂

Minkä nuorena oppii jne.

Mun lempikappale How to talk so kids will listen… -kirjasta on sen 30-vuotispainoksen viimeinen, jossa toisen kirjoittajan nyt jo aikuinen tytär kertoo omia kokemuksiaan äitiydestä ja tehokkaan vuorovaikutuksen opettamisesta silloin, kun on itse kasvanut sen ympäröimänä. Hänelle omien ja lapsen tarpeiden sanoittaminen, ratkaisukeskeinen ongelmien käsittely ja aktiivinen kuuntelu olivat osa äidinkieltä, kirjaimellisesti.

Mä haluaisin hurjasti kasvattaa sellaisia lapsia, joiden ensimmäinen ajatus konfliktitilanteessa ei ole ”Sä olet tyhmä!” vaan ”Mua suututtaa” tai ”Mietitäänpäs, miten tän vois ratkaista.” Sellaisia, jotka osaa koulussa puhua sekä opettajille että luokkatovereille kunnioittavasti. Sellaisia, jotka pystyy aikuisena neuvottelemaan ystävien, seurustelukumppanien, työnantajien ja viranomaisten kanssa rauhallisesti ja yhteistyökykyisesti, silti omaa kantaansa arvostaen.

Sen takia mua kiinnostaa se, että miten mä sanon niille asioita nyt, kun ne on 1- ja 3-vuotiaita. Sen takia mua kiinnostaa, miten mä kuuntelen niitä. Sen takia mua kiinnostaa, miten ne oppii pyytämään ja perustelemaan, kuuntelemaan toisiaan ja meitä aikuisia, sanoittamaan tunteitaan. Ja sen takia mä myös kiinnitän huomiota siihen, miten mä keskustelen puolisoni ja muiden aikuisten kanssa silloin, kun lapset on lähettyvillä.

Mä en pysty kontrolloimaan sitä, että mistä kaikista tilanteista lapset ottaa mallia. Mä en pysty etukäteen tietämään, mitkä sanat tai äänensävyt tai ilmeet jää niille mieleen. Mutta mä pystyn kontrolloimaan omaa käytöstäni. Mä voin tsempata, niin että mä annan heille esimerkkiä parhaan kykyni mukaan joka hetki. (Jollain hetkellä mun parhaat kykyni saattaa riittää siihen ”Nyt hei oikeasti!” -huokaisuun, mutta silloin ne riittää siihen.)

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Kaikenlaiset ajatukset tehokkaaseen kommunikaatioon ja sen toteuttamiseen liittyen tervetulleita, samoin kokemukset sekä niistä ”nyt hei oikeasti” -hetkistä että onnistuneista viestintätilanteista. Kun mietit omaa lapsuudenkotiasi, niin millainen malli sulle on sieltä tarttunut kommunikaatioon? Millaista mallia opetat tällä hetkellä omille lapsillesi?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Osuit taas asian ytimeen. Kaikenlaista tulee sanottua ihan tottumuksen voimasta. myös oman pään sisällä: ”Ihme pelleilyä taas!” ”Nyt Lapsennimi…!” ”Mä en kestä teitä kahta!” ja lopulta ”Mun elämä on ihan hirveetä. Että mä vihaan kaikkea.” Öö… mitähän tässä niinku oikeasti tarkoitetaan ja mitä sanotaan?

    • says

      Joo! Ja nimenomaan tuo oman pään sisällä mesoaminen. Siinä sanomisvaiheessa nimittäin välillä saan itseni kiinni siitä, että kappas joo vois sanoa vähän paremminkin, mutta jos niitä ajatuksia ei huomaa niin siellähän sitten myrkyttävät koko päivän. Sitten vasta kun oon ihan kiehumispisteessä ja todella hyvää seuraa, niin ehkä huomaan että joo, taisin muuten ihan itse lietsoa itseni tähän mielentilaan – sen sijaan että olisin pysähtynyt kuulostelemaan, että miltä musta oikeasti tuntuu ja mitä mä voisin tarvita.

  2. says

    Yksi asia, mitä voi tarvita: happi. Vaikka on ärsyttävää, kun joku holhoavasti käskee ”hengittämään syvään”, se auttaa. Ennen kuin alkaa avautua lapselle, pitää vetää keuhkot täyteen ilmaa, jotta jaksaa motkottaa hengittämättä välillä. Ja sitten kun on hengittänyt, ärsyttääkin jo vähemmän. Ja mistäs minä luinkaan just, että kun todella suuttuu, pitää lyödä kädet yhteen. Energiaa purkautuu ja kipu saa toistenkin osapuolten kumauttamisen tuntumaan vähemmän hyvältä idealta.

    • says

      Ah, joo. Mulla toi energian purkaminen toimii parhaiten niin, että syvän sisäänhengityksen jälkeen huutolaulan sellaisen synnytyslaulumaisen aaaaaaaa-äänen, niin saa sen kaiken patouman purettua suhteellisen neutraalisti. Esikoinen, kolmevee, osaa myös käyttää jo samaa tekniikkaa kun turhautuu siihen, että kuopus rikkoo hänen palikkatorninsa. 🙂