Nupulla

Viime aikoina on mielessä pyörineet kovasti nuput. Se, miten jokin on nupullaan. Nuput on kauniita ja herkkiä. Nuppuja pitää kohdella hellästi niin että ne aukeavat, ja sitä aukeamista pitää malttaa odottaa. Niin kauan kuin jokin on nupullaan, pitää malttaa, eikä voi oikein tehdä muuta kuin hoitaa.

Viime jouluna meillä oli hyasintti, jossa oli tosi paljon nuppuja. Siinä kohtaa juteltiin esikoiselle, että nupuista aukeaa kukkia, mutta jos nuppu vaikka putoaa irti liian ajoissa, niin siitä ei tulekaan kukkaa. Ja että jos illalla on nuppu vielä kiinni, niin aamulla se saattaa olla jo auennut.

Mä käytän myös lapsista usein hellittelynimeä ”nuppuseni”. Kun onhan ne sellaisia omanlaisiaan ihmisen nuppuja. Vähän jo näkee, että millaista väriä siinä kukassa ehkä on, mutta vielä kestää kauan ennenkuin ne aukeaa täyteen kukkaansa. Ja siihen asti voi vain hoitaa parhaaksi näkemällään tavalla.

Niin hidasta aukeamista, että sitä ei itse huomaa, kun on muksujen kanssa koko ajan, ellei erityisesti tarkkaile. Muut huomaavat. Voi kun olet kasvanut, voi kun osaat jo kaikkea uutta. Ja erityisesti vauvan kanssa välillä sattuu itsekin paikalle silloin, kun toinen vaikka nyt kääntyy ensimmäisen kerran, tai osaakin jo laittaa varpaat suuhun vaikka vielä viime viikolla ei osannut, tai kohta lähtee konttaamaan ja alkaa treenata syömistä.

Ehkä itselläkin on joku nupusta aukeamisen vaihe, kun haen kovasti oman elämän suuntaa ja Suurta Tehtävää – mikä on se asia, josta välitän niin paljon, että haluan omistaa elämäni sen edistämiselle. Sitä aukeamista yritän ruokkia ja hoitaa lukemalla, kirjoittamalla, päästämällä irti päänsisäisestä rojusta ja tulemalla enemmän ja aidommin omaksi itsekseni.

Tuntuu, että tässä kaikkia näitä kirjoja lukiessa ja pään sisältöä työstäessä tapahtuu ihan aavistuksen verran aina liikettä, yksi terälehti kerrallaan hievahtaa vähäsen taas auki. Se on niin hidasta liikettä, että sen huomaa ainoastaan taaksepäin muistelemalla – millainen olin kymmenen vuotta sitten, kuka olen nyt. Ja tietoisesti huomaamalla, että jos jatkan tätä samaa rataa arjen kanssa, niin mihin päädyn kymmenen vuoden päästä ja onko se hyvä suunta.

Ja sitten on ne lukemattomat ideat, nuppuja nekin, joista pitää säälimättä karsia ne hoidettavat ja toteutettavat. Voisi aloittaa uuden harrastuksen! Opetella uuden kielen! Nyt mä kyllä pidän kämpän siistinä! Luen tämän kirjan! Tällainen projekti! Tuollainen proggis! Parempi ihminen!

Ja toisaalta mua auttaa kovasti se ajatus, että ne ideatkin on nuppuja, jotka kaipaa hoitamista. Että se idea on vasta alku, ja sen toteuttaminen vaatii aikaa, vaivaa ja odottamista. Ja ehkä vielä tärkein – mun ei tarvitse kasvattaa jokaista ideoimaani nuppua heti kun keksin sen.

Mä oon nyt kesän aikana opetellut sitä, että mä kirjoitan kaikki mun ideat, oivallukset ja kiinnostavat jonain-päivänä-luettavat kirjat muistiin. Mä jouduin vihdoin hyväksymään sen, että niitä ideoita tulee moninkertainen määrä siihen nähden, mitä pystyn toteuttamaan (tämä on samaan aikaan Shiva Natan hyvä ja huono puoli 😉 ), ja kirjoittamalla ne yhteen paikkaan ylös saan ne pois mielestä pyörimästä. Keskeneräiset ideat verottaa nimittäin myös henkistä energiaa, ja jos ne ikäänkuin delegoi tulevaisuuteen kirjoittamalla ne muistiin, niin ne ei tunnu niin keskeneräisiltä.

Mulla on siis kaksi paikkaa, mihin mä kerään ideoiden nuppuja: paperinen muistikirja ja Evernote-ohjelma koneella ja puhelimella. Sitten kun tulee sellainen hetki, että ehtisin vaikka kirjoittaa blogia, niin mun ei tarvitse aloittaa sitä miettimistä ihan alusta, vaan mulla on jotain mistä lähteä liikkeelle. Ja kun tiedän, että ideoita on tasan kahdessa paikassa, eikä sadalla lippulappusella ja kymmenessä eri tiedostossa, niin siihen etsimiseen ei tarvitse käyttää niin paljoa aikaa tai energiaa.

Sama juttu lukulistan kanssa. Mä aloitin sen vähän puolihuolimattomasti, mutta sinne tulee ihan parin päivän välein lisää kirjoja. On jotenkin lohdullinen ajatus, että ne pysyy jossain tallessa, eikä mun tarvitse käyttää niiden muistamiseen henkistä energiaa. Ja sit aina kun saan jonkun kirjan loppuun, niin voin käydä yhdessä paikassa katsomassa, että mitäs voisin metsästää seuraavaksi luettavaksi.

Sit on vielä sellaiset kehitän-itseäni-parempi-ihminen -ideanuput, kuntoilut ja uuden kielen oppimiset ja kodin järjestyksenpitorutiinit sun muut. Niissä mulla on kaikkein vaikeinta malttaa odottaa ja nähdä vaivaa. Musta olis älyttömän hienoa, jos pystyisin lataamaan suoraan aivoihini Matrix-tyyliin jonkin taidon tai rutiinin, ja sit yhtäkkiä vaan osaisin ranskaa ja venäjää ja treenaisin puoli tuntia joka aamu ja saisin kodin pysymään siistinä. Mutta niihinkin pitää nähdä jonkin verran vaivaa, että sen rutiinin saa kehitettyä tai taidon opittua, ja silti siinä kestää.

Enkä edes aloita siitä, miten ristiriitaisia tunteita herättää toisten ihmisten nupullaan oleminen. No jos vähän aloitan. Kun toisaalta opettajahenkisenä ihmisenä tietää, että kaikki ihmiset iästä riippumatta kehittyy ja oppii jatkuvasti, ja hyvä niin. Ja sitten toisaalta ei yhtään jaksaisi käydä samaa keskustelua (mielessään tai ääneen) lapsen tai puolison tai sukulaisen tai ystävän kanssa jostain tietystä aiheesta. Miten sä nyt taas. Eikö tästä oo jo puhuttu. Aina sulla on toi sama juttu. On raskasta katsoa, kun ihminen törmää aina vaan samaan kohtaan, eikä ole ihan vielä kasvanut sen yli. Ja vielä raskaampaa, jos se törmäys aiheuttaa seurauksia myös mulle.

Kasvu on hidasta. Tai siis, luonnollinen kasvu on hidasta. Nopea kasvu voi hurahtaa hallitsemattomaksi, kaatua omaan mahdottomuuteensa, tai vallata syöpäsolujen lailla tilaa terveeltä ja elintärkeältä. Ja nopeasti aukeavat kukat myös kuihtuvat nopeasti. Elinkaari sekin, ja joskus ihan paikallaan, mutta monissa jutuissa hitaampi kasvu puolustaa paikkaansa.

Tätä mä opettelen. Että saa olla nupulla.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mitä ajatuksia heräsi? Ideanuppuja, rutiininnuppuja, hitaan kasvun taikka nopean kasvunkin ajatuksia? Tää oli tällainen vertauskuvalla surffailuteksti, joten kommenttienkaan ei tarvitse olla kamalan jäsentyneitä. 😉 Saa olla itsekin nupulla, kunhan antaa sen luvan myös muille.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3