No mikä nyt on normaalia

Mä välillä hairahdun ajattelemaan, että elämä on palannut takaisin normaaliin rytmiinsä.

Tai kun nyt parin viikon ajan on ollut tää leikattu käsi vähän enemmän jo käytössä, eikä koko aikaa tarvitse olla toista aikuista täällä meillä kotona. Pitkää kantoliinaa en saa vielä sidottua, mutta rengasliinalla oon jo kyennyt kantamaan kuopusta, niin että oon voinut viedä esikoisen kerhoon tohon viereiseen leikkipuistoon.

Pystyn pukemaan kiemurtelevan yksivuotiaan, vaihtamaan vaipan, napittamaan esikoisen yöpaidan hankalat napit ja kirjoittamaan tietokoneella kahdella kädellä. Särkylääkkeen tarvitsee vain ajoittain, ei edes joka päivä.

Paluu normaalielämään, right?

Tavallaan joo. Ja toisaalta ei lainkaan.

Niin ihanaa kun olikin se, että ihmiset tulivat auttamaan kun pyysin, niin on oikeastaan aika kivaa hoitaa itse arkea. Asiat voi suoraan tehdä sen oman rutiinin mukaan, sen sijaan että tarvitsisi neuvoa toista ihmistä tekemään asiat sen mun rutiinin mukaan. Tahdonvoimaa säästyy ihan rutosti, vaikka siihen itse toteutukseen menisikin normaalia enemmän aikaa.

Mikä tässä sitten on ongelma?

Tuo kavala sanapari ”normaalia enemmän”. Siellä se tuli jo, pari lausetta sitten. Tai lähinnä ongelmana on se, että miten sen normaalin määrittelee.

Mulle itselleni, henkilökohtaisen historiani perusteella, on täysin normaalia vaatia itseltäni liikoja. Tai siis olla välittämättä omista tarpeistani silloin kun ajattelen, että jotain ”pitää” tehdä jollain tietyllä tavalla.

Mulle itselleni on ihan normaalia ajatella, että jos kerran mä pärjään muksujen kanssa kotona sillai turvallisesti, niin mä voin samaan syssyyn edellyttää itseltäni, että mä pystyn huolehtimaan kämpän edustuskuntoon ja pyörittämään pyykkirumban ja ulkoilemaan muksujen kanssa ja kirjoittamaan blogia ja hoitamaan yhdistyshommia ja rakentamaan yritystä ja viettämään aikaa ystävien kanssa samalla intensiteetillä kuin ”normaalisti”. Eli siis ennen tätä koko härdelliä.

Samaan aikaan mä tiedän, että jos joku mun tuttuni olisi samassa tilanteessa, niin mun mielestä olisi enemmän kuin normaalia että arki ja rutiinit ja velvollisuuksien hoitaminen olis käymistilassa vähintään niin kauan kuin mitä kuntoutuminen kestää.

Uuden normaalin rakentamista

Kriisit ja muutokset muuttavat ihmistä niin monella tasolla, että tuntuu ihan kliseiseltä edes kirjoittaa mitään siihen liittyvää. No, kirjoitanpa ihan kiusallanikin.

Kriisi muuttaa ihmistä.

Yksi mua kutkuttavista asioista Ho’oponoponossa on se, että erilaiset elämän ongelmat on tilaisuuksia kohdata ne solmupaikat, jotka niitä ongelmia aiheuttaa. Ja jos niitä solmuja ei kohtaa, niin ne ongelmat toistuu vähän eri muodoissa kunnes se solmu on lopulta niin iso murikka, ettei sitä enää voi väistää.

Mä en ajattele tätä mitenkään sillai fatalistisesti, että Universumi vyöryttää tarkoituksella eteeni jotain Koettelemuksia, jotka mun täytyy Selvittää, jotta Universumin Suuri Suunnitelma Etenee. Ehkä ennemminkin niinpäin, että elämässä on eri kompleksisuuden tasoja, ja yhdellä tasolla eteen tulevat ongelmat jatkuu niin kauan, että opin keinon selvitä niistä osana normaalielämääni.

Esimerkki: Lapsi ei osaa puhua. Hänellä on käytössään rajalliset keinot ilmaista omia tarpeitaan ja halujaan. Pikkuhiljaa, sana kerrallaan, lapsi oppii sanoittamaan ajatuksiaan. Ensin niin että ehkä vain vanhemmat ymmärtävät (”taataa” on ihan selvästi kontekstista riippuen ’kaataa’, ’ottaa’, tai ’laittaa’), ja sitten lopulta ei oikein enää muistakaan sitä aikaa, kun lapsi ei vielä osannut kertoa mielensä sisältöjä.

Tai pariskunta ei osaa kommunikoida keskenään siitä, mitä kumpikin tarvitsee ja toivoo toisen tekevän. Joko parisuhde kaatuu jatkuviin ristiriitoihin (sisäisesti vaikka ei välttämättä ulkoisesti), tai sitten pariskunnan molemmat osapuolet opettelevat tunnistamaan omat tarpeensa ja viestimään niistä rakentavasti kumppanilleen.

Usein siihen muutokseen tarvitaan jonkintasoinen kriisitilanne, joka läväyttää sen oppimisen tarpeellisuuden näkyviin. Jos kaikki on hyvin ja mikään ei hierrä, mitään ei tarvitse muuttaakaan.

Puhumaan opettelevalla lapsella ne kriisit tulevat silloin, kun hänen tarpeisiinsa ei vastata tarpeeksi nopeasti. Kriisin suuruus riippuu siitä, miten valppaasti vanhemmat vastaavat lapsen tarpeisiin. Jos tarpeisiin ei vastata lainkaan, lapsen tahdonvoima menee täysin sen tyydyttämättömän tarpeen sietämiseen, eikä oppimiseen jää mitään. Ja toisaalta, jos vanhemmat ennakoivat jo joitain sanoja osaavan lapsen tarpeet ilman mitään vuorovaikutusta, kriisiä ei synny eikä lapsi huomaa oppimisen tarvetta.

Parisuhteessa pieniä kriisejä tulee jatkuvasti. Tai no, missä tahansa ihmissuhteessa. Sellaista pientä hiertämistä, toinen sanoo väärin ja toinen harmistuu ja toinen ei muista kysyä jotain ilmiselvää asiaa ja hyvänen aika.

Jokainen näistä kriiseistä muuttaa ihmistä.

Joko tietoisempaan suuntaan, niin että ihminen huomaa, mitä siinä tilanteessa oikeasti tarvitsee ja opettelee keinoja, joilla sen voisi saada.

Tai sitten se ihminen kaivautuu yhä syvemmälle niiden toimimattomien keinojen poteroon ja yrittää seuraavan kriisin tullen täsmälleen samaa keinoa, mutta astetta enemmän.

Jos huutaminen ei auttanut, niin huudan ensi kerralla kovempaa. Jos mököttäminen ei auttanut, niin mökötän ensi kerralla pitempään.

Tai niinkuin tässä mun kyynärpääkriisin kohdalla: jos tsemppaaminen ja itsensä ruoskiminen ja pinnistely ja pärjääminen ei edellisten 10 vuoden aikana ole auttanut, niin hei, mitä jos kokeilisi samaa mutta vain enemmän. Enemmän!

Mutta vasta siinä kohtaa, kun niitä omia toimimattomia keinoja suostuu kyseenalaistamaan ja opettelemaan uuden normaalin, pääsee eroon niiden aiheuttamista ongelmista.

Ja jotta ne voi kyseenalaistaa, niin ne täytyy ensin tiedostaa. Eli huomata.

Mistä huomaan, että ”normaali” ei toimi?

Ihmisellä on huikean hienoviritteinen merkkijärjestelmä, joka kertoo, kun jokin osa ihmisen psykofyysissosiaalista kokonaisuutta on epätasapainossa. Monet meistä on vain opetelleet jättämään sen huomiotta. Yksinkertaisimmillaan sen voisi pukea sanoiksi näin:

Jos tuntuu pahalta, jokin on pielessä.

Fyysisesti kipu on helpompi ottaa vakavasti: jos johonkin kohtaan sattuu, niin jokin osa fyysistä kehoa on vinksallaan. Kipu ei ole normaalia. Silti kipuunkin turtuu, jos se jatkuu tarpeeksi pitkään eikä sille tee mitään. Silloin siitä kivun ohittamisesta ja sietämisestä tulee osa uutta normaalia. (Tämä on esimerkki siitä ”toimimattomien keinojen poteroon kaivautumisesta”, josta oli yllä puhe.)

Tunteet ovat toinen osa sitä merkkijärjestelmää. Jos ahdistaa, masentaa, surettaa, suututtaa, tai muuten tuntuu sanoinkuvaamattoman epämukavalta, jotain on pielessä. Myös siihen suruun, kiukkuun tai muuhun kurjaan fiilikseen turtuu, jos sen jättää huomiotta tarpeeksi pitkään.

Keskustelimme yhden ystävän kanssa taannoin eräästä vanhemmuuteen liittyvästä tilanteesta, joka on nyt ihan suhteellisen hyvällä mallilla, kun ”aina välillä tuntuu siltä, että pärjää”. Toki se oli puoliksi kieli poskessa heitetty kriteeri, mutta mä jäin sitten ihan oikeasti miettimään sitä.

Onko normaalia olla useimmiten ihan hajalla lapsiperhearjen kanssa?

Onko normaalia tuntea omasta kodistaan enemmän häpeää kuin iloa?

Onko normaalia ahdistua siitä, ettei pysty kaikkeen mitä haluaisi?

Tai ei, ehkä toi on väärä kysymys. Kuten sanottua, tällä hetkellä tuo kaikki on mulle normaalia, koska mun ei tarvitse suorastaan ponnistella päästäkseni noihin tunnetiloihin.

Alku voisikin olla se, että ihan vain myöntää sen.

Mulle on tällä hetkellä normaalia olla hajalla lapsiperhearjen kanssa. Mulle on tällä hetkellä normaalia olla enemmän häpeissäni kuin iloissani omasta kodistani. Mulle on tällä hetkellä normaalia ahdistua siitä, etten pysty kaikkeen mitä haluaisin. 

Tässä ja nyt, tämä on mun normaalitilani. Ei normaalia verrattuna aikaan X tai tulevaisuuteen Y tai kaveriin Z tai yhteiskunnan edellyttämään ihanneihmiseen Å.

Ja sitten toinen kysymys. Sellainen, joka avaa mahdollisuuksia muutokseen ja siihen uuden oppimiseen.

Haluanko, että tämä on mulle normaalia?

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Ajatuksia siitä, mikä on itselle normaalia ja miten sen normaalin määrittää. Ajatuksia kriiseistä ja poteroihin kaivautumisesta tai uusien keinojen etsimisestä. Muita tekstiä heränneitä ajatuksia, vaikka ne ei välttämättä päällisin puolin liittyisikään itse aiheeseen. Ja sillai arvostavasti ja kunnioittavasti, niinkuin meillä täällä aina kommentoidaan. 🙂

Missä kohtaa elämääsi koet normaaliksi tuntea epämukavuutta? Kipua, surua, ahdistusta? Minkälaisissa tilanteissa sinusta on normaalia joutua sietämään sitä, että tuntuu pahalta? 

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3