Niska

Mä pääsin tänään melko yllättäen hierontaan. Meidän leikkipuiston perhekahvilassa oli paikalla ammattihieroja, joka tarjosi vartin hierontoja ja jolla oli maksukorttipääte mukana. Kun puiston tutut ohjaajat lupasivat vielä katsoa muksujen perään hieronnan aikana, päätös ei ollut kovin vaikea.

Oli muuten ehkä parhaiten käytetty kymmenen euroa pitkään aikaan. Edellisestä hieronnasta oli vierähtänyt, no, sanotaanko että tovi. Ja oli ihan huikeaa, mitä kaikkea ammatti-ihminen saa vartissa aikaan. Kuulemma ihan suht vetreät hartiat oli (kiitos olohuoneessa taiteiltujen tanssi-improjen ja Shiva Natan), mutta jonkin verran oli sellaisia mansikkapaikkoja, joiden kohdalla piti vähän hengittää.

Huomasin siinä, että käytin aika lailla samanlaisia juttuja kuin kuopuksen synnytyksen yhteydessä. Toki tällä kertaa ei tarvinnut käyttää ääntä lainkaan samaan malliin, mutta hengitys ja visualisointi auttoivat myös hieronnan yhteydessä pehmentämään jumeja ja antamaan periksi. Pääasiassa mä kuvittelin, miten aina sellaiseen kipeään kohtaan syttyi valkoinen valo, ja kun se levisi, jumi antoi periksi hieronnalle.

Hartioissa ja lapaluissa se valkoinen valo oli helppo ja luonteva kuvitella. Kun hieroja siirtyi niskaa ylöspäin, tuli yhtäkkiä sellainen äk, au, seis -reaktio, että koko selkärangan mitalta lihakset tuntuivat lyövän lukkoon. Mä yritin visualisoida sinnekin valon, mutta ei. Pelkkää mustaa. Kallonpohjan lihaksissa sama juttu, ihan lukossa eikä mitään valoa missään. Ihan niinkuin pää olisi jotenkin erillinen kehosta.

Toisaalta sitten taas mä kävin maanantaina kampaajalla (tämäkin siis ensimmäistä kertaa piitkään aikaan – tää blogiteksti alkaa muuten kohta kuulostaa vähän toisenlaiselta äitiblogilta 😀 ), ja siellä kun kampaaja pesi hiuksia, niin päänahan hieronta ei ollut ollenkaan kurjan tuntuista. Mutta ei siinäkään ollut sitä niskan hierontaa, vaan nimenomaan päänahkaa.

Leikkasin kampaajalla hiukset melko lyhyiksi, joten oon ollut nyt pari päivää tosi tietoinen niskastani muutenkin. Kun se nyt näkyy ja kaikkea. Ton hierontakeikan jälkeen kiinnitin erityisesti huomiota siihen, että miten paikallaan mun pää normaalisti pysyy. Vaikka mä en tee edes päätetyötä vaan oon muksujen kanssa kotona ja liikun aika paljon monipuolisemmin kuin ehkä keskiverto ikäiseni, niin niskaa ei tule juuri koskaan huomioitua, paitsi jos se aiheuttaa kipua.

Joskus jossain draamaopintojen näyttelijäntyön kurssilla ohjaaja ehdotti eräälle osallistujalle hahmon tekemiseen jujuksi sitä, että koko ajan vähän hakee niskan ja pään tasapainoa päätä kevyesti pyörittelemällä. Mä oon ottanut sen itselleni sellaiseksi tekniikaksi, että jos mä huomaan olevani jotenkin tosi jumissa päälaelta lapaluihin, niin hartioiden pyörittelemisen lisäksi kiinnitän huomiota just sinne kallonpohjan lihasten lämmittämiseen ja pään kevyeen pyörittelyyn. Se näyttää kummalliselta, mutta tekee tosi hyvää. Ja jotenkin se auttaa pitämään pään osana kroppaa, tietyllä tavalla.

Kun sen oikeasti unohtaa. Että selkälihakset, ryhtilihakset, menee hännästä ihan oikeasti päähän asti. Ja päänahan lihaksetkin voi jumittua. Että siellä päässä on muutakin kuin ajatukset.

Tästä niska-kaulahommasta tuli mulle mieleen myös chakrat. Ne tarkoittaa siis hindulaisissa tai buddhalaisissa traditioissa energiakeskuksia, jotka on eri kohdissa kehoa, ja jotka liittyy eri kehonosien toimintaan. (Vaikka täältä lisää, jos aihe kiinnostaa.) Mulla ei oo ihan kauhean vahvaa mielipidettä chakrojen todellisesta luonteesta. Mä itse ajattelen niitä mielenkiintoisena linssinä, jonka kautta voi pohtia että jos tää olisi totuudenmukainen kuvaus maailmasta niin mitä uutta mä tän kautta havaitsen omasta itsestäni.

Tämän disclaimerin jälkeen 😉 voin jatkaa pohdintaani aiheesta. Kurkkuchakra on viides chakra, joka liittyy vuorovaikutukseen ja kommunikaatioon, itseilmaisuun, ja fyysisesti niskaan ja kaulaan keuhkojen yläosasta korviin asti.

Mielenkiintoista tässä on se, että mä oon juurikin tähän liittyvien asioiden kanssa tehnyt töitä viimeiset pari viikkoa. Erityisesti coachingiin liittyen – mitkä kommunikaatiotaidot on sen osaamisen suhteen keskeisiä, mihin mun tarttee panostaa ja kiinnittää huomiota? Ja toisaalta miten mä kommunikoin maailmalle että mä meinaan tällaista ryhtyä tekemään? Miten mä kuuntelen perheenjäseniäni ja saan heidän kanssaan kommunikoitua tehokkaasti ja kunnioittavasti?

Tähän asti mä oon työstänyt näitä lähinnä lukemalla, kirjoittamalla ja meditoimalla, siis sisältä ulospäin. Ehkä tää niskaherätys tarkoittaa, että mun tarttis työstää tätä myös ulkoa sisäänpäin, ihan konkreettisesti niskaa ja hartioita jumppaamalla ja hieromalla ja lämmittämällä. Tai ainakin katsoa, että mitä saa aikaan tällainen yhdistelmä. Että keskittyis ajatusten lisäksi myös siihen, miltä jokin asia tuntuu kropassa ihan konkreettisesti.

Ja sit sen lisäksi, että mä pyörittelen näitä teoriassa (ja fysiologisesti) oman itseni ympärillä, mun tarttee löytää luontevia tapoja olla ihan oikeassa vuorovaikutuksessa muidenkin ihmisten kanssa. Harjoitella niitä kommunikaatiotaitoja. Kertoa ihmisille, että mä alan tarjota coachingia. (Mä alan tarjota coachingia!) Keskittyä muksujen ja puolison kuuntelemiseen ja oman viestini selväksi tekemiseen. Kohdata sitä oikeaa elämää. Katsoa, mitä se herättää. Reflektoida ja analysoida kaikenlaisen teorian valossa, ja sitten kohdata sitä elämää uudestaan taas vähän viisaampana.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mitä tuli mieleen, mikä soitti omia kelloja tai alkoi kutkuttaa jossain omassa chakrassa? Kaikenlainen kunnioittava omien kokemusten ja tuntemusten jakaminen tervetullutta!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Mä tykkään tuosta, kun sanoit että ”ehkä tää niskaherätys tarkoittaa…”. On mukava ajatella, että kaikki _tarkoittaa_ jotain. Mulla on yksi tuttu, joka on joskus sanonut ajattelevansa, että KAIKKI, MITÄ MINULLE TAPAHTUU, ON PARASTA MAHDOLLISTA. Se on jotenkin upeasti sanottu. Kaikessa on jotain järkeä, kaikki tapahtumat elämässä vievät kohti sitä omaa päämäärää, jota ei aina itsekään tajua ennen kuin se on kohdalla. Lohdullinen, kiva ajatus.

    Mä bloggasin juuri myös. 🙂

    • says

      Kiva kun kävit kommentoimassa!

      Tietyllä tavalla kaikki, mitä me huomataan, tarkoittaa jotain, siinä määrin kuin me annetaan niille asioille joku merkitys. Tai että kun mä kiinnitän huomioni johonkin asiaan, niin mä automaattisesti teen siitä asiasta tulkinnan sen perusteella, mitä kaikkea mun havainnointilinssiin (if you will) on vuosien varrella tarttunut. Ja toisaalta sitten kaikki, mitä tapahtuu, värittää myös itsessään sitä linssiä, kun ne tuo kokemusta ja ymmärrystä lisää.

      Mä oon itse törmännyt tohon samaan ”kaikki, mitä minulle tapahtuu, on parasta mahdollista” -ajatukseen kysymyksen muodossa: Mitä jos kaikki, mitä minulle tapahtuu, on parasta mahdollista? Mitä hyvää tämä tilanne voisi silloin minulle merkitä?” Mulle itselleni se on jotenkin vielä toimivampi, siinä mielessä että se samaan aikaan antaa mulle mahdollisuuden pohtia sitä asian positiivista puolta, mutta ei kuitenkaan jotenkin mitätöi niitä mahdollisia vaikeita tunteita, joita se asia nostaa pintaan. Koska jokainen kriisi kuitenkin myllertää ihmistä, ja ne surun ja luopumisen ja vihan tunteet on ehkä vaikea hyväksyä ja käsitellä jos antaa itselleen luvan vain sen positiivisen ja eteenpäin vievän puolen näkemiseen.