Nettikeskustelu ja blogikommentointi

Mulle on viimeisten muutaman viikon aikana useampi muualta tuttu ihminen tullut sanomaan, että lukee mun blogia, mutta ei oo uskaltanut kommentoida. Että ajatuksia kyllä herää, mutta kynnys kommentointiin on aika korkea. Mä ymmärrän sen kynnyksen hyvin – noin keskimäärin nettikeskustelu voi olla aikamoista viidakon lakien mukaan menemistä, ja nää mun blogin aiheet on sellaisia, että kukaan ei mielellään kerro omista heikkouksistaan vain saadakseen kuraa niskaan. En minäkään.

Ja toisaalta, mä toivoisin kovasti että täällä, blogissa ja kommenteissa, voisi herätä asiallista ja kunnioittavaa keskustelua näistä aiheista. Ihan samasta syystä kuin vaikka koulussa tunneilla kysellään ja keskustellaan: jokaista ääneen ihmettelevää oppilasta kohden on viisi tai kymmenen muuta, jotka miettivät ihan samaa asiaa, mutteivät viitsineet sanoa mitään ääneen. Niin jos täällä uskaltaudut kommentoimaan, niin voi olla, että joku muukin ajattelee tai tuntee samoin ja on iloinen siitä, ettei ole kokemuksensa kanssa yksin. Puhumattakaan siitä, että jos mä oon itse kirjoittanut jostain aiheesta, niin on äärimmäisen kiva tietää, jos muut tunnistaa saman ilmiön itsessään.

Mä oon yrittänyt laittaa nyt viime aikoina blogitekstien perään ohjeistuksen kommenteista, mutta halusin kirjoittaa vielä auki sen, mitä mä tarkoitan asiallisella ja kunnioittavalla keskustelulla ja miten sellaista käydään.

Ensinnäkin, tän blogin aiheet – ihmisenä kasvu ja vanhemmuus – on sellaisia, joista ei ole olemassa kauhean monia universaaleja totuuksia. Perusolettamuksena voidaan pitää, että kaikki tätä blogia lukevat ja tänne kommentoivat vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää. Toisena perusolettamuksena voidaan pitää, että kukaan tätä lukeva (tai kirjoittava 😉 ) vanhempi ei ajattele olevansa täydellinen tai tietävänsä vastauksia kaikkiin asioihin.

Koska blogin nimi on ”Lupa olla minä”, mun mielestä on tärkeää, että myös jokaisella kommentoijalla on lupa olla oma itsensä. Kenenkään kokemus näistä aiheista ei ole yhtään sen arvokkaampi tai vähempiarvoinen kuin toisen. Jos oma kokemus on se, että joku juttu on vaikea tai hämmentävä tai ärsyttävä tai pelottava, niin siihen on lupa. Kaikista asioista ei tarvitse olla samaa mieltä tai ajatella samalla tavalla.

Ja samaan aikaan on todella tärkeää, että jokainen kommentoija ymmärtää puhuvansa vain ja ainoastaan oman kokemuksensa pohjalta. Joku on lukenut enemmän, joku on törmännyt ilmiöön useammin, ja niistä on ihan mielenkiintoista kuulla. Kukaan ei kuitenkaan voi sanoa toisen ihmisen tunteista tai kokemuksista, että ne olisivat vääränlaisia tai arvottomia.

Ihmisen tausta, eletty elämä, omat kipeät paikat ja käynnissä olevat kasvun prosessit värittävät automaattisesti sitä, millaisia mielleyhtymiä sanoista tai ilmiöistä tulee ja millaisia tunteita tai ajatuksia ne herättää. Kasvua tapahtuu silloin, kun ne omat tunteet ja ajatukset tiedostaa, ja miettii ennen kommentin kirjoittamista, että mitä tämä kaikki kertoo minusta itsestäni. Mikä kohta, mikä kokemus minussa saa aikaan sen, että raivostun tai ärsyynnyn tai hermostun tai tulen tosi surulliseksi, kun puhutaan tästä asiasta? Mikä kohta, mikä kokemus minussa värittää maailmaa niin, että tuon toisen, minusta erillisen ihmisen mielipide, ajatus tai toiminta tuntuu hyökkäykseltä minua kohtaan?

Tämän blogin kommenteissa on luvallista ja toivottavaa pohtia myös niitä asioita ääneen. Nimenomaan niin, että lähtökohtana on se oma kokemus, oma ajatus, oma törmäys ympäröivään maailmaan. Jos mun teksti aiheuttaa itsessä jonkin reaktion, niin sen reaktion voi kertoa ja sanoittaa. Voi pohtia, että mitä se kertoo itsestä, että tällainen reaktio heräsi. Voi pohtia, että mihin oma mielipide asiasta perustuu, millaisiin omiin kokemuksiin, millaisiin uskomuksiin. Voi miettiä, että onko oma mielipide aiheesta muuttunut joskus vai onko se ollut aina samansuuntainen.

Jos puolestaan jonkun muun kommentoijan kommentti aiheuttaa itsessä reaktion, niin näitä samoja asioita on hyvä pohtia. Sen lisäksi on syytä miettiä, voiko oma reaktio aiheutua siitä, että tulkitsee kommenttiin jotain sellaista, mitä siinä ei itseasiassa lue ollenkaan. Mulla on itselläni blogin kirjoittajana se luksus, että mä voin pyöritellä ja pohdiskella tätä asiaa monelta eri kantilta, ja mulla on yleensä aikaa kirjoittaa ajatukseni ainakin jossain määrin valmiiksi ennenkuin pistän tekstin linjoille. Kommentointi sen sijaan tapahtuu usein nopeammalla tahdilla, liittyy ehkä vain yhteen tai kahteen aiheen yksityiskohtaan, eikä ole tarkoitettukaan valottamaan kaikkea, mitä kommentoija aiheesta tietää, tuntee tai ajattelee. Lisäksi on syytä muistaa tän blogin kommenttien perusperiaatteet: kaikki haluavat lapsilleen hyvää, kukaan ei kuvittele olevansa täydellinen tai tietävänsä vastauksia kaikkiin kysymyksiin.

Asiallisuus, by the way, ei tarkoita sitä, että pitäisi olla tylsä. Huumoria saa olla, kunhan se huumorikin on toisia kunnioittavaa.

Kun mä itse luen muiden blogeja, niin mun suurin kynnys kommentoimiseen on joko toi uskallusjuttu tai sitten ajatus siitä, että osaanko mä nyt sanoa mitään niin tärkeää, että kannattaisi kommentoida. Että onpa ihan tylsää kirjoittaa vaan että kävin lukemassa, kiva teksti. Tai jos mulla on joku ajatuskin siitä tekstistä, niin osaanko mä nyt pukea sen hienosti sanoiksi ja näyttääkö se sitten ihan tyhmältä siinä.

Tältä puolelta blogia voin sanoa itselleni: osaat sanoa. Ei ole mitenkään tylsää vain sanoa lukeneensa – bloggarina on hieno fiilis lukea niitä kommentteja ja huomata, että oma teksti on aiheuttanut lukijassa halun ilmaista olemassaolonsa. Ja jos se teksti on vielä aiheuttanut jotain ajatuksia tai jonkin reaktion, niin vielä parempi.

Mä kirjoitan blogia osittain itselleni, mutta se on julkinen juuri siksi, että muutkin voisivat lukea sitä ja ehkä pohtia suhdettaan niihin samoihin ilmiöihin. Jos saan lukijan pohtimaan sitä ilmiötä ja jopa kommentoimaan mulle, että pohdinta on käynnissä, niin se on kuin saisi lahjan. Niitä ajatuksia ei tarvitse välttämättä ilmaista, jos ne ei ole vielä löytäneet muotoaan, sekin on jo hienoa kuulla, että prosessi on lähtenyt käyntiin.

Kiitos kaikille teille, jotka olette jo uskaltaneet mulle kommentoida, blogissa tai Facebookissa tai muuta kautta. Jos tuntuu siltä, että olisi siistiä jos internetissä olisi turvallinen paikka keskustella tällaisista teemoista, niin tervetuloa jutustelemaan kommenttiketjuihin jatkossakin. Mä luotan siihen, että kaikki osaa käyttäytyä, ja moderoin kyllä sellaiset kommentit, jotka eivät istu tähän kommentointiohjeistukseen.

Kommenteista:
Kyllä, tähänkin tekstiin saa kommentoida. 🙂 Ja jos kommentointi ei tunnu luontevalta, niin ei ole pakko.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Hei, mä oon just tollainen luen, mutten kommentoi -tyyppi. Löysin tän sun blogisi ihan vasta just sattumalta, mut st tajusin etoikeastaan ollaan tavattukin ihan livenä yhden yhteisen tutun luona.

    Moneenkin asiaan tekis mieli kommentoida, mut sit se vaan aina jää. Erityisesti se teksti hääpäivästänne jotenkin sykähdytti sillä silloin kun kerran teidät, sut ja sun miehen tapasin, niin siitä asti aina silloin tällöin oon palannut miettimään että tuollaisen parisuhteen minäkin haluaisin – teistä jotenkin näki kilometrin päähän että teillä on hyvä olla yhdessä. Se on tavoiteltavaa tässä elämässä.

    Täällä siis aina odotellaan uusia tekstejä!

    t. Viivi (sokerihiiri, sekin teksti kolahti mut en oo vielä saanut itseäni kuriin edes sen verran et keskustelisin niiden sisäisten äänieni kanssa)

    • says

      Hei!
      Kiva kun uskaltauduit kommentoimaan. 🙂 Joo, taidankin tietää, missä ollaan tavattu. Ja kiitos valtavasti kauniista sanoista, onpa ihanaa että ollaan jääty miehen kanssa mieleen tuolla tavalla. Toivottavasti blogista on iloa myös jatkossa!

  2. says

    NIU! Mä oon kans huono kommentoimaan, vaikka välillä ois asiaakin. Ja se on ihan hassua, kun itse tietää, et kaikki kommentit blogissa tuottaa itselle aina lämpöisen olon, ne on paljon parempia lahjoja ku vaik suklaa 😉 Oon nyt tietokonetyöpäivien lomassa lukenu blogeja ja jopa kommentoinut osaan. Kukaan ei oo vielä lyönyt nolousleimaa otsaan. Jännä.
    Pus!

    • says

      Jee! Kommentoi vaan, se on paljon parempi juttu kuin suklaa! Ja mä oon heittänyt kaikki mun nolousleimat pois kauan sitten, kun niistä tuli ihan rumaa jälkeä, niin täälläkään ei tuu nolousleimaa otsaan. <3