Näin parannetaan maailmaa

Mä oon muutaman vuoden nyt harjoittanut (harrastanut? käyttänyt?) Sedona-metodia ja Ho’oponoponoa omien henkisten jumien työstämiseen. Ne toimii mulla molemmat oikein hyvin ja niissä on paljon sellaista filosofiaa, joka mun maailmankuvaan istuu, mutta yksi asia molemmissa on vaivannut mua. Se, miten niissä puhutaan siitä, että jos putsaa tai päästää irti jostain asiasta itse, niin samalla puhdistaa ja vapauttaa koko maailmaa siitä samasta ongelmasta.

Mulle itselleni siinä on ollut vähän liikaa sellainen jungilainen(ko se nyt on) ajatus kollektiivisesta alitajunnasta. Sellainen perinteinen ”en ymmärrä, miten sellainen voisi toimia, joten en usko, että sellaista voi olla olemassakaan” -skeptisyys. No, oon antanut sen mennä japanilaisena vessapolettina ohi ja keskittynyt siihen oman mielen putsaamiseen, sillä ajatuksella että jos siitä on muillekin iloa niin aina vaan parempi.
No, viime aikoina mä oon sitten perehtynyt myös Nonviolent communicationiin eli NVC:hen, jonka lähtökohta on se, että itseä ja toisia kohtaan osoitetulla empatialla ja kuuntelemisella voi välttää tai käsitellä konflikteja ja syventää ihmissuhteita. NVC:ssä tavoitteena on keskittyä havaintojen, tunteiden ja tarpeiden ilmaisemiseen tai niiden kautta kuuntelemiseen.
Empaattinen kuunteleminen vaatii kuuntelijalta sitä, että keskitytään täysin siihen kuunneltavaan. Voi peilata sanallisesti takaisin niitä kuunneltavan tunteita ja tarpeita, tai voi vain olla hiljaa, nyökkäillä ja myötäelää. Jos itsellä herää joku tunne tai tarve siinä kuuntelemisen aikana, niin sen voi käsitellä empaattisesti omassa mielessään, mutta sitä puheenvuoroa, fokusta, ei viedä kuunneltavalta.
Ja mitä enemmän mä oon itse puhdistanut, siivonnut, vapauttanut omia mörköjäni ja jumejani eri asioista, niin sitä helpompaa mun on olla täysin läsnä siinä kuuntelemisessa. Mun ei tarvitse tietoisesti keskittyä siihen, että mä pidän huomion siinä kuunneltavassa enkä ala miettiä omia angstejani aiheesta.
Jos mä kuuntelen jotakuta vaikka nyt aiheesta perheenjäsenen kuolema, niin sen puhujan kokemukset herättää mussa muistoja. Jos mä en ole käsitellyt omaa kokemustani läheisen menettämisestä, niin ne muistot aiheuttaa kivuliaita tunteita, ja ne tunteet vie tilaa mun läsnäololta siinä tilanteessa. Mä saatan joko alkaa selittää omaa vastaavaa kokemustani, jolloin mä siirrän huomion itseeni, tai lohduttaa sitä ihmistä jollain latteuksilla, joiden tarkoitus on lähinnä rauhoittaa mun omaa mieltäni. 
Ja vaikka mä siinä tilanteessa muistaisinkin antaa itselleni päänsisäistä empatiaa, niin silloinkin huomio on hetken pois siitä kuuntelijasta. Silloinkin mulla on aavistuksen vähemmän energiaa siihen empatiaan.
Kun taas jos mä oon tietoisesti työstänyt sitä asiaa joskus aikaisemmin ja oon suht sinut sen kanssa, niin mulla on ikäänkuin sielussa tilaa olla läsnä sille toiselle. Mä pystyn peilaamaan sen ihmisen tunteita, antamaan hänelle turvallisen tilanteen sen tunteen läpikäymiselle, niin että hän saa itse työstettyä asian sellaiseen pisteeseen, johon se sillä hetkellä luontevasti työstyy. (Keksin ehkä uuden verbin.)
Ja silloin se ihminen on puolestaan itse aavistuksen enemmän sinut sen asian kanssa. Hän pystyy ehkä puolestaan itse kohtaamaan vaikka siihen läheisen kuolemaan liittyviä käytännön asioita, perheenjäseniä, tai muita mahdollisesti kipeitä asioita vähäsen ehjempänä. Hänellä on ehkä vähän enemmän resursseja olla peilinä arjessa omille lapsilleen.
Siitä näkökulmasta se omien jumien puhdistaminen todellakin hyödyttää koko ihmiskuntaa. Ei ehkä kaikkia maailman ihmisiä välittömästi sen irtipäästämisen jälkeen, mutta hiljalleen, vuorovaikutuksen kautta, yksi ihminen kerrallaan.
Ja sen takia mun mielestä erityisesti vanhempien on tosi tärkeää tiedostaa ja työstää omia jumejaan. Kaikki se, minkä mä siivoan pois omasta sielun rojuvarastosta, on pois siitä taakasta, jonka mun lapset saa kannettavakseen. Kaikki se, minkä kanssa mä opin elämään luontevasti, on myös mun lapsilleni luontevaa.
Jos mua ahdistaa siivoaminen, niin mun on syytä tutkia, että mitä siellä on takana, purkaa se jumi, ja opetella luonteva suhtautuminen siivoamiseen, niin lapset seuraa mun esimerkkiä.
Jos mä häpeilen omaa kehoani, mun on syytä käsitellä se asia ja opetella rakastamaan itseäni, niin mun lapset saa arjessa esimerkin siitä, että jokaisen keho on kaunis ja hieno ja siitä voi olla ylpeä.
Jos mun on vaikea suhtautua epämukaviin tunteisiin, mun on opeteltava keinot käsitellä niitä, jotta mun lapset oppii suhtautumaan tunteisiin luonnollisena ja tärkeänä osana elämää.
Ja niin edespäin. 
Sama pätee yhteiskunnallisen vaikuttamisen tasolla. 
Jokainen äiti, joka kuuntelee raskaana olevaa ystäväänsä ilman, että kertoo joka väliin omia tai ystäviensä synnytyskokemuksia, auttaa tekemään synnytyksistä luonnollisempia tapahtumia – empatian kautta sillä odottajalla on kehossaan vähemmän pelkoa ja jännitystä sitä prosessia kohtaan, jolloin keho pystyy tekemään työnsä esteettömämmin.
Jokainen monikulttuuriskeptikko, joka tietoisesti käsittelee vaikkapa maahanmuuttajia kohtaan tuntemiaan asenteita, auttaa integroimaan maahanmuuttajia yhteiskuntaan – kun toiseen ihmiseen suhtautuu ihmisenä, ilman leimoja tai ennakkoluuloja, on helpompi löytää tapoja tukea juuri tätä kyseistä ihmistä.
Jokainen poliitikko ja poliittisesti aktiivinen kansalainen, joka tietoisesti työstää omia käsityksiään muiden puolueiden edustajista, auttaa rakentamaan parempaa yhteiskuntaa – mitä vähemmän kenenkään täytyy todistella olevansa oikeassa, sitä helpompi on löytää ratkaisuja, jotka yhdistävät monien ehdotusten parhaita puolia.
Jokainen ihminen, joka huomaa olevansa vihainen, peloissaan tai lamautunut jonkin aiheen äärellä, ja uskaltaa mennä sitä tunnetta kohti, pohtia siellä taustalla olevaa tarvetta, päästää irti tai puhdistaa. Mekanismilla ei ole niin väliä. Pääasia on lopputulos.
Että kun on pari tuntia keskusteltu toisen kanssa, niin on ihan aidosti ja kirjaimellisesti parannettu maailmaa.
Kommenteista:
Saa kommentoida! Ideoita, ajatuksia, tunteita, mitä heräsi tästä? Saa toki ihan vain huikata lukeneensakin. Jos haluaa antaa itselleen empatiaa tässä, niin sen voi tehdä tekstitse. Jokainen kommentoi omasta näkökulmastaan ja kunnioittaa muita keskustelijoita, niinkuin aina.

P.S. Lupa olla minä on myös Facebookissa!
Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Minusta – joka en ole kovin innoissani lapsista – on näköjään tulossa vakituinen kommentaattori vanhemmuusblogiin. Ehkä maailmassa on virhe ja sieltä rakosesta sitten turskahti vähän empatiaa tännekin?

    Yksi syy, miksi en halua lapsia, ovat nuo omat jumit. En usko voivani olla missään suhteessa hyvä vanhempi, koska siirtäisin omia ongelmiani eteenpäin. Jotkut jumit ovat ratkaistavissa, mutta en ole täysin vakuuttunut kaikkien olevan. Joidenkin asioiden kohdalla olen tyytynyt hyväksymään, että tämä asia on osa minua ja minun täytyy vain tietää miten sen kanssa pärjää. Omalla kohdallani tämä asian hyväksyminen on ollut tarpeen, koska jatkuva yrittäminen kääntää helposti koko homman päälaelleen. Siten tulikin mieleeni, että omien jumien työstämisessä on varmaan tarpeen jonkinlainen sallivuus. Muuten jumien työstämisestä voi tulla se jumi ja lapseensa voi päätyä siirtämään ajatuksen, että nyt sinulla on Ongelma ja se pitää Ratkaista.

    Mutta arvostan hirveästi sitä, että on vanhempia jotka näkevät omat juminsa ja ymmärtävät tarpeen käsitellä niitä. Jokainen varmasti osaa kertoa useita esimerkkejä siitä miten lähipiirissä joku vanhempi siirtää pelkojaan jälkeläiseensä.

    Ja oli tässä joku hieno johtoajatuskin, mutta se katosi.

    • says

      Hei, kiva kun kävit kommentoimassa! Mä olen tosi iloinen, että näistä teksteistä löytyy kosketuspintaa muillekin kuin vanhemmille. 🙂

      Ja mä oon sun kanssa ihan samaa mieltä siitä, että se sallivuus on ihan ensiarvoisen tärkeää, jotta ylipäänsä pääsee mihinkään kosketuksiin sen jumin kanssa. Tai että ensin on syytä antaa itselleen ja sille jumille tila olla vaan olemassa. Nähdä ja huomata se. Ahaa, mun on selvästi aika vaikea puhua tuolle tietylle henkilölle tästä aiheesta. Ja vähän ehkä tarkkailla itseään sellaisissa tilanteissa, joissa se jumi ikäänkuin ilmenee, tai sitten niiden jälkeen. Ehkä vähän samaa kuin tuo, mitä sanoit, että ”tämä asia on osa minua ja minun täytyy vain tietää miten sen kanssa pärjää.” Mitä enemmän sitä asiaa tiedostaa ja tutkii, niin sitä enemmän saattaa huomata myös sieltä taustalta perusolettamuksia, jotka itseasiassa ei pidäkään enää paikkaansa, ja jotka voi sen tiedostamisen myötä jättää pois. Ja jos jossain vaiheessa huomaa, että sen asian ympärille on tullut tarpeeksi tilaa muuttua tai muuntua, niin sitten se muuntuu luonnostaan.

      Ja toi on myös tosi tärkeä pointti, että siitä jumien purkamisesta itsestään voi tulla sellainen eräänlaisen perfektionismin mittari. Että niin kauan kuin minulla (tai lapsellani) on Ongelmia, niin en voi levätä. Ja sit voi ehkä huomata sen, että ahaa, mulle on tosi tärkeää että mulla ei ole mitään ongelmia tai jumeja. Kiinnostavaa, katotaanpas että mitä siellä on taustalla.

      Mä uskon, että ihminen voi päästä tosi pitkälle niiden omien jumien purkamisessa, kunhan löytää keinon tai keinot, jo(t)ka itselle tuntuu luontevalta, ja uskaltaa mennä niitä jumeja kohti sillai hellästi. Samaan aikaan mä ajattelen, että siinä kohtaa kun ihan kaikki jumit on purettu, niin ollaan aika lähellä Jeesus/Buddha/Dalai Lama -akselin valaistumista, ja se on aika harvalla tavoitteena. Tärkeämpää onkin ehkä suunta – että olisi enemmän kotona omissa nahoissaan ja olisi useammin hyvä kuin kurja olla.