Miten parsakaalista pääsee sukupolvien ketjuun?

Meidän vauva sormiruokailee. Se on sen verran pieni, että otteet on aika karkeamotorisia vielä, ja lisäksi vauva tykkää paukuttaa käsillä – pöydänpintaa, toisen ihmisen kättä, lelusta kiinni ja koputetaan lattiaan, sellaista. Tämä on muutamaan kertaan koitunut esimerkiksi parsakaalin kohtaloksi.

Vauva ottaa parsakaalin varresta kiinni innoissaan, mäjäyttää parsakaalin pari kertaa pöytään *tumps* niin että koko kaali menee ihan atomeiksi. Sitten vauva miettii ihmeissään, että mitä tapahtui? Mihin se ihana parsakaali meni? Ei tätä nyt enää voi syödä, tää on varmaan rikki. Sama juttu banaaninpalojen kanssa. Oo, ihanaa, *tumps* mites tää ei ollutkaan enää hyvä.

Tänään aamulla tuota käytöstä katsellessa tuli elävästi mieleen joidenkin kasvatusnäkökulmien näkemys lapsista juonittelevina, kurittomina kakaroina, jotka pitää pistää ojennukseen. Häijyinä manipuloijina, joiden ei saa antaa pompotella, vaan joille pitää näyttää, kuka määrää.

Väkisinkin sitä ajattelee, että onkohan siinä käynyt samalla tavalla kuin meidän vauvalla parsakaalin kanssa. Että on ensin pari kolme vuotta täysin ohitettu se, mitä lapsi oikeasti tarvitsee, ajateltu että aikuinen kuitenkin tietää aina lapsen tarpeet lasta paremmin, maaniteltu ja suostuteltu ja lahjottu ja mitätöity lapsen tunteet kun ”se on vasta lapsi”. Ja sitten ihmetellään, että mites tästä nyt tällainen tuli, kun se ei usko kun sanotaan ja tekee kurjia juttuja tahallaan ja on nenäkäs ja epäkunnioittava. Oo, ihana vauva *tumps* mites tää ei ookaan enää hyvä.

Kurjinta siinä on se, että lapsi itsekin oppii, että lapset on kypsymättömiä aikuisia ja lapsuus on ikävä välivaihe ennenkuin ”oikea ihmisyys” alkaa. Oppii siihen, että omat tarpeet ja tunteet voi ihan hyvin ohittaa, niinhän niiden kanssa on aina tehty. Se perheen toimintamalli sisäistyy lapsen omaksi toimintamalliksi ja jää pyörimään taustalle, vaikka lapsi kasvaa.

Ja jos tämä lapsi sitten joskus saa omia lapsia, niin se sama malli kummittelee taustalla. Ennen kuin sen oman näkemyksensä lapsen ominaislaadusta tiedostaa ja kyseenalaistaa, niin se vaikuttaa omaan vanhemmuuteen. Vaikka kuinka olisi ajatellut, että en ikinä koskaan milloinkaan tee niinkuin omat vanhempani, niin huomaa käyttävänsä täsmälleen samoja lauseita, koska alitajuinen näkemys lapsesta periytyy sieltä omasta lapsuudenkodista ja siitä, miten silloin vanhemmat suhtautuivat lapsiin.

Miten tämä kaikki liittyy siihen parsakaaliin?

Tää on nyt vähän tällainen suurpiirteinen vertauskuva, mutta kokeillaan. 🙂 Jossain vaiheessa, toistojen ja toistojen kautta, meidän vauva oppii lopulta, että kaikkia maailman asioita ei kannata ensin mäjäyttää pöytään. Vauva näkee, miten muut pöydässä olijat syövät, ja oppii ottamaan myös heiltä mallia. Kun motoriikka kehittyy, tulee pinsettiotetta ja muuta, niin siitä syömisestä tulee hellävaraisempaa ja hellävaraisempaa, kunnes jossain vaiheessa lapsi pystyy syömään ihan suvereenisti vaikkapa nyt posliinilautaselta metallihaarukalla.

Samaan tapaan perheiden ja yhteiskunnan kulttuurit ja näkemykset vanhempien ja lasten suhteesta kehittyvät. Se kehitys on tosi paljon hitaampaa, sitä ei näe kuin monen sukupolven taakse katsomalla, mutta kehitystä kuitenkin tapahtuu. Sata vuotta sitten oli ihan hyväksyttyä kohdella lapsia tavalla, josta nykyään tulisi soitto lastensuojeluun samantien.

Tässä kehityksen ketjussa myös jokainen yksittäinen vanhempi on avainasemassa.

Mitä tietoisempi on omista kasvatusperiaatteistaan ja niiden taustalla olevista peruskäsityksistä, sitä vähemmän on oman kulttuurisen painolastinsa vietävänä. Silloin pystyy ehkä suhtautumaan avoimemmin vaikkapa erilaisiin lastenhoidon tapoihin tai näkemyksiin, sen sijaan että tuomitsee ne kokeilematta huonoiksi.

Mitä enemmän tekee töitä omien emotionaalisten lukkojensa purkamisen suhteen, sitä aidommin voi olla läsnä lapselleen sen sijaan, että keskittyisi siihen, miten traumaattinen jokin asia on itselle. Silloin pystyy myös paremmin opettamaan lapselle erilaisten tunteiden käsittelyä, sen sijaan että lapsi oppii sopeutumaan vanhemman tunteisiin.

Ja mitä avoimemmin kertoo siitä omasta tiedostamisen prosessista, omista virheistä ja niihin löytyneistä ratkaisuista, sitä useampi ihminen huomaa että omien jumien työstäminen on vaihtoehto. Silloin ehkä kokonainen vanhempien sukupolvi alkaa hiljalleen opetella pois omien tarpeidensa ja tunteidensa mitätöimisestä ja kohti aitoa itsekunnioitusta ja -arvostusta. Sellainen sukupolvi osaa paremmin huomioida myös lastensa tunteet ja tarpeet. Eikä sen sukupolven lasten ehkä enää aikuisena tarvitse opetella kuuntelemaan itseään, ainakaan ihan niin vaivalloisesti.

Tällainen vähän lennokkaampi parsakaalitarina tänään.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos tästä suurpiirteisestä metaforasta tuli jotain ajatuksia, niin analogiaa saa ihmeessä jatkaa kommentteihin. Tai jos jostain muusta tuli jotain ajatuksia, niin niitäkin saa jakaa. 🙂

P.S. Käy myös tykkäämässä sivusta Facebookissa, jos et ole sitä vielä tehnyt!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

    • says

      Mä oon selvästi altistunut toisen käden kautta kyseisille vaikutteille 😉 kun en oo kyseisten tyyppien kirjoja itse lukenut. Tai no, oon mä käynyt Gordonin Nuisku-kurssin 10 vuotta sitten, lasketaanko se? Pitää vissiin laittaa lukulistaan noikin jannut. Kiitos!