Mistä on täydelliset äidit tehty?

Täydellinen äiti.

Saako tollaista sanaparia edes sanoa nykyään, paitsi ironisesti tai vähän skeptisesti? Että jos joku on ”sellainen täydellinen äiti”, niin sillä on varmasti jotain tosi pahasti pielessä tai vaihtoehtoisesti sillä ei ole muuta elämää kuin ne omat halipupumussukat.

Eikä kukaan täysissä järjissään oleva ihminen pyri olemaan täydellinen äiti, eihän?

Määritelläänkö ”täydellinen äiti” sellaiseksi, joka täyttää kaikki ulkoapäin asetetut äitiyden vaatimukset – kymmenet ellei sadat, keskenään ristiriitaisetkin? Ja kuka päättää, milloin se ulkoapäin asetettu vaatimus on täytetty?

Sellainen täydellinen äiti mä en halua olla. En objektiivisesti katsoen täydellinen äiti. Objektiivisesti katsoen näkee vain pinnan, ja kukin katsojakin näkee vain ohuen viipaleen siitä pinnasta. Objektiivisesti katsoen ei näe sitä äitiyden prosessia, ei pään sisäistä pohdintaa, arvojen puntarointia, tilanteiden arvioimista. Objektiivisesti katsoen ei myöskään näe lapsen ja vanhemman suhdetta, vuorovaikutusta, resonanssia, ymmärrystä, rakkautta.

Arvot, pohdinnat, tärkeysjärjestykset, säännöistä joustaminen tarpeen mukaan ja armollisuus itselle ja muille – ne ovat subjektiivisia ilmiöitä. Jos niitä yrittää siirtää objektiiviseen muotoon, niin ne automaattisesti latistuvat, samaan tapaan kuin huikeasta maisemasta otettu valokuva latistuu viivoiksi ja väreiksi kaksiulotteiselle pinnalle. Kuvasta voi nähdä, miltä maisema näytti, mutta maiseman aito kokeminen vaatii syvyyden. Perspektiivin. Subjektin, joka vuorovaikuttaa sen ilmiön kanssa.

Mä ajattelen, että täydellinen äitiys vaatii sekä subjektiivisen että objektiivisen näkemyksen.

On ihan todella tärkeää ja arvokasta tietää, mikä lapselle on keskimäärin hyväksi ja mikä ei, missä järjestyksessä lapsi kehittyy psyykkisesti ja fyysisesti, mitkä asiat tutkitusti edistävät lapsen terveyttä ja hyvinvointia tai mitkä ovat hänelle haitaksi.

Ja samaan aikaan on ihan todella tärkeää ja arvokasta muistaa, että se objektiivinen tieto on kuorta ja pintaa. Jos jotain asiaa ei ole tutkittu, niin siitä ei voi olla tutkimustuloksia, vaikka se olisikin keskimäärin lapsille hyväksi tai pahaksi. Tutkimustuloksista ei myöskään voi ennustaa yksittäisen lapsen kohdalla mitään muuta kuin todennäköisyyksiä. Objektiivinen tieto on arvokasta, mutta sen antama kuva maailmasta on osittainen.

Samoin subjektiivinen tieto, ymmärrys, tunteet, arvovalinnat ja usein joka paikassa peräänkuulutettu maalaisjärki ovat tärkeitä mutta osittaisia tekijöitä lapsen kasvatuksessa. On todella tärkeää ja arvokasta kuunnella omaa itseään vanhempana, nähdä oman lapsen erityispiirteet, huomioida perheen kokonaistilanne ja tehdä päätöksiä omien arvojen ja intuition pohjalta.

Samaan aikaan on erittäin olennaista ymmärtää, että omalle subjektiiviselle näkemykselle on usein sokea. On työn ja vaivan takana, että pystyy näkemään omiin arvoihin, omiin mielipiteisiin, omaan uskomusjärjestelmään vaikuttavat asiat. Vaatii tietoista vaivannäköä, että tunnistaa omat tunteensa ja pystyy käyttämään niitä hyödyksi päätöksenteossa ja kasvattamisessa ilman, että on niiden tunteiden vietävänä. On välillä vaikea muistaa, että itselle maailman tärkeimmät asiat ja itsestäänselvyydet voivat olla toisille (lapsille tai aikuisille) yhdentekeviä, ja että oman tilanteen subjektiivista kokemusta ei koskaan voi verrata siihen, mitä toisen tilanteesta objektiivisesti näkee.

Miten tämän perusteella sitten määriteltäisiin täydellinen äiti? Mä määrittelen sen näin. (Sanan ”äiti” tilalle voi myös laittaa sanan ”isä”, ”vanhempi”, ”pomo” tai ”opettaja”.)

Täydellinen äiti on kiinnostunut objektiivisesta tiedosta, mutta käyttää sitä ohjenuorana, ei pakkopaitana.

Täydellinen äiti ymmärtää, että näennäisen objektiivistakin tietoa jakavat ihmiset, yritykset ja yhteisöt, joilla on taustalla joku motiivi sen tiedon jakamiseen – kansallinen hyvinvointi, oman onnistumisen kokemuksen jakaminen, oman tuotteen myyminen, tai joku muu.

Täydellinen äiti on tietoinen omista arvoistaan ja uskomuksistaan, ja tunnistaa niiden vaikutukset omaan päätöksentekoonsa.

Täydellinen äiti luottaa siihen, että oma intuitio ja omat tunteet kertovat jotain tärkeää senhetkisestä tilanteesta, ja tunnistaa samalla, että tunteet tulevat ja menevät eikä niiden tarvitse määrittää häntä.

Täydellinen äiti näkee opettelee tiedostamaan ja käsittelemään omia tunteitaan, arvojaan, uskomuksiaan ja tukahdutettuja ongelmakohtia voidakseen reagoida arjessa tilanteen vaatimista lähtökohdista vanhojen, toimimattomien käyttäytymismallien sijaan.

Täydellinen äiti kunnioittaa lastaan ja ymmärtää, että lapsella on oma, subjektiivinen kokemuksensa maailmasta, jota toinen ihminen ei voi koskaan kokea täysin samalla tavalla.

Täydellinen äiti näkee vaivaa oppiakseen tulkitsemaan lapsensa viestejä, jotta voisi tehdä lapsensa yksilöllisen tilanteen suhteen parhaita mahdollisia ratkaisuja.

Täydellinen äiti kunnioittaa muita vanhempia ja ymmärtää, että näillä on oma, subjektiivinen kokemuksensa, jota muut eivät voi koskaan kokea täysin samalla tavalla.

Täydellinen äiti on valmis kuuntelemaan muiden vanhempien kokemuksia laajentaakseen omaa perspektiiviään ja ymmärtääkseen muiden ratkaisuja paremmin.

Täydellinen äiti osaa myöntää olleensa väärässä, jos oppii jotain uutta maailmasta, lapsestaan tai itsestään, ja suostuu muuttamaan toimintatapojaan uutta tietoa paremmin vastaavaksi.

Täydellinen äiti ei kaipaa muiden hyväksyntää omille vanhemmuuden tavoilleen.

Tällainen täydellinen äiti mä voisin hyvinkin haluta olla.

Mutta eikö täydellisyys ole mahdotonta? Tavallaan joo, tavallaan ei.

Jos täydellisyyttä mitataan sillä, miten hyvin täyttää vaikka nyt noi yllämainitut kriteerit keskimääräisen päivän, viikon tai vuoden aikana, niin tavoite jää aina enemmän tai vähemmän saavuttamattomiin. Siinä mielessä täydellisyys on asymptootti – lähestyy tavoitetta loputtomiin muttei koskaan sitä tavoita. Mitä lähempänä täydellisyys on, sitä enemmän vaivaa pitää nähdä, että ne loputkin ”epätäydellisyyden” rippeet saadaan pois. Harva ihminen pystyy jokaisella elämänsä hetkellä toimimaan tavoitteidensa mukaisesti.

Ei se silti tarkoita, ettei niihin tavoitteisiin kannattaisi pyrkiä.

Mä ajattelen, että jotain voi pitää tavoitteena ilman että sitä pitää mittatikkuna. Sen sijaan voi keskittyä kahteen asiaan: siihen, että aina huomatessaan pyrkii kohti sitä tavoitetta, ja siihen, että huomaa kulkemansa matkan eikä jäljellä olevaa mahdotonta.

Jos mä tällä viikolla vaikka huomaan neljänä eri kertana olevani turhautunut kaksivuotiaan minä-itse -vaiheeseen, ja joka kerta annan itselleni luvan olla turhautunut ja annan myös lapselle luvan olla minä-itse -vaiheessa, niin mä olen askelen lähempänä täydellisyyttä kuin edellisviikolla, jolloin sama tapahtui vain kerran.

Jos mä neuvolakäynnin yhteydessä saan neljä vihkosta lapsen hyvinvoinnista, ja luen ne läpi avoimella mutta tiedostavalla mielellä, mä olen askelen lähempänä täydellisyyttä kuin viime kerralla, jolloin en lukenut koko lappusia vaan ajattelin, että ne on propagandaa. Jos mä samalla tarkistan, mitkä tahot kunkin lappusen julkaisijoina on mainittu ja mitä ne mahdollisesti yrittävät mulle rivien välissä myydä, olen taas askelen lähempänä.

Jos mä perhekahvilassa onnistun olemaan syyllistymättä, ahdistumatta tai loukkaantumatta kun toiset kertoo omista, erilaisista ratkaisuistaan. Jos mä pystyn avoimesti keskustelemaan niistä ratkaisuista, kyselemään aitoja kysymyksiä, ja olemaan selittelemättä omia ratkaisujani. Jos mä tunnistan ne mahdolliset syyllistymisen ja loukkaantumisen tunteet ja osaan käsitellä ne ilman, että mun täytyy purkaa niitä toisiin vanhempiin tai lapsiini.

Kaikkien näiden edistysaskelien jälkeen on taas vähän täydellisempi. Jokainen hetki, jolloin pystyy tekemään jotain sen tavoitteen suunnassa, on edistystä. Ja niistä hetkistä, jolloin ei pysty, on lupa armahtaa itsensä, koska sekin on täydellisen äidin tärkeä piirre. Ettei tartu virheisiin, ei omiinsa eikä toisten, vaan näkee ne virheet osana sitä kehitystä – ellen olisi kehittynyt, en edes huomaisi tehneeni virheitä.

Vielä yksi tärkeä asia. Jos sinun mielestä täydellinen äitiys on jotain muuta, niin se saa olla. Sinun tavoitteesi saa olla samanlainen tai ihan erilainen tai jotain siltä väliltä. Tämä on se, mihin minä pyrin.

Ja kun tuolla yllä puhuin niistä tiedon jakamisen motiiveista, niin mun tavoitteeni tämän tekstin ja oikeastaan koko blogin taustalla on jakaa omaa subjektiivista ymmärrystäni maailmasta niin että sinä lukijana saat peilata, oletko samaa mieltä vai eri mieltä. Jos olet eri mieltä, niin pohdi ja mieti, mistä kohtaa ja minkä takia. Se tekee (minun mielestäni) sinusta paremman vanhemman ja paremman ihmisen. 😉

Kommenteista:
Saa kommentoida! Saa olla samaa mieltä, saa olla eri mieltä, saa kertoa mistä kohdasta on erityisen samaa tai eri mieltä. Saa kertoa, mitä juolahti mieleen, mitä tunteita heräsi, inspiroiduitko tekemään jotain. Jokainen kommentoija kertoo omasta subjektiivisesta kokemuksestaan (ja voi toki halutessaan viitata linkkien kanssa objektiiviseenkin tietoon, jos sellaista sattuu aiheesta löytymään), ja kunnioittaa toisten subjektiivista kokemusta.

P.S. Jos tämä kolahti, käy tykkäämässä blogista Facebookissa niin pysyt kärryillä uusista teksteistä!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Oivaltavasti lähestyt ”täydellisyyttä” eri näkökulmista. On täydellistä myös antaa olla, löysätä pipoa ja elää rikkomalla omia ”sääntöjä”. Juuri niin kuin kirjoitat siinä ”sen hetkisessä” tilanteessa.

    Siihen on valovuosien matka, että antaisin olla sen, että joku ei edes yritä imettää tai huudattaa lapsensa uneen. En vaan pysty, pitää tehdä töitä sen eteen…

    • says

      Kiitos kommentista Annina!

      Mulla tuottaa myös usein suhtautumisvaikeuksia se, jos joku tekee täysin omista arvoista poikkeavia lastenhoitoratkaisuja. Erityisesti sydäntä särkee, jos ne on mun mielestä lapselle vahingollisia ratkaisuja. Mä kovasti opettelen juuri sen kohdan muistamista, että mä en voi ulkopuolelta tietää, mitä missäkin tilanteessa on taustalla – vanhemman tietämättömyyttä, traumaa, erilaista arvo- tai ajatusmaailmaa, tai jotain muuta. Enkä mä tarkoita, että ne olisi mitään oikeutuksia kohdella lasta huonosti, jos todella on siitä kyse, että lapsen hyvinvointi on vaakalaudalla. Mutta kovasti haen sitä tasapainoa, että milloin mun on syytä katsoa peiliin omien näkemysteni ns. oikeaoppisuuden kanssa ja milloin on oikeasti syytä puuttua tilanteeseen tavalla tai toisella. Ihan vielä mulla ei oo siihen mitään oikeaa vastausta, työn alla siis täälläkin.